Artsua ja fartsua.

Ivan Ushkovin teoksia, hupaa ja kantaaottavaa.
Chernobyll show, pictures osiossa hienoja grafiitteja.
Tarpeellista tavaraa ja käsittämättömiä keksintöjä, löytyy täältä paljoooooooooooon.
Sähkökitaroiden muotoja ja hulvattomuuksia joista voisi jopa epäillä ovatke ne aitoja. Kyllä Gibson osaa tehdä muitakin kun vain Lespaa ja SG:tä(h?). Tässä oiva, käteensopiva kitara .

Top-Jotain.
1. Blonde Redhead: 23 (hyvää musaa)
2. Intian matka-oppaiden selailu.
3. Tuore basilika.
4. Elokuun pimenevät illat.
5. Alakerran naapuri.
6. Hesari.

lisäys.
Kauniita kasvoja.

Biggest Bang.

Aurinkoa, tuoleja kenttä täynnä, ihmiset hyvällätuulella. Toots & Maytals aloittaa lämmittämisen, jamaikalainen savusauna puskee häkää ilmoille. 54-46 was my number ja basisti kuskaa mukavasti keinuttaen koko junaa ja sitä kuuluisaa vessaa. En edes muista milloin olen kuullut viimeiksi näin hyvää reggaeta, joskus.... kun mummo öljylampun tervas tai jotain sinneppäin. Olisin kuunnellut Tootsilta vaikka toisen setin heti perään, iso legenda heti Bob Marleyn ja Lee Scratch:n välissä.

Väliaika, kahvia ja pullaa ja Stones krääsää. Oma raikastettuni sai ostettua meille himaan kiertuejulisteen mut ei mulle kingsize Stones sätkäpapereita, oli muka loppunu. No hyvitykseksi raikastuttuni sitten osti itselleen komeen Stones veskan, kassifetismistä kun kärsii. No, ei se mitään, ei ne vielä mun levykokoelmalta hyllytilaa ole syöneet. Yleisön keski-iäksi veikkasin lähempänä viittä ku neljää kymppiä ja se myös näkyi siinnä miten ne ostivat fanikrääsää, pätäkkää oli.

Jytinää, pientä pyrotekniikkaa ja Start Me Up:n alkuriffit, kaikki nousee tuoleilta ylös ja seisoo koko keikan ajan, paitsi nynnyt. Heti perään Let's Spend the Night Together, porukka laulaa mukana. Rough Justice, känninen Richards hyökkää oikealta laidalta ja Wood vetää vasemmalta laidalta, tulee päälle helvetinmoisella uholla, kuulostaa niin hyvältä että varpaankynnet meinaa lentää kenkien läpi. Heti perään vanha vanha hitti All Down the Line. Kitarat soi, Charlie tikuttaa ja virnuilee, Kumihuuli laulaa ja vispaa kroppaa niinkuin olisi kusiaisia housuissa. Love is Strong, bändi nosti uudet biisit aivan klassikoidensa tasolle, hienoa. Can't you hear me knocking, jossain haastattelussa sanoneet että toisinaan se on vaikea aloittaa ja nyt oli se kerta, tosin biisin lopussa, siinnä jamittelukohdassa, Ron Wood veti kitaralla kaiken mitä sielustaan irti sai. Wood oli vedossa muutenkin koko keikan ajan. Richards laulo pari biisiä, sit alko Miss You biisi jonka aikana bändi siirtyi jollain hydrauliikkavempaimella kohti kentällä ollutta pikkulavaa, kokoajan kuitenkin soittaen.

Omat paikkamme sijaitsivat aivan pikkulavan tuntumassa. Oli hauska kuulla Richardsin vahvistimen murina kun lava lipui ohitsemme mennen-tullen pikkulavalle. Öpaut puolentoista metrin päässä minusta se vahvistin oli ja toivon muistavani sen soundin, että voin omasta soundipankistani (siis kuulomuistista) yrittää sitä kaivella kun sen aika joskus tulee. Täytyy myöntää että se oli minulle yksi elämäni vaikuttavimmista musiikkihetkistä mitä olen kokenut. Se kitarasoundi ei kuitenkaan enää ollut samanlainen kun se pa:n läpi tuli, miksaaja oli kait eggvalisaattorilla vähän siistinyt richardsin soundia. Jumalauta se kitara kuulosti hienolta, sähkökitaralta joka hehkuu, paukkuu, rutisee, murisee ja kuiskailee.

It's only rock'n'roll ja satisfaction meni jotenkin kitaristeilla haparoiden, toinen veti D:sta kun molempien ois pitäny vetää E:sta tai jotain muuta koordinaatiohäiriötä sormissa. Sympathy for the Devil ei ollu niin verevä kun Licks kiertueella, liekit tuli taas ylhäältä. Lava oli aikamoinen luomus, suurin koskaan näkemäni stage. Tyylikkäästi valomiehet hoiteli hommansa, jopa Paint it Black biisin valosysteemit kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttivät just siltä niinku Stonesien kuuluukin näyttää tossa asemassa. Vikat biisit oli Jumping jack Flash ja Brown Sugar, joissa oli vähän turhanpitkät loput.

Välillä jännitti Richards, tipahtaako se lavalta vai ei, merirosvo oli vetänyt aika tiukat moukut rommipullosta ja se kyllä näkyi ja kuului. Jos tämä oli mun ja hanin viimeinen Stones keikka niin ei kyllä harmita, oli se yhtäjuhlaa. Koko komeushan päättyi tietenkin........

Gimme Shelter.

Kuuntelin tuossa junamatkojen aikana Stonesien, Jimmy Miller kauden tuotantoa, orientoituessani 1.8. keikalle. Mielestäni tuo on heidän parhainta kautta. Kemiat loksahtivat Millerin ja Stonesien välillä kohdalleen, magneettinauhoille mikrofonit tallensivat jotain ainutlaatuista, joka voisi matematiikan kaaviona olla öpaut näin: 1+1=3. Monen klassisesti kehittyvän rock'n'roll bändin (rummut, basso, laulu, 2 kitaristia) kehityskaari kääntyy jossainvaiheessa siihen pisteeseen että kumarrus tuon aikakauden Miller/Stonesiin on tehtävä. Hyvänä koulu-esimerkkinä tuosta toimii T.S.O.O.L., bändi joka on lämpännyt Stoneseja ja jota Mr. Richards on ylistänyt maasta-taivaaseen. Tulevana vk.loppuna esiintyy Qstockissa tuo T.S.O.O.L.

Itse olen päässyt kitaristina aika lähelle tuota Miller/Stonesia, nimittäin viimeisen Greenhouse AC:n demon aikana. Oisko ollu 2003 jolloin biisejä hinkattiin ja demotettiin. Kahden skeban partio toimi hienosti, Jartsa hyökkäsi oikealta laidalta ja minä vetelin vasemmaltalaidalta lämäreitä ylänurkkaan, Jussin hoitaessa keskushyökkääjän tonttia, Hannu pakkina ja Seppänen veskarina viikset väpättäen. Näin jälkeenpäin demoa kuunnellessa en voi välttyä Miller/Stones mielikuvistani, vapautunutta mutta ryhdikästä soittoa.

Tulevana viikonloppuna on legendaarinen DownByTheKemijärvi-festari, jolla muuten Greenhouse AC esiintyy viimeistä kertaa, tosin 90-luvun grunge kokoonpanon kanssa, joka tietenkin on vähän eri puusta
veistetty kun tuo 2003 line-up. Omasta mielestäni juuri tuo kokoonpano teki GAC:n uran parhaiten soundaavan albumin, Niemelän Tumpin (80-luvun Oulu-soundin yksi keskeinen tekijä) toimiessa äänimiehenä . Menkää ihmeessä joukoinsankoinämpärein katsomaan tuo Greenhouse Ac:n viimeinen keikka.

Itse poistun takavasemmalle 800 kilsan päähän Haminaan, tapaamaan vanhoja lapsuudenajan ystäviäni, juodaan bisseä rannankivillä auringonlaskuun, katsellaan kun laivat lipuvat satamasta, veistellään puujalkavitsejä ja nauretaan, äristään, nauretaan....... ja lauleskellaan "waiting on a friend" biisiä.

Jep.

Heinäkuun skebacorner: Danelectro Sitar Swami, yami yami.

Joo-o, tulipas ostettua uusi purnukka kitaran ja vahvistimen väliin. Danelectron: Sitar Swami, joka siis tuntuu jakavan käyttäjät kahteen leiriin, schaissea tai inspiroiva spedu. No. Vähän aikaa pällistelin tuota purkin grafiikka ja tuumasin että : Jos tämä spedu löytyisi kassista kun menisi jenkkeihin niin takuuvarmasti tullimiehet tai skoudet ottaisivat normaalia tarkempaan syyniin spedun ja spedun haltijan.

Purkki on tukevaa tekoa. Vaikka meikäläski linttaa kengällä päälle niin kestää hyvin ja paksu kumipohja pitää purkin paikalla vaikka pienessä hönössäkin polkisi. Simppeli käyttää, kaks nappulaa, level ja EQ. No niissä nappuloissa onkin sitten säätövaraa, pieni liike tekee jo muutoksen soundiin. Aski reagoi älyttömän hyvin kitaran tone/vola säätöihin ja yleensäkin atakkiin kun kieltä lipastaan lujempaa/hiljenpaaaa, dynamiikkaa löytyy siis.

Ja se soundi.... ei kyllä muistuta kuin etäisesti Sitaria. Swamin soundi muodostuu pienestä säröstä + että se heittää oktaavin ylös ja alas + joku flangerin tapainen pieni häntä + pieni slap tyyppinen kaiku. Teoriassa siis varsin hämmentävä, mutta käytännössä aivan mieletön vempain, metallinen venyvä soundi. Aivan kuin olisin saanut yhden soittimen lisää... hämmentävää ja hauskaa, tällä tötsällä pääsee hyvin musiikimatkalle, mielikuvitus rajana. Niin tosiaan, sointuja tällä ei voi ottaa, oktaavi osio arpoo sen jälkeen aikamoista rutinaa. Yksittäisiä ääniä, venytyksiä varovasti. Pattereita toi väpätin syö kovasti.

Swami tarkoittaa pitkäääääälle edennyttä jogia, mestaria (oikaiskaa jos väärässä olen).

Oom Shanti.....

Stone Age Negro.

Paria levyjulkaisua odotan innolla (sori hani, tietää rahanmenoa). Nimittäin uutta Queens of the Stone Age: Era Vulgaris ja Turbonegro: Retox. Q.O.T.S.A:n näin livenä Prahan Roxy:ssa (ja lämppärinä oli Eagles of Death Metal), Turbot taas pari kertaa Ruisrokissa.

Qotsaa arvostan erittäin suuresti. Modernia kitararokkia joka kuitenkin kumartaa syvään garagerokin riffien suuntaan. Monesti bändiin liitetään myös stoner-rock, mikä minusta on aikamoista piruilua Qotsaa kohtaan. Parhaimpana levynä pidän edellistä Lullabies to Paralyze albumia jossa bändi soi kuin enkeliparvi ilman mitään todistelun tarvetta. Pienoisia odotuksia siis on minulla, toivottavasti en pety.

Turbonegro taas. No huh huh! Aivan omaa sarjaa. Törkein bändi mitä sitten alkuperäisen Stoogesin ja New York Dollsin. Levyiltäkin tulee selväksi kyllä mikä on hommannimi mutta livenä se dekadenttiys vasta päälle iskeekin. Törkeen hyvä, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Muuten. Jos tykkäätte hyvästä journalismista niin lukekaapa uusimman Rumban Turbonegro haastattelu. Itsekin pari kertaa lukenut sen läpi, aivammahtavaa.

Ja nyt eiku partsille kessulle.

Kun skitta lähtee handusta.

Olen muutaman kerran nähnyt miten kitara lentää seinään tai lyödään ns. paskaksi keikalla. Dave Wyndorf (Monster Magnet) vetäisi monitorinkulmaan Stratonsa tuhannennaisensukupuolielimenpäreiksi muutama vuosi sitten Tavalla keikan päätteeksi, vaikuttavaa. Tuorein kokemus on viime maanantailta (7.5. Tava) kun Jukka ”skimba” Suksi viskasi spontaanisti oman stratonsa encoren päätteeksi lavan takaseinään. Tosin näin myös toisenkin kerran Mr. Wyndorf niittaa halpis stratonsa monitorinkulmaan, ei toka kerta enää vaikuttanut siltä että mies tekee tekonsa spontaanisti. Hmmm..... eikös Kurt Cobainkin vedellyt sponsorikitaroitaan päreiksi ihan showmielessä. Jonkinasteinen liveuskottavuushan tuosta kärsii jos kokoajan halpis skittoja rikotaan lavalla lähestulkoon joka keikalla.

Ski Williamson (Jukka Suksi) tapauksessa ei voi kyllä puhua jatkuvasti tapahtuvasta showkikasta. Persaukisella suomalaisella katurokkarilla kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa hajotella omia työllä ja vaivalla hommattuja työkalujaan. Sitäpaitsi. Kun Skimba vinttasi kitaransa komeassa kaaressa rumpalin kioskin yli takaseinään, oli miehellä tyytyväinen hymy kasvoilla. Wyndorfin takoessa made in urzugörzä stratoaan monitorinkulmaan silmissä kiilui silkka välinpitämättömyys/raivo.
Mutta. Jumalauta kun tuommoista pääsee todistaamaan, tuntuu se aika hienolta kuitenkin. Kyllähän tuollaiset tapahtumat kertovat jotain bändin liveintensiteetistä, vai mitä toppahousut?

Kielillä puhumista, maaliskuun skebacorner.(prt.3.)

Kitara ei soi ilman kieliä. Kielten valinta onkin varsin hämmentävää puuhaa, tarjontaa on yllinkyllin. Välillä toivoisi että kaupassa vallitsisi vanhakunnon Neuvosto-ajan meininki, eli vain ja ainoastaan yhtä laatua olisi tarjolla. Rockkitaristit voi jakaa kielien perusteella kahteen, paksujen kielien suosijoihin ja ohuempien kielisettien käyttäjien kesken. Itselläni ”kehitys” tapahtui suht normaalisti, eli ohuista seteistä pikkuhiljaa kulkeuduin paksuimpien settien pariin. Jossain vaiheessa tietysti tuli seinä vastaan kun veteli paksuilla vaijereilla rokkia, soiton herkkyys katosi ja muutenkin tuntui että ”onko tämä muuttunut joksikin voimailulajiksi vuosien saatossa?”. Tuntui että se on kovan kitaristin mitta kun vetää rokkia paksuilla vaijereilla, helvetti. Aloin keventää kielisettiäni, asteittain. Soittoon tuli aivan uutta ulottuvuutta, soundin kärsimättä lainkaan. On paskapuhetta että paksuilla kielillä saisi tuhdimman soundin. Sähkökitaralla soitettaessa kun pitää myös huomioida kitara, vahvistin ja kaiutin, kokonaissoundiin vaikuttaa nuo kaikki kolme seikkaa (+piuha+spedut+mikit+vaikka mikä). Melkoista salatiedettä ja empiirisiä kokeita on tehtävä paaaljoooon, jotta kitaraa soitettaessa saa sen universaalin tunteen jota voisi myös kutsua kielilläpuhumisen taidoksi. Vielä on jonkinlainen välivaihe menossa totutellessa ohuempiin, enää aivan pientä hienosäätöä. Oletan että seuraava, ajatuksissani siintävä kielisetti olisi juuri ”se”, yhden vaiheen lopullinen sinetöinti tulee tapahtumaan puolenvuoden sisällä. Sen jälkeen ei enää tarvita kuin lopullinen silaus, joka tietenkin tapahtuu oikean plektran löytämisellä. Se onkin sitten jo toinen juttu josta kerron naperot teille sitten vaikka enskuun skebacornerissa.

Skeba Corner (part.2)

Tammikuun alussa silmäilin muusikoiden.nettiä ja sieltä osui silmääni Eko Manta. Tippa tirahti silmääni kun mieleeni tulvahti muistoja kaukaa vuosien takaa. Nimittäin kyseinen Italialais valmisteinen ritsa oli ensimmäinen sähkikseni joskus 79-81. Jouduin myymään sen pois koska halusin ostaa ”paremman” johon tarvitsin hiukan massia, joka osoittautui sitten huonommaksi. Yritin jälkikäteen vielä ostaa Ekoa takaisin mutta Jamppa jolle skitan myin ei suostunut myymään sitä takaisin. Silloin päätin että jos joskus vielä Eko Manta tulee vastaan niin ostan itselleni sellaisen, oli sitten kyseessä sama yksilö tai ei. Tämä oli eka kerta kun näin Eko Mantan sitten -82 jälkeen. Ilmeisesti Ekoa ei paljon suomeen tuotu.

Soitin myyjälle, sovimme käytännönjärjestelyt ja skitta lähti matkaan. Paukkupakkasia uhmaten Hki – Rollo linja taittui bussirahtina. Vapisevin käsin kaivoin Ekon pahvilaatikosta ja näppäilin parit akkordit, ”jumazuga” : loihe lausumaan, se oli säilynyt vireessä koko matkan. Vaan mikä ihme se nyt on jos kitara on valmistettu 1967, ovat kitaran puu-osat jo eläneet pahimmat vaiheensa.

Ekolla on kiva vedellä bluesia ja garagea, slideen se on myöskin varsin käypä. Persoonallinen kitara joka on käsissäni osoittautunut erittäin inspiroivaksi soittimeksi. Olennainen, se mistä kaikki lähti, on palautunut vuosien jälkeen takaisin sormenpäihini ja mieleni sopukoihin, kivasti kutittelee. Hukata, etsiä ja löytää, parhaat musiikilliset kokemukset koskettavat aina aluetta jota voisi kutsua vaikkapa henkisyydeksi. Liekki lepattaa nyt erilailla kun Eko rötköttää tuolia vasten, juuri siinnä missä sen olisi aina kuulunut olla.

Opetus: stay clean

Sähkökitaroita Part.1 (DeArmond Jet Star)

Sähkökitaroissa yksi viehättävä ominaisuus soitettavuuden lisäksi on kauneus. Kun kauneuteen ja soitettavuuteen lisätään vielä ergonomia, on silloin kyseessä täydellinen kitara. Itselleni löytyi De Armond Jet Star:sta täydellinen skeba. 1998 ostin ensimmäisen näistä kolmesta kitarasta, jotka ovat kopioita Guild Thunderbirdistä. Menihän tämän sinisen kaunokin sisäänajamiseen muutama vuosi, strato/tele -miehenä oli totuttelua kaulaan. Pikkuhiljaa sitten sain hankittua myös mustan ja marjapuuron värisen Jet Starin. Nämä Koreassa duunatut kaunokit kuitenkin vaihtelevat soitettavuudeltaan aikalailla, tosin voi olla että sitä ei kukaan muu kuin minä huomaa.

Myöskin näiden kitaroiden kohtuuhinta on ollut myös painava seikka kun hankintapäätös on tehty. Jos "made in korean" sijaan lukisi "made in usa" niin voitte arvata että hinta olisi paljon korkeampi. Eikä välttämättä "usa" leima takaa laatua, niinkuin monesti kitaroissa kuvitellaan.
Tämän skitan muotoilu on aina jakanut jengiä kahteen leiriin ja hyvä niin. Jos joskus samanlaisia kaunokkeja näette etsivän hyvää kotia, niin ohjatkaa ne luokseni. Uuuh! Beibi redhead pitäisi vielä löytää.

Lisää mukavannäköisiä kitaroita sitten ensikerralla, ellei poikakuorolaiset pahasti suutu offtopikistani. Onhan sitä toki terveempiäkin harrastuksia kun kitarointi, mutta.... niin, valinnathan eivät aina ihan kädenkäänteessä tapahdu, ellei sitten vain ole kyse pikavoiton tavoittelusta ja sehän onkin ihan erijuttu.

-gonzonimo-