Johann Sebastian Bachin, tämän kuuluisien säveltäjien isän Goldberg-muunnelmat ovat minulle jonkin verran tuttuja Glenn Gouldin levytyksinä, mutta mitenkään syväanalyyttisesti (tietenkään) niitä en ole koskaan kuunnellut. Eilen kuulin tämän hugelomaanisen WWV 988:n Dmitry Sitkovetskyn järisyttävänä sovituksena, jonka hän kirjoittanut jousiorkesterille ja neljälle soolosoittajalle. Teos kesti noin tunnin, ja sen aikana tuli selväksi, kuinka sooloklaveerille alunperin sävelletty suurteos saa aivan uudentyyppisen luonteen, kun virtuoosimaiset juoksutukset hoidetaankin viululla, alttoviululla ja sellolla. Tunnin Bach-show oli aikamoinen annos, joten oli selvää, että hitaimmissa ja mietiskelevissä osissa tuli jokun verran viivyttyä omissa ajatuksissa - sovittajakin oli vaihtua välillä Nukkumatiksi. Tämä tietenkin johtui vain ja ainoastaan harjaantumattomasta korvastani ja silkasta junttimaisuudestani.
Korviani suuresti miellyttävä Camille Saint-Saënsin jouluoratorio (Oratorio de Noël) on noussut syksyn kuuntelurupeaman jälkeen suureen suosiooni. Viime vuonna kuuntelin joulunaikaan lähes yksinomaan Jethro Tullin Christmas Albumia, nyt on olemassa perästi kaksi teosta, jota voin kuunnella joumusiikkina. Jouluoratorio oli eilisillan kohokohta. Nuoret solistit yllättivät ainakin minut tasokkuudellaan, varsinkin tenori Juha Yli-Knuuttila teki kauniilla ja pehmeästi soivalla äänellään suuren vaikutuksen. Seitakuoro kuulosti lähes ammattikuorolta.
Konsertin jälkeen ihmiset olivat iloisen ja rentoutuneen oloisia. Paikalla oli myös musavisalaisia eri joukkueista. Kulttuuriväkeä. Poikakuoroa edusti of course parhaiten kansalainen Pekka, jonka osuus varsinkin Franz Lisztin Weihnachtsliedissä oli maukasta kuunneltavaa. Puhallinkvintetti on live-akteissa suosikkikokoonpanoni, mutta jostain syystä kvintettilevytyksien kuunteleminen on jäänyt erittäin vähäiseksi.
1 kommentti:
Joku levytti Goldberg-muunnelmat haitarilla, ja kehuttiin kovasti. Kuuntelin itsekin aikanaan Gouldin 1955 ja 1981 -levytyksiä, mutta sen koommin en ole jaksanut kauheasti perehtyä tulkintoihin. 32 muunnelmaa ei ole aivan kakunpala vastaanottaa, jos ei pidä sitä pelkkänä taustamusiikkina. Ainakin minun olemattomalle musikaalisuudelleni.
Yksimielisimmin kehuttu versio minkä tiedän taitaa olla Gustav Leonhardt, jonka levytyksen 1970-luvulta olen kuullut kerran. Komeata oli, ja itse asiassa en tiedä paljonko Gould matki 1981 levytykseensä Leonhardtin hitaasta ja lakonisesta tulkinnasta, yhtäläisyyksiä oli paljon, erityisesti sellaisissa kohdissa mitä pidetään Gouldin suurimpina omituisuuksina uudessa levytyksessä. Ruumisteille tässä voisi olla kiintoisaa tutkittavaa.
Lähetä kommentti