Tammikuun alussa silmäilin muusikoiden.nettiä ja sieltä osui silmääni Eko Manta. Tippa tirahti silmääni kun mieleeni tulvahti muistoja kaukaa vuosien takaa. Nimittäin kyseinen Italialais valmisteinen ritsa oli ensimmäinen sähkikseni joskus 79-81. Jouduin myymään sen pois koska halusin ostaa ”paremman” johon tarvitsin hiukan massia, joka osoittautui sitten huonommaksi. Yritin jälkikäteen vielä ostaa Ekoa takaisin mutta Jamppa jolle skitan myin ei suostunut myymään sitä takaisin. Silloin päätin että jos joskus vielä Eko Manta tulee vastaan niin ostan itselleni sellaisen, oli sitten kyseessä sama yksilö tai ei. Tämä oli eka kerta kun näin Eko Mantan sitten -82 jälkeen. Ilmeisesti Ekoa ei paljon suomeen tuotu.
Soitin myyjälle, sovimme käytännönjärjestelyt ja skitta lähti matkaan. Paukkupakkasia uhmaten Hki – Rollo linja taittui bussirahtina. Vapisevin käsin kaivoin Ekon pahvilaatikosta ja näppäilin parit akkordit, ”jumazuga” : loihe lausumaan, se oli säilynyt vireessä koko matkan. Vaan mikä ihme se nyt on jos kitara on valmistettu 1967, ovat kitaran puu-osat jo eläneet pahimmat vaiheensa.
Ekolla on kiva vedellä bluesia ja garagea, slideen se on myöskin varsin käypä. Persoonallinen kitara joka on käsissäni osoittautunut erittäin inspiroivaksi soittimeksi. Olennainen, se mistä kaikki lähti, on palautunut vuosien jälkeen takaisin sormenpäihini ja mieleni sopukoihin, kivasti kutittelee. Hukata, etsiä ja löytää, parhaat musiikilliset kokemukset koskettavat aina aluetta jota voisi kutsua vaikkapa henkisyydeksi. Liekki lepattaa nyt erilailla kun Eko rötköttää tuolia vasten, juuri siinnä missä sen olisi aina kuulunut olla.
Opetus: stay clean
2 kommenttia:
Sinulla on silmää kitaroille.
...kröhöm.. juu kato.. avopuolisko ei kyllä aina sulata... tiiäthän sie..
Lähetä kommentti