Toinen hypoteesi, jota olen ajatellut elättää on se, että popmusiikki on hyvin yksinkertaista, ja siksi joka tekijä tekee saman levyn uudestaan. Siitä seuraa kaksi asiaa (nämä ovat eräänlaisia ajatuskokeita, joiden perusteella hahmotan asiaa lopputekstiä varten):
- Uusi levy on aina objektiivisesti paras
- Koska se ei vaadi toisten saman tekijän levyjen tuntemista, ensimmäinen levy on helpoimmin lähestyttävä.
Tätä hämärtää lähinnä se, että levyihin kiinnitytään tunteellisesti. Ne esimerkiksi kuvaavat jotain elämänvaihetta. Toinen se, että musiikista on haettu piirteitä, jotka eivat oikeastaan kuulu esittäjän perusviestiin (tästä voi tietenkin kiistellä). Olen tietenkin varastanut tämän ajatuksen muualta. Aikanaan eräs luokkatoverini piti tuolloin haukuttua Tonightia Bowien parhaana levynä. Se oli silloin uusin, ja henkilö väitti, että siinä on kaikki mitä vanhoissakin levyissä, mutta paremmin. Jos ei sitä tajunnut, se johtui vain siitä, että oli liian pinnallinen käsitys Bowien ideoista ja musiikista.
Wendy Carlos kirjoitti jossain levynkansitekstissään, että ihmiset kyllästyivät aikanaan syntetisaattorimusiikkiin siksi, että syntikkaäänet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia kun taas ns. akustisissa soittimissa äänet ovat yleensä hyvin monimutkaiset. Ihmiset eivät välttämättä tajua sitä tietoisesti, mutta se näkyy siinä, mitä ääniä jaksetaan kuunnella pitkään ja mitä ei.
Konemusiikissa ärsyttää monesti jonkinlainen cargokultismi (tämän blogin lukijoille ei varmaan tarvitse selittää mitä sana tarkoittaa). Toisin sanoen kun soitto tehdään koneilla, pukeudutaan johonkin foliopaitaan, puhutaan monotonisesti ja luetaan skifiä. Joskus 80-luvulla, kun aivan kaikki oli tavattoman huonoa, usein konemaista oli vain imago, sen takana soitettiin jopa sähkökitaroita ja tehtiin keikkoja, niin mauttomalta kuin se 60-luvun jälkeen kuulostaakin.
Löysin levyn, jossa tämä kaikki oli ratkaistu mainiolla tavalla. Se on ZZ-topin uusin ja paras levy Mescalero. Toisin kuin vielä aiemmilla pitkäsoitoilla, levyn ääniaines on pelkkää ränttätänttää. Mutta sitten taas: levystä kuuluu, että se on tehty tietokoneella. En hämmästyisi vaikka yhtään riffiä ei olisi "oikeasti" soitettu soittimilla alusta loppuun. Soittimilla on tehty vain ääniä ja ehkä joitain pätkiä, joita tuottajat ovat sitten tietsikalla liimailleet kokonaisuuksiksi. Moni kitarariffi kuulostaa sataprosenttisesti sampleista digitaalisesti kokoonkeitetyltä.
Mikä mukavinta, tämä kaikki kuuluu. Välillä esiintyy älyttömän monta "kitaraa" päällekkäin panoroituna, joskus kiinnittää huomiota, miten rumpua on vähän yritetty saada kuulostamaan ihmisellä soitetulta. Koko äänikuva ei kuulosta juuri ollenkaan yhtyeeltä vaan kaikki on kompressoitu enemmän kuin mitään olen kuullut kompressoitavan. Tuloksena tahnamainen äänimassa, joka on optimoitu 2000-luvun ainoalle tärkeälle soittimelle eli äänentoistolaitteistolle.
Perusaineksena on kuitenkin juureva rämistely, suorastaan haisevan esineellinen ääniaines. Siksi Mescalero onnistuu juuri siinä, missä Pan Sonicin Keston ykköslevy epäonnistuu: täysin elektronisen rokkenrollin keksimisessä. Hatunnosto myös siitä, että yhtye, jonka Tres Hombres on parhaitensoitettu kuulemani 70-luvun alun levy (jos virheettömyyden lisäksi lasketaan tekijäksi svengi) on ymmärtänyt väistyä antaakseen koneiden tehdä se missä ne ovat ihmistä parempia. En kyllä tiedä onko Billy Gibbonsin kitarasoolot jätetty tahallaan levylle osoittamaan, että äänitteen luomuin materiaali on myös sen ehdottomasti heikoin lenkki.
Mainiouden huippu lienee, kun ylpeästi täyssynteettisellä levyllä lauletaan I'd rather fall in sin than fall in blues sen sijaan, että yritettäisiin selitellä, että aikaahan tässä seurataan, trendikkäitä ollaan. Tietenkin suosikkosoitintani autotunea (jos se on oikea nimitys) käytetään ahkerasti. Suosittelen!
5 kommenttia:
Hauska ja raikas kirjoitus! Oma näkemykseni ja mielipiteeni ei ole yhtä seksikkään erilainen, mutta yritän silti.
Uusien levyjen musiikkia ei ole eriyisen paremmin soitettu. Sen sijaan musiikin tuotantotapa on muuttunut siten, että musiikki saadaan studiossa taltioitua ja käsiteltyä juuri halutunlaiseksi. Viime viikolla painotit, kuinka arvostat enemmän kuin koskaan aiemmin sellaista muusikkoa, joka kykene soittamaan teoksen läpi mahdollisimman virheettömästi. Mutta nykyinen musiikkihan nimenomaan ei ole suurelta osin samantyyppistä pelimannihenkistä läpivientiä kuin ennen; ihailemasi virheetön studiomusiikki on syntynyt sadoista ellei tuhansista osista. En minä äänitystekniikkaa mitenkään luddistisesti vastusta; nykytekniikalla saataisiin varmasti taltioitua vaikkapa Skip Jamesin tuotanto paremmin kuin vuonna 1931. Olisi hienoa kuulla mahdollisimman tarkasti, kuinka nuo bluesin käsityöläiset oikein tekivät sen.
Minun korviini Mescalero on yhdentekevää ja tylsää musiikkia, mutta sen sijaan oluenmakuinen ja hienhajuinen sekä todennäköisesti kokonaan klubikeikalta taltioitu känninen Fandango maistuu kyllä. Kappaleetkin ovat hyviä ja kestäviä.
Ai niin. Tonight on myös minun ensimmäinen Bowie :)
Olet tietenkin oikeassa tuossa studiojutussa. Mescalero kuulosti minunkin korviini aluksi jokseenkin tylsältä, mutta aloin ymmärtää levyä nimenomaan kuuntelemalla orkesterin vanhoja levyjä. Niiden kautta se aukesi.
Minullakin oli hauskoja muistikuvia Fandangosta, mutta ei se ollut oikein edukseen esimerkiksi Tres Hombresin vierellä. Meno on hieno ja sehän on tärkeintä. Fandango ja Mescalero ovat tosiaan jo lähtökohdiltaan niin eri musiikkia, ettei niitä voi verrata sen enempää kuin Stockhausenia Hiski Salomaahan.
Sama ei koske kaikkia uudempia Topin levyjä. Rhythmeenin ihanuus ei auennut minulle mitenkään.
Hyviä pointteja, Tommi. Pyrin välttämään vääriä ja epäoikeudenmukaisia tulkintakehyksiä. On nimittäin epäreilua edes verrata sellaisen yhtyeen alku- ja lopputuotantoa, jos sen ikää lasketaan jo vuosikymmenissä. Rolling Stones on toinen hyvä esimerkki.
Äänitekniikassa kalliin laitteiston päivittämisvauhti on kova.
Virheettömyyteen on siirrytty äänitealalla lähes joka musiikkigenressä (muistan äänittäjäystäväni päivitelleen erään kaupunginorkesterin sessiota, jossa 20 min. teoksessa oli yli 2000 leikkausta). Hirveän usein keskustelu tuntuu sisällön sijaan kääntyvän siihen, onko se tehty ProToolsilla. Suuri osa jazzlevyistä tosin äänitetään edelleen livenä, koska soitto perustuu ennen kaikkea kommunikointiin ja rytmisiin jännitteihin.
Svengi, sointuharmoniat ja esim. glissandolliset melodiakulut ovatkin vielä musiikillisia aiheita, joita ei edes herramme ProTools, eivätkä muutkaan ohjelmat, pysty korjailemaan. Ammattimuusikon arvo näkyy varmaan tuntuvimmin kustannuksissa, nimittäin parin sävelen korjaamiseen kuluu helposti keskimäärin 30 minuuttia. Kallista studioaikaa säästyy, kun soittaa pari virheetöntä fraasia ja valitsee niistä mieluisimman.
Kirjoituksestasihan oikein innostui!
Mescalerosta en osaa, sen vähän perusteella mitä sitä soitit, sanoa muuta kuin että ihan hyvää jätkämusaa.
Lähetä kommentti