Luen pitkästä aikaa popkirjaa. Sinänsä hyvää, että se keskittyy musiikkiin ja Frippin persoonan omituisuuksiin. Kirjoittaja tuntee jopa musiikin teoriaa. Huonona puolena että kirjoittaja tunkee mukaan liikaa omia ajatuksiaan ja tulkintojaan.
Toisaalta oppii sen, ettei popparin eikä popista kirjoittajan auta yrittää ruveta intellektuelliksi. Se on jotenkin kömpelöä ja noloa. Ehkä se on sitä, että hienoiksi tarkoitetut sivistyssanat, viittaukset ja lauserakenteet eivät kuitenkaan yletä maaliinsa ja lopputulos on lähinnä huvittava.
Lopetin 15-vuotiaana popmusiikin kuuntelun luettuani Jimi Hendrixin elämäkerran. Hendrixistä piirrettiin niin imelän jumaloiva kuva, että aloin halveksia koko kulttuurimuotoa. Koin, että rock on laumasieluista, vähäjärkistä ja epämiehekästä fanitusta. Paranin vasta myöhäisteininä kun maailmani oli avartunut niin, että opin sietämään pientä tunkkaisuutta antamatta sen täyttää koko sieluani.
3 kommenttia:
Popista ja rockista kirjoittaminen on ilmeisen hankalaa, eikä suinkaan kaikille suositeltavaa, kuten tuo aiemmin parjaamani Stooges-kirja osoittaa.
Moni kirjoittaja kun helposti sortuu itsetyytyväiseen sanataiteiluun varsinaisen sisällön kustannuksella. Unohtamatta sitten tylsämielistä henkilöpalvontaa. Fanittaminen sen sijaan voi joskus olla pop/rock-kirjallisuudessa omalla tavallaan hauskaakin.
Mikä Stooges-kirja oli kyseessä? On menny täysin ohi sun Stooges-kirjaus.
Tämä: http://www.amazon.com/Stooges-Authorized-Illustrated-Story/dp/0810982897
Mainitsin kirjasta lyhyesti täällä:
http://poikakuoro.blogspot.com/2010/03/lonkka-on-muutenkin-sijoiltaan.html
Lähetä kommentti