Normaalitilanne taitaa olla, että poppia kuunnellaan rajoitettu aika. Lapset tunnetusti pitävät teinejä tyhminä ja lapsellisina, ja välttelevät sen takia popmusiikiakin. He pitävät sitä liian emotionaalisena ja siksi musiikin kuuntelua epämiehekkäänä. Heiluminen ja kohtuuton innostus ovat todisteita, ettei ole järkensä vaan jonkin tai jonkun muun ohjaama. Siis ei mikään aikuinen ja ympäristöstään erillinen individi, kuten jokainen lapsi haluaa olla.
Sitten tulee nuoruus ja sen mukana musiikki. Otetaan suosikkeja, kuunnellaan musiikkia ja ostetaan levyjä. Se on edelleen noloa, mutta se hyväksytään. Normaali nuori teeskentelee nuoruuteen liitettäviä tunnelmia koska uskoo, että muuten jää ilman jostain mikä menee muuten pian ohi ja jota jäädään aikuisena kaipaamaan jos ei siitä olla saatu osuutta.
Noin 17-vuotiaana aikuistutaan, lopetetaan murrosikä ja sen mukana popin kuuntelu. Kuten lapsi, aikuinen haluaa olla rationaalinen ja kylmäpäinen eikä mikään popparinihailuaan kiljuva räkänokka.
Olen viime aikana ollut aika kiinnostunut tästä paradigmaattisesta tarinasta. Erityisesti siksi, että puhuin asiasta erään tyypin kanssa. Hän sanoi, ettei kuuntele enää minkäänlaista musiikkia muuten kuin elokuvien taustaäänenä. Ei kuulemma ole kiinnostunut.
Hänen nuoruutensa musiikki on kuulemma keskinkertaista ja vähämielistä lällätystä muodista menneissä vaatteissa, eikä siitä saa mitään. Käsittääkseni hän lähinnä häpeilee menneitä suosikkejaan. Uusi popmusiikki ei kiinnosta häntä lainkaan, koska "se on kakaroille tarkoitettua". Klassinen musiikki taas ärsyttää häntä, koska se on kuin venyteltäisiin vietereitä. Toisin sanoen hän piti dynamiikkaa ja harmonisia jännitteitä pelkkänä häiriönä. Sanoin, että elokuvamusiikkihan on samanlaista, ja hän myönsi, että osana elokuvan tunnelmanluontia hän sen hyväksyy. Aikuisille suunnattua popmusiikkia taas kuuntelevat hänen mukaansa sellaiset, jotka lukevat itsehoito-oppaita ja saavat itkukohtauksia.
Aikanaan hän keräsi nopeasti melkoisen levykokoelman, joka nyt pölyttyy jossain jos ei sitä olla jo heitetty pois.
On kiinnostavaa, miten tällainen näkee musiikin harrastuksen merkkinä emotionaalisesta kypsymättömyydestä, miten musiikki-innostus voi nopeasti kiriä valtaviin mittoihin ja sitten kadota yhtä nopeasti jäljettömiin ja miten tällainen ihminen kuulee ympäristönsä, mainosten, elokuvien jne. musiikin ja miten hän siihen suhtautuu (tämän tapauksen mukaan televisio-ohjelmissa on tunnusmusiikki vain siksi, että tietää koska tulla jääkaapilta.)
Sivuhuomiona: paljonko tähän ajatteluun vaikutti se, että 80-luvun Soundeissa samastettiin musikaalisuus ja se, miten sekavaan tilaan joutui musiikkia kuullessaan. Elämäkerroissa tulevat tähdet saivat suunnilleen epilepsiakohtauksen kun kuulivat radiosta ensimmäistä kertaa Chuck Berryä (silloin sanottiin, että se kolahti) tai tylsästäkin bluesinhinkkauksesta tuli suurta ja visioivaa taidetta kun esiintyjä hyppi samalla holtittomasti tästä maailmasta mitään ymmärtämättä. Jatkokysymys: jos tämä ärsytti niin yleisesti meitä lukijoita ja kaikkia ketkä tunsimme, miksi se viehätti tuon ajan toimittajia?
Lähiaikoina on luokkakokous. Jos onnistun, yritän vähän kalastella ihmisiltä tämän kaltaisia kokemuksia. Muistan aika hyvin heidän teiniaikaiset musiikkimakunsa ja innostuksensa tason. Nyt olisi kiinnostavaa kuulla miten se on muuttunut ja mitä ihmiset itse ajattelevat muutoksesta.
2 kommenttia:
Tarina on hyvä, jopa uskottava tai ainakin hauska. Mutta pardigmaattisena en sitä pidä.
Aivan liian moni ei lopeta kuvailemaasi murrosikää koskaan. Ehkä otetaan asuntolaina, käydään Gran Canarialla ja huolestutaan kolesterolitasosta - mutta poppia kuunnellaan edelleen innostuneesti.
Ehkä olen väärässä ja väärien ihmisten kanssa tekemisissä (vrt. ammattini).Tuttusi ("tyyppi") vaikuttaa erityistapaukselta.
Mutta olipa hyvä kirjoitus. Lisää!
Joo, se ei ole yleinen ainakaan meidän porukoissamme, mutta tiedän tapauksia ja olen kiinnostunut miten se toimii.
Tämä kaikki perustuu muinaiseen blogijuttuuni, jossa hämmästelin huomaamaani asiaa, että kaikkein kiinnostavimmat mielipiteet musiikista, erityisesti popmusiikista, tuntuvat olevan niillä, joille musiikki ei ole erityisen tärkeää.
Toisin kun jotkut ehkä luulivat, se ei ollut mitään provokaatiota vaan aito havainto. Tässä tai näissä jutuissa yritän vähän tarkemmin hahmottaa mistä se voisi johtua.
Varsinkin sen jälkeen kun keksin, että ihmisillä on hyvin erilaisia ja hyvin kiinnostavia ja filosofisesti vaihtelevia tapoja kuunnella musiikkia ja erilaisten tapojen miettimisellä aloin tajuta omiakin kantojani ja suhtautumisiani erilaisiin musiikin lajeihin ja musiikin ympärillä kulkeviin ilmiöihin.
Lähetä kommentti