Mackanin Top 15

Järjestys: Lapsuudesta nykypäivään.

Abba: Arrival (1976)
Totta kai, kun kerran Ruotsissakin asuttiin. Tillsammans.
Elvis: Aloha From Hawaii Via Satellite (1973)
Vanhempieni ainoa rokkilevy. Myöhemmin hoksasin myös Burtonin. Also Sprach Zarathustra!
Kiss: Kiss (1974)
Edelleen ainoa uskontoni. Voisin puhua Kissistä koko illan. Ambivalenttia diggailua.
Genesis: Genesis (1983)
Olen aina tykännyt Genesiksen välivaiheesta. Toinen jalka progessa ja toinen popissa. Synasoundit. Home By The Sea eli Talo meren rannalla.
Deep Purple: Machine Head (1971)
Tätä kuunneltiin jatkuvasti kotona, kirjastossa sitten Fireballia ja Made In Japania. Hiukan myöhemmin niitäkin kotona. Perfect Strangers oli ilmestys ilmestyessään.
Israel Philharmonic Orchestra: Jupiter/Haffner (Mozart)
Ymmärsin pitäväni oikeasti myös ns. klassisesta musiikista. Jupiterin fuugaa ollaan myös riehuttu Poikakuoron etkoilla.
Rolling Stones: Let It Bleed (1969)
Aiheuttaa edelleen käsittämättömät fiilikset. Gimme Shelter! Live With Me! Ja mikä on musiikissa tärkeämpää kuin fiilis? Sisäpussin pienet valokuvat olivat pitkään ainoat kuvat, mitä näin bändistä. Jostain syystä erityisesti Brian Jones vaikutti niissä kiinnostavalta. Around And Aroundin kansikuvaa meditoin lapsena loputtomiin. Puvut näyttivät jotenkin niin viileiltä. Samoihin aikoihin aloin tutkia kirjaston blues-levyjä.
Beatles: Valkoinen tupla (1968)
Levy, jonka otan varmasti mukaan autiolle saarelle. Oli uskomatonta kuulla levy ensimmäistä kertaa niiden lälläribiisien jälkeen. Palaset loksahtelivat paikoilleen, toiset sijoiltaan. Teen edelleen pitkiä löytöretkiä levyn sisälle.
Led Zeppelin: The Song Remains The Same (1976)
Lapsuus loppui, kun pistin lankomieheni äänittämän livetuplan soimaan. Päätin samantien ruveta rokkijätkäksi. Kokeilin noihin aikoihin ensimmäistä kertaa sähkökitaraa. Sinne meni poikuus. Zeppelinin nelonen kuuluu samaan ajanjaksoon myös. Kuten vanha kaverini Riekki sanoo, Zeppelin on kenties ainoa bändi maailmassa, joka on säilyttänyt mielessä jonkinlaisen mystisyyden.
Kauko Röyhkä: Maa on voimaa (1985)
Röyhkä on kenties syypää siihen, etten oikein koskaan ole kuunnellut vakavissani mitään muuta suomenkielistä rokkia - ainakaan niin intensiivisesti teksteihin ja sointiin samastuen. Sukellan taivaalle, Joo joo joo, Talven valoa ja muut kappaleet ovat henkistä omaisuuttani, minusta lopullisesti erottamattomia.
Miles Davis: Kind Of Blue (1959)
Kun jazz kolahti, se vaikutti - valitettavasti - ihan kaikkeen. Asenteeseen, kävely- ja puhetyyliin, vaatetukseen. Nice...
Clash: London Calling (1980)
Vähän kuin valkoinen tupla, myös tämä on varsinainen runsauden sarvi, josta ammentaa loputtomiin. Elokuussa 1990 oli Oulussa aivan pirun kuumaa, ja kuuma oli tämä levykin. Edelleen kestokuuntelussa.
Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magic (1991)
Kovin jysäys ikinä. Oltiin bändin kanssa hakemalla haettu juuri tuollaista soundia ja tuollaisia biisejä. Oli suorastaan maagista kuulla sitä "oikean" bändin esittämänä.
Robert Johnson: The Complete Recordings (1990)
Olen kuunnellut tätä niin jumalattomasti, että myytti on muuttunut lihaksi. Johnson piti minulle kerran yksityisen soolokeikan kesällä 1999, Tampereen Peltolammin Reinolassa.
J. Karjalainen: Lännen-Jukka (2006)
Riemukas ja känninen levy, musiikillisen kotiinpaluun tai pikemminkin perillepääsyn tuntua. Väitän ymmärtäväni tismalleen, mitä Karjalainen tavoittelee näillä nykyhommilla. Uuden levyn Charley Pattonin Shake it and break it eli Natisuta hetekata on ollut jo viikkoja tehokuuntelussa. Kuten Tapani Kansan Rokkivaari Hotanen. Tutkimattomia ovat musiikkimakujen maailmat.

Melkoisen lapsuus- ja nuoruuspainotteinen listasta tuli, mutta sellaistahan se on. Kyllä klassikoita syntyy edelleenkin, esim. tuorein suurkolahdus on Robert Plantin ja Allison Kraussin loistava Raising Sand (2007).

Mutta jatketaan tästä. Listasta jäi puuttumaan Hendrixit, Beethovenit, Welchit, Townesit, Crumbit, Sabbathit, Parliamentit, Grimaudit ja kumppanit Berrysta puhumattakaan, mutta kaikki listan laatineet ymmärtävät haasteen mahdottomuuden. Eräs mahdollisuus olisi rakentaa viileän imago-listan, mutta poikakuorolaiset ovat tunnetusti rehtiä porukkaa. Ei keekoilla eikä erikoistavoitella. Mutta kieltämättä pienoista painetta laatiessa tunsi.

I alla fall: Kuten Jah meinasi, puhutaan kymmenien, ellei satojen yhtä tärkeiden ja merkittävien levyjen massasta. Keep it simple, stupid.