Kuuntelin tuossa junamatkojen aikana Stonesien, Jimmy Miller kauden tuotantoa, orientoituessani 1.8. keikalle. Mielestäni tuo on heidän parhainta kautta. Kemiat loksahtivat Millerin ja Stonesien välillä kohdalleen, magneettinauhoille mikrofonit tallensivat jotain ainutlaatuista, joka voisi matematiikan kaaviona olla öpaut näin: 1+1=3. Monen klassisesti kehittyvän rock'n'roll bändin (rummut, basso, laulu, 2 kitaristia) kehityskaari kääntyy jossainvaiheessa siihen pisteeseen että kumarrus tuon aikakauden Miller/Stonesiin on tehtävä. Hyvänä koulu-esimerkkinä tuosta toimii T.S.O.O.L., bändi joka on lämpännyt Stoneseja ja jota Mr. Richards on ylistänyt maasta-taivaaseen. Tulevana vk.loppuna esiintyy Qstockissa tuo T.S.O.O.L.
Itse olen päässyt kitaristina aika lähelle tuota Miller/Stonesia, nimittäin viimeisen Greenhouse AC:n demon aikana. Oisko ollu 2003 jolloin biisejä hinkattiin ja demotettiin. Kahden skeban partio toimi hienosti, Jartsa hyökkäsi oikealta laidalta ja minä vetelin vasemmaltalaidalta lämäreitä ylänurkkaan, Jussin hoitaessa keskushyökkääjän tonttia, Hannu pakkina ja Seppänen veskarina viikset väpättäen. Näin jälkeenpäin demoa kuunnellessa en voi välttyä Miller/Stones mielikuvistani, vapautunutta mutta ryhdikästä soittoa.
Tulevana viikonloppuna on legendaarinen DownByTheKemijärvi-festari, jolla muuten Greenhouse AC esiintyy viimeistä kertaa, tosin 90-luvun grunge kokoonpanon kanssa, joka tietenkin on vähän eri puusta
veistetty kun tuo 2003 line-up. Omasta mielestäni juuri tuo kokoonpano teki GAC:n uran parhaiten soundaavan albumin, Niemelän Tumpin (80-luvun Oulu-soundin yksi keskeinen tekijä) toimiessa äänimiehenä . Menkää ihmeessä joukoinsankoinämpärein katsomaan tuo Greenhouse Ac:n viimeinen keikka.
Itse poistun takavasemmalle 800 kilsan päähän Haminaan, tapaamaan vanhoja lapsuudenajan ystäviäni, juodaan bisseä rannankivillä auringonlaskuun, katsellaan kun laivat lipuvat satamasta, veistellään puujalkavitsejä ja nauretaan, äristään, nauretaan....... ja lauleskellaan "waiting on a friend" biisiä.
Jep.
2 kommenttia:
Totta kuin lotan potta: Millerin Stones on maailman parasta rock-musiikkia.
Jäi sitten tuo Greenhousen keikka sosioekonomisista syistä näkemättä. Viimeiseksi kerraksi taisi jäädä heinäkuun 1999 keikka silloisessa Rio Grandessa (entinen Sampo, nykyinen parkkipaikka). Seurueeseemme kuului mm. Mr. Lordin alter ego ja hauskaa oli. Sinänsä hyvä "viimeinen keikka". Sitä ei tosin koskaan noin ajattele, mutta noihin aikoihin liittyy paljon muitakin viimeisiksi jääneitä juttuja, eli tuo päivä, ilta ja viikonloppu ovat useastakin eri syystä vielä hyvin muistissa.
Mä en pidä maailman parhaasta rock-musiikista. Millerin Stonesit (ne pari mitä omistin) meni divariin, eikä kaduta yhtään. Ainoastaan se, että niitä olisi voinut pantata vielä vähän aikaa, jolloin olisi saanut paremmat rahat, vinyylejä kun olivat, mutta hätä ei lue lakia. Ja minun mielestäni T.S.O.L. on parempi yhdellä o:lla kirjoitettuna.
-jussi
Lähetä kommentti