keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011

Musavisa 23.3.2011

Ja niin kohta seuraava musavisa joutuu, mutta raportoidaan nyt viime torstainen iltapuhde, jota tuomaroi Elskujen Ari.

Saavuin visaan myöhässä, mutta kaksi Mikkoa olivat ahkeroineet jo hyvän aikaa ja saaneet paperiin nipun vastauksia.Osmondsin he jo olivat tunnistaneet ja Cyndi Lauperkin oli kirjoitettu oikein. Kolmannessa kysymyksessä soitteli Deftones, jota ei tunnistettu, samoin kuin Pride & Glorya. Ja tulihan se Panterakin taas meille kummittelemaan, kun Deftones on omistanut In this river-biisinsä Dimeback Darrellille...
Pääsimme kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen kärkeen yhdessä Nova Groupin kanssa.

Toisen kierroksen aloitti Beatles ja siitä tiesimme levy-yhtiökuvioita lukuun ottamatta olennaiset seikat. Hyvin menivät myös kaksi seuraavaa kysymystä eli John Mayer ja Shocking Blue. Lady Gaga sen sijaan oli hieman epäselvä, mutta ei hätää tässä vaiheessa, kun finaalipaikka aukesi alkukierrosten kakkossijalta. Mainitakoon vielä hauska puuhis, jossa piti tunnistella tekstinpätkien perusteella artisteja biiseineen.

Kolmas kierros alkoi Strapping Young Ladilla, joka jäi yleisen hälinän alle. Kakkosen Cardigans ja Lovefool oli sen sijaan tuttua tavaraa ja Mikko muisti myös bändin ekan albumin nimen. Sitten soi Juliet Jonesin Sydämen riipivä tilitys Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. Jostakin muistini sopukoista löytyi biisin sisältävän Jänis-albumin nimikin ja itse yhtyeen nimihän on peräisin sarjakuvasta.

Lopuksi sitten Kanye West miksaili ja Maroon 5 soitti. Kymmenen pistettä tuntui lupaavalta, mutta vielä paremmin pärjäsi Nova Group saaden pisteitä 11. Iltahopeaa siis tuli ja Nova pääsi kokoamaan täydet viikkopisteet kauden kokonaistilanteen jatkuessa jännittävän tasaisena. Hauskaa kuitenkin oli ja siitä kiitokset jälleen tuomarille ja kaikille muillekin!

Synchronized



7/64 ja säätöä tiedossa, hienoa ja karkeaa sellaista. Vanhat 32Bit VSTplugarit rykii ja pitää heittää veke. Arggghhh.. haasteellista, aika vievää puuhaa. Kaffeeta menee ja kessu palaa. Mutta miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, hyvää kantsii vähän venata ja säätääkin.
Mutta nyt kahvitauko niinkuin edellisessäkin postauksessa mainittiin.

YEAH! Life is Good.

Merkittävä käänne


Heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin ja vieläpä kesäajassa: 0827. Se on 0727 oikeassa ajassa, eli ihan rietas aika. Hyi saatana. Kyrsii vieläkin kahvia ryystäessä, mutta en sano sitä sanaparia, mitä odotatte. Samalla aamumusiikki vaihtui luontevasti reggaeksi, kun olen kuunnellut räppiä nyt pitkän aikaa. Tämä on merkittävää, sillä elimistöni on ilmeisesti nyt keväässä, tai sitten se leppoisa lunkisteleva keinunta sopii jumiville aivoilleni kahvin kanssa tänä aamuna vain paremmin, kuin vielä eilen. Tai ainakin tuntuu. Sopivan. Whatever. Vaihtelu virkistää. Minä juon nyt kahvia, niinkuin Holkeri konsanaan. Se on hyvää. Yea mon, Jah bless all yardies!

tiistaina, maaliskuuta 29, 2011

Mary Weiss.



Meinas suhahtaa ohi tääkin levy. Joku amatööri vois jopa tokasta että "Ramones on tälle mimmille (ja sen kavereille) kaiken velkaa" mut ei se ihan niin ole kuitenkaan.
Törkeen hyvä levy, löytyy iTunesista ja täältä.

maanantaina, maaliskuuta 28, 2011

I Got 5 On It

Maanantain kunniaksi anti-top viisi eli ihan perseestä just nyt:

1. Kesäaikaan siirtyminen
2. Yleinen maanantaiviba
3. Tekopyhä jeesustelu eli Timo Soini vs. 15-vuotias fiksu koulutyttö
4. Sivistymättömät moukat
5. Spämmi eli roskaposti

Bubbling under: Skype 5.0:n vajakkimainen User eXperience. Tästä tweettailinkin tänään ja vaihdoin takaisin vanhempaan versioon, joten se ei enää häiritse niin pahasti.

Top femma.



1. the BellRays: Black lightning
2. the Heavy: the house that dirt built
3. CeeLoGreen: the lady killer
4. JJU: halki ajan ja rakkauden
5. Stuju tsumppi
Bubling under: tämän blogin musiikillisten keskustelujen taso.

The Bellrays - Stupid Fuckin' People

sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2011

Hei mammanpojat.



Muutama käsite ennenkun aletaan ojan pohjalta leukailemaan. Rennosti vaan esiin ja tasaselle tsekkaamaan kisakuosi jos on jotain sanottavaa.

perjantaina, maaliskuuta 25, 2011

Full color fidelity




Kuuntelin tuon eilen. Juuri sopivan rento levy rankan päivän päätteeksi ja Full Frequency Stereo kuulosti juuri siltä itseltään. Lowrey urkuja levyllä soittaa Dick Hyman. Eikä levy taida olla saatavilla cd:nä.

Skimbaajille muistutus

Tselvis



WELLL ALLLLRIGHT!

Syvää, mustaa ja valkoista värisokeille.



Yövuorossa tulee kuunneltua hirvee määrä musaa ja seulottua uutukaisia. 99% on silkkaa savee ja se 1 prossa sit jytiseekin niin että tuntuu. Jokunen viikko sitten läsähti The Heavy:n biisi päin pleksiä j eikun cd:ta tilaamaan. Melkoista crossöveriä tinkimättömällä tyylitajulla. Jotain bändin jätkiä on pyörinyt Jim Jarmuchin hommissa mut se on sivuseikka, musa putoo ku hirviporukka tupakilla junanvessassa tai jotain sinnepppäin.

torstaina, maaliskuuta 24, 2011

This is the shit/Onko alkuperäinen parempi?

Eilen tapahtui erikoinen juttu kuunnellessani mp3-kokoelmani hiphop/rap -osiota. Nimittäin alkoi soimaan kappale, joka kolahti heti, ja jota en tiennyt tai muistanut kokoelmissani olevan. Artistin toki tunnistin heti äänestä ja minun pitikin tarkistaa, mitä ihmettä on käynnissä ja panna kyseinen träkki luupille. Kyseessä oli A Tribe Called Questin keulahahmon Q-Tipin soololevyltä Renaissance vuodelta 2008 oleva biisi Won't Trade. Olen jo koukussa.

Ja miten tämä oli mahdollista, kysytte nyt? Tiedättehän Rovaniemen musiikkikirjaston, tuon universaalin musiikillisen sivistyksen kehdon? Sieltä olen joskus eli keväällä 2009 kyseisen ceedeen lainannut ja laillisesti tallentanut koneelleni monen muun levyn joukossa ja jostain syystä se on sitten jäänyt kuuntelematta ennen eilistä. Sattuuhan näitä.

Niin, se biisi. Tätä on muuten intellektuelli ja sofistikoitunut hiphoppi parhaimmillaan. Taustalla soivan sämplen biisi on nyt muuten hittilistani kärjessä myös. Näin se aina menee, olen löytänyt ja innostunut moneen muuhun genreen ja artistiin ennenkin juuri hiphopin kautta. Hiphoppia en vaihtaisi mihinkään. Tämä biisi on virallisesti the shit.

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2011

Raskaamman metallimusiikin, eli puolenoktaavin ördäilyn anatomia



Kovana musiikinkuuntelijanahan minä pohdin musiikin ja eri musiikkilajien anatomiaa hyvinkin - ehkä liiankin - usein. Hevin ja punkin näkyvin erohan on kitaristin stänssi. Ja tietenkin se, että toisen genren miespuolisilla laulajilla puristaa aina jostain syystä munista. Käsittämättömiä jätkiä sinällään, kun niitä byysia saa sitäkin kokoa, joka on luonnonmukaisen väljä ja rento.

Hevissähän on kuitenkin myös mystinen alalaji, jossa tuo housusääntö ainakaan ei täysin päde ja se on se örinämusiikiksikin kutsuttu death/trash/doom/whatever metalli, jota olen viime aikoina pohtinut. Juuri se edellisessä postauksessani mainitsema puolen oktaavin ördäily, johon pureudun nyt vähän syvemmin.

Tyypillinen death/trash/doom/whatever metallibändihän kasataan silleen, että otetaan kitaristi tai kaksi, jotka saavat ainakin kaksi alapääsointua irti instrumentistaan, mieluiten tietenkin molempien pitäisi saada samat kaksi, mutta jos saavat yhden saman, niin sehän tuo vähän musiikillista variaatiota.

Basistillehan riittää se yks sointu, vaikka voisin vannoa joskus erottaneeni siitä puurosta toistakin sointua, kun vaimo sitä kahden markan tietokonekaiuttimistaan luukuttaa. Jep. Kertoo paljon, kun riittävään hifi-tasoiseen toistoon pääsee kahden markan tietokonekaiuttimilla.

Rumpaliksi otetaan se rumimman näköinen jätkä - huom! tämähän on universaali genreriippumaton sääntö - jota ei ilkeä eturiviin laittaa ja joka osaa paukuttaa kannuja kahdella tavalla; kovaa ja lujaa. Nopeudesta ei tingitä ja toki molempijalkaisuuskin on vaatimus, kun tuplabasarin vain täytyy jytistä. Eroahan ei kukaan kuitenkaan huomaa, joten kunhan soitto käyttää nopeasti ja kovaa, niin se riittää.

Sitten se keulakuva, eli vokalisti. Siihen otetaan joku suht siedettävän näköinen jätkä, jonka nähdessään lapset alkavat itkemään ja joka osaa öristä rykimättä sillä puolen oktaavin skaalalla jossain siellä basson alapuolella, taito se on sekin. Mikään verbaalinerouskaan ei ole vaatimus, koska eihän siitä, mitä tosidiggarit kutsuvat lauluksi, kukaan saa kuitenkaan selvää.

Lopuksi kaikkien näiden 'muusikoiden' yhteinen panos yhdistetään riitasoinnuista koostuvaksi ördäilyksi, joka onnistuu pysymään tasan puolenoktaavin skaalalla jossain siellä äänen dynaamisen spektrin alapään tuntumassa.

Lopuksi kysymys, johon vastaan: Mitä eroa on 60-luvun Rollareissa ja hiphop/rap-musiikissa? Molemmissa tärkein taajuusalue on keskitaajuusalue. Räpissähän tosin osataan ansiokkaasti hyödyntää myös ylätaajuuksia käyttämällä niin sanottua gangstavinkunaa. Räppi voittaa tämän matsin täpärästi.

tiistaina, maaliskuuta 22, 2011

Disco Oulasparty

Nova Groupin Oula piti meille discoa ja kyseli samalla mukavia kysymyksiä siinä sivussa. Okei, ei se nyt ihan italodiscoa ollut, eikä pelkkää konemusiikkia, vaan ihan viihdyttävää settiä, jonka tahdissa olut kuohui ja valui kurkusta alas leppoisasti. Mukiinmenevää shittiä oli heti ekan kierroksen M-Peoplesta jazzahtelevan ysärihiphopin ja muun ysäripörinäpuuron kautta konesäesteiseen ulvontaan. Samoin rockabilly-faneja kosiskeltiin, vaikka -- onneksi!!! -- ei mitään Bajsballsia soinutkaan, vaan vähän aidommalla viballa siitä edellisestä uudesta tulemisesta. Ja siinähän kävi niin, että Poikakuoro oli suvereenisti johdossa tauolla, mikä huvitti meitäkin suuresti. Ei ollut Poikakuoro silloin tunnettu juuri tästä tietämyksestä, kun minä vielä Dead Parrootsia edustin, ei. Ajat muuttuu Eskoseni, muutu sinäkin.

Tauolla funtsailimme, kuinka nyt pitäisi jotain tehdä, ettemme vain olisi johdossa vielä toisenkin kierroksen jälkeen, sillä se jinxaa joka perkuleen kerta voitonmahdollisuutemme. Siis ihan oikeasti se on joku kirous. Kierros alkoi hyvänkuuloisella räpätyksellä, jonka paikansin Yhdysvaltain itärannikolle ja New Yorkiin, mutta hävettää vieläkin myöntää, etten tunnistanut kyseistä artistia. Olenkin ruoskinut itseäni rangaistukseksi joka ilta, oli se sen verran hävettävä tietämättömyyden osoitus. Dolly Parton olikin ainoa, joka tunnistettiin, ei sen kanssa laulanutta Stallonea, ei Telexiä, ei Foreignerin Urgentia - joka on muuten ihan perseestä - kun ei ollut se niiden hitti, joka on muuten sekin ihan perseestä - kuten tarkkaavainen lukija nyt huomaa, soi Disco Oulasparty'ssa todistettavasti myös heavy - eikä tiedetty myöskään Astral Projectionia.

Haluatteko kuulla muuten hauskan jutun? Veikkasimme Foreigneria Survivoriksi, eikä kukaan kehdannut myöntää kuunnelleensa Survivoria enempää, kuin niitä kahta biisiä nuoruudessaan, jotka molemmat ovat - aivan oikein - ihan perseestä. Boonuksena saatte kuulla toisen hyvän jutun: trancea on vain kahta lajia, selkäänpuukotustrancea ja ranteet auki -trancea. Niin. Kelatkaapa sitä. Molemmat ovat ihan perseestä, niinkuin sodankäynti suorittavan portaan mielestä. Saimme viisi pistettä toiselta kierrokselta, mutta kun muutkin olivat yhtä paskoja, ei se meidän johtoasemaamme vaikuttanut mitenkään. Kirosimme ja tiesimme jo jäävämme ilman voittoa tänäänkin. Lohduttauduimme kuitenkin jo etukäteen sillä, että jos kerran Keke voitti 1982 Formulaykkösen maailmanmestaruuden ilman yhtäkään osakilpailuvoittoa, on meilläkin vielä toivoa voittaa kevätkauden 2011 musavisa.

Finaali alkoikin Suomen toiseksi soittotaidottomimmilla bändillä heti Hurriganesin jälkeen, paitsi että Hurriganes ei ole ihan kokonaan sieltä. Molemmat taitavat muuten olla yhden urpon kyläkauppiaan suosikkibändejä. Siitä saatiinkin luontevasti siirryttyä Testamenttiin, mutta eihän meillä sitä kuunnella Poikakuorossa - minäkin olen jättänyt suosiolla vaimolle nämä alapäähän keskittyvät puolen oktaavin genret ja bändit itseni keskittyessä korkeampitaajuisiin musiikin muotoihin - ja tämä taisi maksaa meille finaalin, mutta sovitaan, että ette vielä tiedä, miten siinä kävi. Jatketaan, niin, sen puolen oktaavin ördäilyn jälkeen Disco Oulasparty'ssa saikin kuulla aivan luontevasti sen perään osuva räppibiisi elokuvasta, joka kertoi kahden suuren kohtaamisesta Zairessa, jossa Ali veti Foremania turpaan rehellisesti. Nojoo, ei me tiedetty jotain Amon Düüliäkään, kun ei tuo krauttekno ole Kraftwerkia lukuunottamatta myöskään edes alllekirjoittaneen selektioissa, eikä ole joku ihmeen Rabbit in the Moon'kaan. Jepjep. Kahdella pisteellä hävisimme Elsku Mäy Mäylle. Homot. Siitä huolimatta olemme hyvissä asemissa, kun kahden pisteen takana kärjen Noitakuorosta, siitä voi vielä hyvinkin tehdä Keket. Jos ei kato turbot pauku, eikä kone hyydy, vaan joka kerta pääsee maaliin asti, voi se riittää vallan hyvin meillekin.

Ja se räppäri, jonka tunnistamattomuutta häpeän vieläkin on Pete Rock. Eihän tämä teille, jotka ette hopista tiedä, kuin faking Eniveissin, kerro mitään, mutta te, jotka tiedätte, ymmärrätte hyvin asian nolouden. Eikä se ole niinkuin lippalakkia omenalle ja melonille tai Tuppurainen Tappuraisen takuumiehenä, vaan se on se ero hyvän ja aidon paskan ja paskan ja feikin paskan välillä. Niin, vain toinen niistä on ihan perseestä.

Lapin Las Vegas (Huitsin Nevada)



No pitihän se arvata. Herra Euroviisuvoittaja supportoi perSSuja

Musiikki formaateista.



Tässä nyt muutama vuosi tullut seurattua tuota keskustelua musiikkiformaateista tässä blogissa ja vähän muuallakin. Tämän blogin lukijoissakin on paljon musiikin kuuntelijoita jotka ovat ns. heavy usereita eikä mitään viihde käyttäjiä, ainakin vaikutelma on tuo. Joten olisi oikeasti mukava vaihtaa mielipiteitä siintä m i k s i jonkun mielestä musiikki kuulostaa p a r e m m a l t a jollakin tietyllä laitteistolla/formaatilla, hivenen analyyttisempaa käsitteistöä käyttäen. Onhan kyse makuasioista joista voi vaihtaa mielipiteitä tai jopa kiistellä.

Nyt soi



Nerokas albumi, taiten tehty ja soi muuten cd:nä varsin mehukkaasti. Tuskinpa tätä rieskaa vinyylinä löytyy, maistiaiset.

lauantaina, maaliskuuta 19, 2011

tiistaina, maaliskuuta 15, 2011

sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2011

Tupakoinnin lopettamisen tueksi

Eräs ystäväni yrittää nyt lopettaa tupakointia ja minä kun kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa se on. Olen nyt ollut satunnaisia pääosin humalatilassa tapahtuneita retkahduksia lukuunottamatta ollut kuivilla Tapaninpäivästä lähtien. Niin asiaan, listasin muutaman hyvän elokuvan sellaisten päivien ratoksi, kun on oikein tiukkaa ja morkkis edellisen päivän retkahduksista. Tämä katsomisjärjestys ylhäältä alas on sitten muuten pakollinen:

3. Jim Jarmusch: Kahvia ja Tupakkaa
2. Wayne Wang, Paul Auster: Smoke
1. Jean-Luc Godard: Viimeiseen Hengenvetoon

Postmodernismista asti vallinneen tavan mukaan en selitä näitä auki, vaan annan jokaisen lukijan itse luoda omat tulkintansa. Voi nämä katsoa myös siinä tapauksessa, että yhä nauttii noista syntisen jumalaisista syöpäkääryleistä päivittäin.

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2011

Sound City 120 PA Mark 4 Custom Built set, very rare.





Vahvistin.
Sound City 120 pa mark 4 custom built.
Pilarikaapit.
4+12" Eminence "67 code". Type 8 ohms. Model Pa 110E.

Setti on valmistettu vuonna 1973 ja alkuperäisessä kunnossa lukuunottamatta vahvistimien putkia ja pilarikaappien johdoitusta. 120 wattia puhdasta vintagea vuodelta -73 lähtee myyntiin tarjouksien perusteella.
Jos tämän blogin lukijoissa tai ystäväpiirissänne on oikeita vintage harrastajia tai pehmeän soundin etsijöitä ( ei siis wanna be osastoa) niin ohjatkaapa Jahin luo.
Sopii skeban, basson, kiipparin tai vaikkapa laulunjollotuksien vahvitamiseen.

Lähtee Hendrixit, Whot, Bolanit ja hyvässä lykyssä bändikavereilta kuulo.

Hinta tulee olemaan neuvoteltavissa oleva ja kohtuullinen.
Levittäkää sanaa veljet ja siskot.


- MYYTY -

maanantaina, maaliskuuta 07, 2011

Towers of London Fights



Ai että tulee ihan vanhat ajat mieleen. Hyvä bändi musiikillisten avujenkin johdosta.

torstaina, maaliskuuta 03, 2011

Olkaamme tänään pyörä

Tälle herralle on Jerry Lee Lewis velkaa kaiken. Seuratkaamme herran esimerkkiä tänään visaillessamme.

tiistaina, maaliskuuta 01, 2011

Musavisa 24.2.11

Raportoidaas sitten viime viikon musavisasta. Suomi sai tänään kultaa, mutta Poikakuoro ei viime torstaina. Jamon tuomaroidessa taiten laadittua visaansa punnersi Poikakuoro hikistä taivaltaan läpi illan.

Kierros numero 1 liittyi teemaltaan hiirulaisiin. Emme tunteneet Modest Mouse-orkesteria, mutta joitakin arvauspisteitä kysymys kuitenkin tuotti. Ritarikuntakin jäi arvoitukseksi, mutta kautta rantain kolmosen Grinderman toi pisteitä, kuten myös neloskohdan Risto. Päätimme ykköskierroksen neljännellä sijalla.

Toisen kierroksen teema oli sitten katuraivo eli road rage. Offspring sekä seuraavaksi soinut Matti Pellonpää tunnettiin joten kuten. Pahennusta herättävässä GTA-pelissä soi sen sijaan Juliette Lewis eikä se Garbage, joka luki paperissamme. Soiton lisäksi Juliette ääninäyttelee pelissä DJ:n osaa. Jamo oli vaativa tuomari ja edellytti täsmällisiä tietoja, joten detaljien vaillinaisuus rokotti meiltä puolikkaita. Viimeisen kysymyksen Death Proof-ralli jäi meiltä nollille, joten yhteenlasketut pisteemme jättivät meidän juuri iltafinaalirajan alle. Mainittakoon kuitenkin vielä hauska puuhis anagrammeineen, joka meni kumminkin nappiin. Siitä huolimatta varjoon mentiin.

Finaalissa soi metsäläismetalli, idolit ja vanha blues. Korpiklaanin renkutus sentään arvattiin, mutta jo seuraava metallikysäri meni sitten jo, öh, metsään.
Anna Puun tiesimme nimeltä, mutta emme seuraavaksi tullutta Son Housea. Varjoilumme ei siis mennyt häävisti tuoden ainoastaan neljä pistettä. Kausitilanne jatkuu kuitenkin tiukkana, joten uutterasti lähdemme seuraavaan visaan.
Siihen saakka tack, adjö och god natt!