Biggest Bang.

Aurinkoa, tuoleja kenttä täynnä, ihmiset hyvällätuulella. Toots & Maytals aloittaa lämmittämisen, jamaikalainen savusauna puskee häkää ilmoille. 54-46 was my number ja basisti kuskaa mukavasti keinuttaen koko junaa ja sitä kuuluisaa vessaa. En edes muista milloin olen kuullut viimeiksi näin hyvää reggaeta, joskus.... kun mummo öljylampun tervas tai jotain sinneppäin. Olisin kuunnellut Tootsilta vaikka toisen setin heti perään, iso legenda heti Bob Marleyn ja Lee Scratch:n välissä.

Väliaika, kahvia ja pullaa ja Stones krääsää. Oma raikastettuni sai ostettua meille himaan kiertuejulisteen mut ei mulle kingsize Stones sätkäpapereita, oli muka loppunu. No hyvitykseksi raikastuttuni sitten osti itselleen komeen Stones veskan, kassifetismistä kun kärsii. No, ei se mitään, ei ne vielä mun levykokoelmalta hyllytilaa ole syöneet. Yleisön keski-iäksi veikkasin lähempänä viittä ku neljää kymppiä ja se myös näkyi siinnä miten ne ostivat fanikrääsää, pätäkkää oli.

Jytinää, pientä pyrotekniikkaa ja Start Me Up:n alkuriffit, kaikki nousee tuoleilta ylös ja seisoo koko keikan ajan, paitsi nynnyt. Heti perään Let's Spend the Night Together, porukka laulaa mukana. Rough Justice, känninen Richards hyökkää oikealta laidalta ja Wood vetää vasemmalta laidalta, tulee päälle helvetinmoisella uholla, kuulostaa niin hyvältä että varpaankynnet meinaa lentää kenkien läpi. Heti perään vanha vanha hitti All Down the Line. Kitarat soi, Charlie tikuttaa ja virnuilee, Kumihuuli laulaa ja vispaa kroppaa niinkuin olisi kusiaisia housuissa. Love is Strong, bändi nosti uudet biisit aivan klassikoidensa tasolle, hienoa. Can't you hear me knocking, jossain haastattelussa sanoneet että toisinaan se on vaikea aloittaa ja nyt oli se kerta, tosin biisin lopussa, siinnä jamittelukohdassa, Ron Wood veti kitaralla kaiken mitä sielustaan irti sai. Wood oli vedossa muutenkin koko keikan ajan. Richards laulo pari biisiä, sit alko Miss You biisi jonka aikana bändi siirtyi jollain hydrauliikkavempaimella kohti kentällä ollutta pikkulavaa, kokoajan kuitenkin soittaen.

Omat paikkamme sijaitsivat aivan pikkulavan tuntumassa. Oli hauska kuulla Richardsin vahvistimen murina kun lava lipui ohitsemme mennen-tullen pikkulavalle. Öpaut puolentoista metrin päässä minusta se vahvistin oli ja toivon muistavani sen soundin, että voin omasta soundipankistani (siis kuulomuistista) yrittää sitä kaivella kun sen aika joskus tulee. Täytyy myöntää että se oli minulle yksi elämäni vaikuttavimmista musiikkihetkistä mitä olen kokenut. Se kitarasoundi ei kuitenkaan enää ollut samanlainen kun se pa:n läpi tuli, miksaaja oli kait eggvalisaattorilla vähän siistinyt richardsin soundia. Jumalauta se kitara kuulosti hienolta, sähkökitaralta joka hehkuu, paukkuu, rutisee, murisee ja kuiskailee.

It's only rock'n'roll ja satisfaction meni jotenkin kitaristeilla haparoiden, toinen veti D:sta kun molempien ois pitäny vetää E:sta tai jotain muuta koordinaatiohäiriötä sormissa. Sympathy for the Devil ei ollu niin verevä kun Licks kiertueella, liekit tuli taas ylhäältä. Lava oli aikamoinen luomus, suurin koskaan näkemäni stage. Tyylikkäästi valomiehet hoiteli hommansa, jopa Paint it Black biisin valosysteemit kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttivät just siltä niinku Stonesien kuuluukin näyttää tossa asemassa. Vikat biisit oli Jumping jack Flash ja Brown Sugar, joissa oli vähän turhanpitkät loput.

Välillä jännitti Richards, tipahtaako se lavalta vai ei, merirosvo oli vetänyt aika tiukat moukut rommipullosta ja se kyllä näkyi ja kuului. Jos tämä oli mun ja hanin viimeinen Stones keikka niin ei kyllä harmita, oli se yhtäjuhlaa. Koko komeushan päättyi tietenkin........