Kitara ei soi ilman kieliä. Kielten valinta onkin varsin hämmentävää puuhaa, tarjontaa on yllinkyllin. Välillä toivoisi että kaupassa vallitsisi vanhakunnon Neuvosto-ajan meininki, eli vain ja ainoastaan yhtä laatua olisi tarjolla. Rockkitaristit voi jakaa kielien perusteella kahteen, paksujen kielien suosijoihin ja ohuempien kielisettien käyttäjien kesken. Itselläni ”kehitys” tapahtui suht normaalisti, eli ohuista seteistä pikkuhiljaa kulkeuduin paksuimpien settien pariin. Jossain vaiheessa tietysti tuli seinä vastaan kun veteli paksuilla vaijereilla rokkia, soiton herkkyys katosi ja muutenkin tuntui että ”onko tämä muuttunut joksikin voimailulajiksi vuosien saatossa?”. Tuntui että se on kovan kitaristin mitta kun vetää rokkia paksuilla vaijereilla, helvetti. Aloin keventää kielisettiäni, asteittain. Soittoon tuli aivan uutta ulottuvuutta, soundin kärsimättä lainkaan. On paskapuhetta että paksuilla kielillä saisi tuhdimman soundin. Sähkökitaralla soitettaessa kun pitää myös huomioida kitara, vahvistin ja kaiutin, kokonaissoundiin vaikuttaa nuo kaikki kolme seikkaa (+piuha+spedut+mikit+vaikka mikä). Melkoista salatiedettä ja empiirisiä kokeita on tehtävä paaaljoooon, jotta kitaraa soitettaessa saa sen universaalin tunteen jota voisi myös kutsua kielilläpuhumisen taidoksi. Vielä on jonkinlainen välivaihe menossa totutellessa ohuempiin, enää aivan pientä hienosäätöä. Oletan että seuraava, ajatuksissani siintävä kielisetti olisi juuri ”se”, yhden vaiheen lopullinen sinetöinti tulee tapahtumaan puolenvuoden sisällä. Sen jälkeen ei enää tarvita kuin lopullinen silaus, joka tietenkin tapahtuu oikean plektran löytämisellä. Se onkin sitten jo toinen juttu josta kerron naperot teille sitten vaikka enskuun skebacornerissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti