Basistit ovat tyhmiä. Kaikkein tyhmimpiä basisteja ovat tuubansoittajat. En tunne ketään tuubistia, joka olisi tyytyväinen soitinvalintaansa, mikä johtunee alhaisen arvostuksen lisäksi logistisista kysymyksistä. Piccoloon puhaltajia varmaakin kadehditaan; heillä on pieni peli.
5 kommenttia:
Juuri saamamme tiedon mukaan Poikakuoro on sinnikkään yrittämisen jälkeen kivunnut top-listan 200 joukkoon. Listasijoitus on tätä kirjoittaessa peräti 198!
Mutta ei sentään kaikki tuubistit. Pientä yksinkertaisuutta voi toki olla...Vakavasti ottaen, olen kuullut itkettävän kauniita ja notkeita tuubakappaleita. Varsinainen suosikkini vaskista on kuitenkin käyrätorvi.
Hurjin tuuba-biisi jonka minä olen koskaan kuullut, on (ainakin) vanhempieni levyhyllystä löytyvä tuuballe sovitettu Säkkijärven polkka Valittujen Palojen kokoelmasta. Kuuntelen sen joka kerta, kun käyn Raahessa.
Lapsena minulta kysyttiin, mitä soitinta halusin alkaa soittaa. Vastasin, että tuubaa. Tuolloin minuun tehoavia ominaisuuksia oli äänen voimakkuus ja mataluus sekä soittimen suhteellinen koko. Olin liian pieni soittamaan moista, ja vältyinkin soittotunneilta. Kymmenvuotiaana olin ainoa luokaltani, joka ei soittanut mitään. Teininä sitten asiantila muuttui, mutta se olikin jo liian myöhäistä ja epämusikaalisuuteni oli jäänyt harjaantumatta eli korjaantumatta.
Vuosi sitten pohdin millaista elämäni olisi ollut jos olisin ruvennut tuubistiksi. Ainakin nykyään on kevyempiä tuubankaltaisia valmisteita infantin harjoitella. Erityisesti minua kiinnosti että kun monessa soittimessa jää kiinni tunnelmaan, johon soitinta yleensä käytetään, tuuban paksu ja kankea ääni olisi ollut kuin elektronimusiikkia.
(Klassinen) kitara kun on sellainen hento pimputusväline, jonka koko ohjelmisto on lopultakin aika tasapaksua lällyilyä. Parhaimmillaan. Kitaramusiikki, jossa käytetään viiden ja kuuden kielen sointuja ja soittimen koko äänialaa kuulostaa lähinnä siltä kuin ukulelea raiskattaisiin. Se johtuu puolestaan siitä, että vaikka kitaran äänessä on matalia taajuuksia, ne ovat verraten heikkoja ja katoavat helposti huonossa akustiikassa tai toisten soittimien alle.
Tietenkin myös Pekan vaikutuksesta pohdin, millaista olisi elää jossain suojatyöpaikassa töräyttelemässä kvartteja ylös ja alas. Ei tarvinnut paljoa pohtia kun huomasi, että ainakin nykyelämääni verrattuna totaalisen ylivertaista.
Kuten viimekin vuosina, lähden taas Tampereelle Jyväskylän kautta. Minulla oli vuosi sitten tapana katsella tuubakouluja, jossa nuotit uivat syvällä bassoklaavin alapuolella. Muistan erityisesti tehneeni sitä Jyväskylän kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Lähellä tuubanuotteja oli harppuaineisto: yksi koulu ja yksi kappale. Sekin vaikutti aika tyylikkäältä.
Muita suosikkisoittimiani olivat nokkahuilu ja bongorummut. Nokkahuilua olenkin yritellyt soittaa, kohtalaisen karmivin tuloksin. Vuosi sitten olin lähellä ostaa bongorummut. Jos vanhempani olisivatkin olleet hipahtavampia ja olisin ikäni treenannut bongoja melodisten soitinten sijaan, kahta pientä pönttöä eli machoa ja hembraa. Kiintoisaa kyllä, se pienempi pöntöistä on macho.
Tuuba on kuningassoitin ja tuubistit ovat yleensä sinfoniaorkesterin mukavimpia tyyppejä. Tuubisti, joka ei arvosta tuubaa on paradoksi.
Lähetä kommentti