"Sen mitä tiedän "taidemusiikista" ei ole koskaan herättänyt lisämielenkiintoa. Ehkä se on liian vaativaa tai liian perinteeseen sidottua, en osaa sanoa. Se on kuin kirjallisuuden kanssa - mikään porvarillinen ei kiehdo minua. Ei rokin performanssien keskellä kasvanut näe mitään kiinnostavaa jossain Yllässinfoniassa. Se näkee naurettavuuden. Kunnallispolitiikan ja apurahat se näkee, yrityksen irtiottoon, kun irtiottoa ei tarvita. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kuvataide ja vakava musiikki ovat seuranneet toisiaan akateemiseen helvettiin. Niistä on kadonnut ilo. Taiteesta tulee väkinäistä shokeeraamista tai ikään kuin yritys säveltää kvanttimekaniikan standardimalli. Mutta onhan rokkikin kuollut, aikaa sitten. Sen epäkunnioittava asenne elää silti aikojen läpi. Välistä myös akateemisessa taiteessa. Minulle se tarkoittaa: Ei kosiskelua, ei hienostelua, ei lepoa. Suoraa toimintaa. Elinvoiman juhlaa. Naurua vasten kuoleman kolonnia."
A.W. Yrjänä: Päiväkirja, s. 318.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti