Nyt kun ainakin Mojo-lehden mukaan aikamme trendikkäät kuuntelevat pitkähkösti kypsyteltyä Smileä, voi muistuttaa otsikonmukaisesta levystä. Nimekkäällä amerikkalaisella maisemataiteella kaunistetulla äänitteellä Wilson raakkuu kuin ainakin juuri ja juuri vuosikymmenten sekoboltsisuudeltaan studioon kyennyt vokalisti voi. Kappaleiden sävellysansiot on merkitty jo Beach Boys -aikoihin daideellisudestaan kuittia saanelle Van Dyke Parksille. Ainoa jonka sävellykseen levynkannen mukaan on Wilson päässyt mukaan, on levyn päättävä klassistyylinen orkesterikappale Lullaby, jota ainakin Allmusic pitää levyn helmenä. Eikä aivan aiheetta.
Tätä musiikkia jos mitään kuvaa nimitys leppoisa. Parin kuuntelun jälkeen pari laulua ja erityisesti niiden sanoitukset alkavat helposti tökkiä, mutta mukana on myös helmiä, jotka jaksavat viehättää kunhan osaa suhtautua oikein, eli hyväksyä niiden estottoman viihteellinen schmaltz-tyyli. Kovasti kunnianhimoinen levy kärsii paitsi laulajan virttyneisyydestä, myös siitä, että tuotanto ei ole aivan siististi loppuunviety ja sointikuva jää jotenkin keskeneräiseksi. Se tietenkin haittaa vain kuulokkeet korvilla kitiseviä perfektionisteja eikä ihannekuulijaa eli popmusiikin tuntijaa, joka haluaa istahtaa nojatuoliin takkatulen eteen piippua polttelemaan ja nautiskelemaan pienen hetken siekailemattomasta sentimentaalisuudesta.
Toisaalta tuotos on siitäkin kiitollinen, että jo parin sekunnin sisään selviää onko kuulija halukas tai oikeassa mielentilassa kuuntelemaan sen loppuun saakka. Allmusic antoi sille kaksi tähteä. Itse suosittelen nimikappaletta ja erityisesti kolmatta laulua My hobo heart, joka ei niinkään tehoa kappaleena kuin peilinä, jota vasten voi miettiä mitä popmusiikilta haluaa ja mitä on siltä valmis sietämään.
Kuvallista aineistoa: Alfred Mitchell, Edwaer Hopper.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti