1.) Perjantai
2.) Lauantai
3.) Sunnuntai
4.) Black Sabbath: Supertzar (Sabotage)
5.) Johnny Cashin vankilalevyt 1968 ja 1969
Monet tietysti inhoavat kantria, mutta (väittävät) pitävänsä Johnny Cashista. Luultavasti syy on banaalin pinnallinen; mustiin puketuva narkkari on tarpeeksi rok, ja hänen musiikkinsa kuullaan tämän rankan imagon suodattamana. American Recordings -sarja sitten summasi tämän kaiken. Kuinkhan moni huomasi, että viimeiset levyt sisältävät myös hienoa musiikkia? Pitäisikin joskus syventyä enemmän hänen isänmaallisiin teemalevyihin (junat, länkkärit, inkkarit, hobot) ja tietenkin hengelliseen tuotantoon, joita hän itse arvosti suurimmiksi saavutuksikseen. Vankilalevyissä on joka tapauksessa tunnelmaa, jota millään muulla levyllä ei ole. Monet eivät sitä paitsi tiedä, että sähkökitaraa levyillä nakuttaa itse Carl Perkins.
8 kommenttia:
Ai niin, piti vielä mainita, että nappasin At San Quentinin Assalta mukaan. 180 gramman uusintapainos, kuuntelematon minttiherkku seitsemällä eurolla.
Muistaakseni Cramps vetäisi pohjat ja esiintyi lataamossa (höyrylä, niksula, pöpilä), rumpalinaan Miriam Linna (oliko näin Einsteen?). Monet pitkänlinjan kriitikot väittäneet että tämä pesee hyytävyydessään jopa Jonny Cashin linnalevyt, mene ja tiedä. Videoita löytyy youtubesta.
Mielestäni American recordin levyt ovat loistavia, pitkälti Rick Rubinin ansiosta joka teki aikamoisen työn että yleensä edes tämä vanha kääkkä lähti äänityspuuhiin. Olkoon syy banaalin pinnallinen tai mitä vaan keittiözykologien päähän pälkähtää mutta AmericanRecording on kulttuuriteko. Itse omistan tasan yhden Cashin rahisevan vinyylin, joku vanha paska.
Kyllä, loistavia ovat.
Joo, Crampsin lataamokeikka on aika levotonta meininkiä. Koko roska on myös DVD:nä julkaistu ja tässäkin taloudessa katsottu. Tuossa vaiheessa rummuissa taisi olla jo Nick Knox. Jostain syystä möykkämusiikkia on Jenkkilässä kai pidetty terapeuttisena, koska parantoloissa ovat keikkaa heittäneet myös Angry Samoans, Fear, Tumors ja Plimsouls. Mielenkiintoisia yhdistelmiä ovat kanssa Grateful Dead ja San Quentin 7.3.1968 ja Crime jonkun vankilan muurien sisällä noin kymmenen vuotta myöhemmin.
Pikku detalji vielä.
Nick Knox oli huima rumpali. Jokaisen keikan viimeisellä rummun iskulla hän lävisti sekä lattiatomin että virvelin.
Joku sanoi, että toiset kuuntelevat musiikkia ollakseen kovia jätkiä ja toiset ollakseen hetken muutakin kuin kovia jätkiä.
No kyllähän Käsbän Jussi oli ihan armoitettu laulaja-lauluntekijä varustettuna karismaattisella äänellä. Mm. sellainen krapulahelmi, kuin 'Sunday Morning Coming Down' ja tietenkin takavuosien farkkumainoksessakin soinut 'Ring of Fire' olivat Cashin repertuaarissa.
Ja tokihan tuo American-sarja on mainiota kamaa myös.
Paras krapulalevy on Townes Van Zandtin outlaw-klassikko Flying Shoes (1978). Toimii joka kerta.
Lähetä kommentti