Jokainen soittakoon isälleen ja kysyköön vähintään kuulumisia.
Jos ei, syyt olkoon henkilökohtaisia.
1 kommentti:
Anonyymi
kirjoitti...
Onnea vain Poikakuoron ainoalle YT-miehelle! Eilen käytiin Tupsussa, ja vain yhdessä pöydässä oli tilaa. Pöydässä istui tyttöjä.
Pakenivat tietenkin paikalta heti kun mahtuivat ja kehtasivat. Ilkkuivat vielä mennessään: "Rumilukset, tuhkamunat, aateeämmät!" Biologinen tulevaisuutemme on selvä. Sukupuutto.
Ajattelen viimeisen pterodaktyylin melankolista liitelyä tumman meren yllä. Pinnan alla kiiltelee viimeisen panssarikalaparven suomustoja. Sitten ne taas katoavat syvemmälle mustaan, pinnalta hiljaa väreilevään veteen. Horisontissa tulivuoret sylkevät taivaalle laiskoja savuvanoja. Meteoriitin jätteet värjäävät iltaruskon koko taivaan kokoiseksi. Pterodaktyyli laskeutuu rantakallion kielekkeelle. Se melkein katoaa ruskeaan hiekkakiviseinämään. Vielä on lämmintä, keskipäivän aurinko tuntuu kivillä, joilla eläin makaa. Enää ei ole kuitenkaan tarpeeksi lämmintä. Talvi tulee taas liian aikaisin, rasvakerros ei riitä, pakkanen näännyttää liskon. Sen se on saanut nähdä monta kertaa.
Se miettii: tähän loppuu aikakautemme, ja muistelee ensimmäisiä lentoliskoja. Miten ne joutuivat raivaamaan paikkansa hyljeksittyinä mutantteina. Uusien maisemien, ekolokeroiden ja lopulta mantereiden löytymistä. Miten esi-isät raahautuivat kynnet verillä jyrkkien vuorenhuippujen välistä kivistä rotkonpohjaa, ja lopulta niiden eteen avautui vehmas laakso lentoliskon olla, kalastaa ja ottaa haltuun resurssi, jota mikään muu laji ei voinut viedä. Laakson pohjalla, tiheän puuston keskellä kimaltava järvi. Järven keskellä saari, ja saaren keskellä lohkare, jota kymmeniä sukupolvia myöhemmin palvottiin liskojen isänä.
Kauempana järvi aukeni merenlahdeksi. Suunnattoman, loputtoman meren. Kukaan ei tiennyt, miksi jokin pieni liskoparvi aina joskus sai päähänsä lentää kohti tyhjyyttä, mutta sitä ne tekivät. Tosin harvoin, ei edes kerran sukupolvessa. Ehkä jokin juuri ja juuri erottuva karikon pärskintä herätti niissä mielikuvan kalaparvesta, ehkä ne näkivät vain oudon pilven, tai pelkän silmän häiriöiden, merestä nousevan höyryn, optiikan ja turhien toiveiden rakentaman illuusion. Melkein aina ne kuolivat. Laskeutuivat rannattomaan mereen sätkimään, yrittivät nostaa kaloja nokillaan, mutta turhaan ja hukkuen. Joskus, hyvin harvoin parvi löysi maata. Se saattoi olla eloton luoto, jonne linnut kuolivat. Vaikka saarella olisi saattanut elää, naaraat olivat kuolleet matkalle, ja liskot asuivat siellä vain oman sukupolvensa. Mutta pieni osa löysi elinkelpoisen saaren, joku uuden mantereenkin, ja aloitti aivan uuden lentoliskojen sukukunnan. Historia kävi silloin nollapisteessään, jälkeläiset muuttuivat suuntaansa, eikä paluuta lähtölajin sekaan enää koskaan tullut.
Nyt liskojen isä on kylmä, unohdettu ja ruohottunut. Liskojen aika on mennyt. Se on nyt kokonainen, miettii lisko, eikä osaa edes kaivata sitä mikä rikkoisi välttämättömyyden.
On toisia. Ne pienemmät, höyhenten peittämät. Vilistävät kuin hyönteiset ja kirkuvat katkonaisesti. Tahrivat kiven valkoiseen paskaansa. Pterodaktyylin pitkä, surumielinen sumutorvimainen huuto ei enää kaiu täällä. Nämä kalliot ovat nyt toisten. Nälkä on kadonnut, lisko ei enää halua repiä itseään ylös väsymyksestä. Välillä se huomaa katsovansa ulapalle, mutta tietää varjojen suunnista unohtavansa välistä aina pitempiä ajanjaksoja. Sitten tuntee itsensä terveeksi ja valppaaksi, ei vain viitsi liikuttaa itseään yhtään. Eläin ei tajua kun sen tietoisuus sammuu.
Rinteellä juoksee viekas rotta. Vainuaa liskon, ja sen kuivana roikkuvan nahan sisällä törröttävien luiden makoisan ydinmehun. Se tyydyttää nälkänsä, eikä jätä muistoa. Siitä tulee vielä maailman valtias, katso kuinka touhukkaasti se upottaa kuononsa velttona roikkuvaan siipeen.
1 kommentti:
Onnea vain Poikakuoron ainoalle YT-miehelle! Eilen käytiin Tupsussa, ja vain yhdessä pöydässä oli tilaa. Pöydässä istui tyttöjä.
Pakenivat tietenkin paikalta heti kun mahtuivat ja kehtasivat. Ilkkuivat vielä mennessään: "Rumilukset, tuhkamunat, aateeämmät!" Biologinen tulevaisuutemme on selvä. Sukupuutto.
Ajattelen viimeisen pterodaktyylin melankolista liitelyä tumman meren yllä. Pinnan alla kiiltelee viimeisen panssarikalaparven suomustoja. Sitten ne taas katoavat syvemmälle mustaan, pinnalta hiljaa väreilevään veteen. Horisontissa tulivuoret sylkevät taivaalle laiskoja savuvanoja. Meteoriitin jätteet värjäävät iltaruskon koko taivaan kokoiseksi. Pterodaktyyli laskeutuu rantakallion kielekkeelle. Se melkein katoaa ruskeaan hiekkakiviseinämään. Vielä on lämmintä, keskipäivän aurinko tuntuu kivillä, joilla eläin makaa. Enää ei ole kuitenkaan tarpeeksi lämmintä. Talvi tulee taas liian aikaisin, rasvakerros ei riitä, pakkanen näännyttää liskon. Sen se on saanut nähdä monta kertaa.
Se miettii: tähän loppuu aikakautemme, ja muistelee ensimmäisiä lentoliskoja. Miten ne joutuivat raivaamaan paikkansa hyljeksittyinä mutantteina. Uusien maisemien, ekolokeroiden ja lopulta mantereiden löytymistä. Miten esi-isät raahautuivat kynnet verillä jyrkkien vuorenhuippujen välistä kivistä rotkonpohjaa, ja lopulta niiden eteen avautui vehmas laakso lentoliskon olla, kalastaa ja ottaa haltuun resurssi, jota mikään muu laji ei voinut viedä. Laakson pohjalla, tiheän puuston keskellä kimaltava järvi. Järven keskellä saari, ja saaren keskellä lohkare, jota kymmeniä sukupolvia myöhemmin palvottiin liskojen isänä.
Kauempana järvi aukeni merenlahdeksi. Suunnattoman, loputtoman meren. Kukaan ei tiennyt, miksi jokin pieni liskoparvi aina joskus sai päähänsä lentää kohti tyhjyyttä, mutta sitä ne tekivät. Tosin harvoin, ei edes kerran sukupolvessa. Ehkä jokin juuri ja juuri erottuva karikon pärskintä herätti niissä mielikuvan kalaparvesta, ehkä ne näkivät vain oudon pilven, tai pelkän silmän häiriöiden, merestä nousevan höyryn, optiikan ja turhien toiveiden rakentaman illuusion. Melkein aina ne kuolivat. Laskeutuivat rannattomaan mereen sätkimään, yrittivät nostaa kaloja nokillaan, mutta turhaan ja hukkuen. Joskus, hyvin harvoin parvi löysi maata. Se saattoi olla eloton luoto, jonne linnut kuolivat. Vaikka saarella olisi saattanut elää, naaraat olivat kuolleet matkalle, ja liskot asuivat siellä vain oman sukupolvensa. Mutta pieni osa löysi elinkelpoisen saaren, joku uuden mantereenkin, ja aloitti aivan uuden lentoliskojen sukukunnan. Historia kävi silloin nollapisteessään, jälkeläiset muuttuivat suuntaansa, eikä paluuta lähtölajin sekaan enää koskaan tullut.
Nyt liskojen isä on kylmä, unohdettu ja ruohottunut. Liskojen aika on mennyt. Se on nyt kokonainen, miettii lisko, eikä osaa edes kaivata sitä mikä rikkoisi välttämättömyyden.
On toisia. Ne pienemmät, höyhenten peittämät. Vilistävät kuin hyönteiset ja kirkuvat katkonaisesti. Tahrivat kiven valkoiseen paskaansa. Pterodaktyylin pitkä, surumielinen sumutorvimainen huuto ei enää kaiu täällä. Nämä kalliot ovat nyt toisten. Nälkä on kadonnut, lisko ei enää halua repiä itseään ylös väsymyksestä. Välillä se huomaa katsovansa ulapalle, mutta tietää varjojen suunnista unohtavansa välistä aina pitempiä ajanjaksoja. Sitten tuntee itsensä terveeksi ja valppaaksi, ei vain viitsi liikuttaa itseään yhtään. Eläin ei tajua kun sen tietoisuus sammuu.
Rinteellä juoksee viekas rotta. Vainuaa liskon, ja sen kuivana roikkuvan nahan sisällä törröttävien luiden makoisan ydinmehun. Se tyydyttää nälkänsä, eikä jätä muistoa. Siitä tulee vielä maailman valtias, katso kuinka touhukkaasti se upottaa kuononsa velttona roikkuvaan siipeen.
Lähetä kommentti