Levyt ovat elämäkerrallisessa aikajärjestyksessä. En välttämättä edes pidä niistä kaikista, mutta ne ovat levyjä, jotka ovat merkinneet muutosta. Olen sensuroinut klassiset levyt, koska klassinen musiikki ei ole yhtä levykeskeistä ja toisaalta ne eivät kertoisi lukijoille yhtä paljoa.
Rolling Stones: Undercover
Ensimmäinen LP-levyni. Stonesien 82 euroopankiertueesta kirjoitettiin jossain Avussa tai Seurassa ja adoptoin bändin siitä suosikkiyhtyeekseni. Niin pinnallisesti se menee. Levy oli kanneltaan yhtä aikaa kaunis ja rivo. Oli hienoa ajatella, että se oli miljonäärien tekemä. Palanen suurta maailmaa.
Moody Blues: Greatest hits
Sain tämän kasetin enoltani joululahjaksi. Sen tärkein tehtävä oli varmaan tuoda arkeeni aikuisrokkia. Me nuoret nimittäin inhosimme kaikkea lällyä, vanhempani halveksivat humppaa (tarkoitti kai heidän juntteina pitämiensä sentimentaalista makua) ja painostavan koulun takia kaikki mikä muistutti klassista oli pannassa. Tämä kasetti antoi tilaisuuden kuunnella melodista musiikkia hyvällä omallatunnolla.
Rolling Stones: Goats head soup
Ostin tämän levyn kylmänä talvipäivänä Stockmannin Melodia-osastolta. Muistan vielä, että olin pukeutunut isoisävainaalta perimääni kutittavaan kerrastoon. Levyn unenomainen tunnelma yhdistettynä sen tajuamiseen, että tämä on musiikkia varhaislapsuuteni vuosilta, oli kokemus, joka on vaikuttanut jälkielämässäni paljoon.
Bruce Springsteen: Darkness on the Edge of Town
Levy, joka opetti minulle yhdessä illassa, että on hienoa olla teini.
Venom: Black Metal
Kysyin luokkakaveriltani mikä on nopeinta heviä. Vastaus oli Venom. Ostin levyn Lundin kaupungista tietämättä ollenkaan mitä sain. En tiedä pidinkö siitä oikeasti koskaan, mutta sen kuunteleminen aukoi korviani uusille musiikillisille sävyille.
Accept: Balls to the Wall
Accept oli raskasta kuten Venom mutta lisäksi melodista. Lisäksi elätin tuohon aikaan suurta ihailua Ruhrin alueen betonia ja moottoriteitä kohtaan. Saattaa olla, että tämä on ensimmäinen luettelemani levy, josta pidin heti spontaanisti tietämättä yhtyeestä mitään ennen ensikuuntelua.
Jeff Beck: There and Back
Olin saanut radio-ohjelmasta käsityksen, että Beck olisi hevikitaristi. Lainasin tämän Kangasalan kirjastosta ja se olikin jotain aivan muuta.
Led Zeppelin: 4
Nelonen oli kai levy, joka lopulta vei minut Zeppelinin pariin. Tuttavat tietävät, että Zeppelin on elämäni merkittävin yhtye, joten ei siitä enempää. Paitsi se, etten koskaan yhdistänyt tätä musiikkia konsertteihin tai biletykseen vaan hyvin abstrakteihin maisemiin, aikakausiin jne.
David Bowie: Ziggy Stardust
Pidin Bowieta pintapopparina. Luokkakaverini lainasi tämän kasetin. Kuuntelin ensimmäistä kappaletta Five Years pari minuuttia ja se oli siinä.
David Bowie: Aladdin Sane
Mike Garsonin jazzpiano ja 20-luvun Berliinin mieleen tuovat kabareevaikutteet avasivat aivostooni dekadentteja reittejä, joita olinkin jo pitkään tietämättäni kaivannut. Teinivuosieni suosikkibowielevy. Täyttää samaa ekologista lokeroa kuin Bowien Baal, josta mietin saisiko sen millään listalle. Se oli eräs asioista, joka vihjasi, että korkeakulttuurissa on oikeastaan enemmän vapautta kuin populaarikulttuurissa.
Yngwie Malmsteen: Rising Force
Tämä levy johti minut klassisen musiikin pariin.
Billy Idol: Whiplash Smile
Epäsäännöllinen suosikkini ajalta kun en yleensä kuunnellut käytännössä ollenkaan popmusiikkia. Levyssä oli hieno metallivärinen kansi, joka toi mieleen jonkin lapsuuteni pikkuauton. Siinä oli sekä nuoruuden öyhöttävää voimaa että toisaalta se oli musiikillisesti kunnianhimoinen. Ennen kaikkea kuulosti hyvältä kovaa soitettuna. Sopi hengennostatukseen.
David Bowie: Space Oddity
Erään loppukesän teemalevy. Sellaisen, jolloin aloin taas kulkea kohti popmusiikkia klassiselta puolelta. Vaikken ollut omistanut sitä teininä, tämä oli alkulaukaus vuosien nostalgiaprojektille, jossa hankin takaisin klassisena kautenani hävittämäni äänitteet.
Bo Kaspers Orkester: I centrum
Kuulin tämän eräillä jatkoilla. Olin hieman kyllästynyt taiteellis-ahdistuneisiin ihmisiin. Minulle oli tarjottu kuultavaksi Pohjannaula-yhtyeen levyjä, joita inhosin niin, etten saanut yrittämälläkään kuunneltua yhtäkään kappaletta alusta loppuun. Tämä levy oli kun olisi astunut siistiin rivitaloasuntoon ystävällisten ihmisten rapujuhlaan pimeästä pakkasyöstä, jossa laskuhumalaiset kaukoröyhkäfanit riitelevät, räkivät, hokevat vittua ja itkevät kun kukaan ei välitä. Kappale, jonka kuullessa tämä tapahtui oli Undantag.
Panasonic: Vakio ja Kulma
Kuulin nämä vuonna 1999 ja ajattelin, että tässä on musiikkia, jota olen koko elämäni kaivannut. Makoilin matollani eräänä kevättalven iltana, tuijotin kattoon ja koin koneiden puhtaan rauhan, jota tunteva liha ei saavuta.
Yhteenvetoa: varsinkin nuorena suosikkien valitseminen ei perustunut mihinkään omiin mieltymyksiin vaan poseeraushaluun. Nuorisona oleminen ja nuorisokulttuuri onkin pelkkää teeskentelyä, ja siksi sitä väheksytään. Aikuiset ja lapset taas voivat tehdä mitä itse haluavat.
Normaalisti ostokset tuntuivat aluksi pettymyksiltä (poikkeukset taisinkin jo mainita) ja jouduin totuttelemaan musiikkiin. Loppujen lopuksi niistä sitten tuli suosikkeja kovalla kuuntelulla ja siksi, että kukin on nuori vain kerran.
Huomaan nyt, että levyjen kansilla oli suuri merkitys. Eikä ihme. Tuohon aikaan piti vain ostaa sokkona ja toivoa, että sisältö kuulostaisi hyvältä.
9 kommenttia:
Bowie!
Jäi mainitsematta, että kuuntelimme Bowien Rarea lego-leikkien taustamusiikkina. Käsitin vasta hiljattain, miksi pidän niin paljon Velvet Goldminesta ja Weimarin meiningistä. Schlöndorffin Peltirumpu-filmatisoinnilla saattoi olla myös vaikutusta asiaan. Yhdistän asiat toisiinsa.
Legoista vielä pari vuotta takaperin tykkäsin Bowista mitään tietämättä Sound And Vision -kappaleesta, joka oli Expertin diskomusiikkikokoelmalla kasetilla.
Kaseteista tulikin mieleen, että serkkuni Hanskajalka oli kyltymätön kyltymätön Bowie-fani ja keräili levyjä "ostokasetteina". Hänen innostamanaan hankin Diamond Dogsin. Myöhemmin sitten tukun muita.
Suosikkilevyni on ollut jo vuosia Heroes, jonka mukana voin ampaista halutessani minne vain, paeta ja palata. Onkohan Rarea julkaistu cd-levynä? Assan divarissa se oli kerran vinyylinä, mutta myöhäistyin sen ostamisessa.
Kiinnostava lista. Bo Kaspersin kuvaus oli tosi hauska!
Kaverillani oli Rare ja kuulin sen kerran tai kaksi. En muista siitä mitään, mutta nyt tiedän, että siinä oli sekä Brelin että Brechtin kappaleet.
Bo Kasper -jutusta näkee, että tositarina on aina parempi kuin mitä voi mielikuvituksellaan keksiä. Olin vain lopen väsynyt tietyn porukan psykodraamoihin ja suttuiseen estetiikkaan.
Levynkansilla on tosiaan paljon merkitystä! Esim. tuosta Mackanin kirjoituksesta johtui mieleeni yksi Hélène Grimaudin levy, jolla hän soittaa jotain Brahmsin soolopianoteoksia, whatever. Joskus muutama vuosi sitten näin sen eräässä kirjastossa ja kannessa oleva Grimaudin katse vangitsi siinä samassa. Se oli aivan maaginen, siis se levyn kansi, Grimaudilla on kirkkaat ja suuret silmät kuin siperianhuskyllä ja hän katsoo niillä silmillä niin intensiivisesti, että se melkein hypnotisoi.
Musiikista en sitten edes muista, tai no sanotaan se suoraan: en erityisemmin välitä pianomusiikista. Mutta silti levyn lainasin toisenkin kerran. Joskus kun oli joku tiukka tilanne elämässä, niin levynkansi tuli mieleen ja kävin sen hakemassa kirjastosta, ihan vain sen takia, että Grimaud ilmeellään siinä ikään kuin vakuuttaa että: ”Kyllä sinä selviät”.
Tiesittekö, että hänellä on lemmikkinä koirasusia, tai ainakin on ollut. Enkä minä sitä ihmettele ollenkaan.
Se noissa kansissa totta tosiaan on, ja koko paketissa, että monesti kuitenkin haluaa ostaa ja omistaa ihan sen fyysisen CD-levyn kansineen koteloineen. Sitä on sitten välillä kiva hypistellä ja katsella ja lueskella. Taidettahan ne myös parhaimmillaan ovat.
Mm. RHCPn Bloodsugarsexmagikin kannetkin ovat hienot, samoin sen Pet Shop Boysin. Räppilevyissä kärkipaikoilla onkin sitten Snoop Doggy Doggin Doggystyle. Siinä(kin) on kansivihossa jopa sarjakuva.
Myönnetään: Grimaudin katse vangitsi minutkin.
Taisi olla Credo.
Myönnetään: Grimaudin katse vangitsi minutkin.
Taisi olla Credo.
Hauskaa sinänsä, että siirryin toissapäivänä (suureksi yllätyksekseni, toveri vain ilmoitti Facebookissa, että tuossa kutsu, pidä kiirettä) Spotifyn käyttäjäksi ja mikäli ihmeitä ei tapahdu, esine-levyt katosivat saman tien koko loppuelämästäni.
Facebookissa juteltiin tässä yhden kaverin kanssa ja hän toivotti rämisevät ja torneihin kerättävät CD-levyt saman tien historian roskakoriin. Totesin, että samaan menivät nyt tietokoneelle ja kannettaviin soittimiin tallennettavat äänitiedostot.
Tosin hän sanoi kuuntelevansa edelleen vinyylejä ja ostavansa ja kuuntelevansa niitä loppuelämänsä. 90-luvulla näin hänen heittävän kaikki C-kasettinsa muovikassissa roskiin koska hän piti niitä vanhentuneena tekniikkana. Eli en usko että hän epäröi CD-levyjenkään kanssa. Tosin saattaa olla, että divarit ottavat niitä vielä vastaan, eli tuskin ne aivan kaatopaikalle pääsevät.
Spotifystä on kohistu jo jonkin aikaa, mutta suhtauduin siihen vähän skeptisesti. Ajattelin, että se vuotaa kuitenkin lopulta kaikelle kansalle ja on minulla itsellänikin noin 500 levyn laajuinen kokoelma, josta riittää kuultavaa omiin tarpeisiini ainakin hetkeksi.
En olisi ikinä uskonut miten Spotify vaikuttaa musiikinkuntelutapoihin: olen kuunnellut sitä nyt pari vuorokautta melkein koko kotonaoloaikani. Kaivan levyjä hatarien mielikuvien perusteella, kuuntelen läpi sellaisia, joista olen aina miettinyt miltä ne kuulostavat kansikuviensa takana jne.
Vaikea kuvailla mikä siinä on niin koukuttavaa. Varmaankin se, että voi hakea mitä tahansa mieleen tulevaa ja kuunnella saman tien. Sama kuin Youtubessa ja yleensä netissä: alitajunnan saa imettyä tyhjiin ennenkuulumatonta tahtia. Siinä on jotain hypnoottista.
Spotifyn musiikkivalikoima on hyvä, vaikka tietenkin marginaalimusiikissa on aukkoja.
Ja kuin ihmeenä, sain lauantaina itselleni Tivolin Number Onen kaveriltani, jonka kanssa vaihdoin sen päikseen matkamalli-Palini kanssa. Kuten odotinkin, ääni on tässä merkittävästi parempi. Loistavaääninen tietokonekaiutin tietenkin lisää kuuntelunautintoa jo sinällään.
Kuuntelemieni musiikkityylien kirjo on selvästi laajempi kuin ennen, kiitos nopean hakemisen ja saamisen. Hauskana esimerkkinä olen kuunnellut jopa Robert Johnsonia, joka kuulostikin paljon paremmalta kuin luulin. Toisaalta huomaan, että tietyt esittäjät ja tyylit alkavat toistua nopeammin kuin ennen olisin muuttanut musiikkimakuani.
Spotifyn ilmaisversioon, jota itse käytän, tarvitaan kutsu. Ainakaan minulla ei ole vielä niitä jaettavaksi. Ilmaisversiossa on mainoksia. Ei kovinkaan usein, ja tähän mennessä on mainostettu koko ajan samaa levyä ruotsiksi. Aika hauska kun mainos tulee jonkin Haydnin kvarteton osien välillä.
Maksullinen versio maksaa kympin kuussa, mikä on minusta vielä aika suolainen hinta, mutta toisaalta levykokoelman pito omalla koneella (ja varsinkin sen hankkiminen levyjä ostamalla, kirjaston levyjä kopsaamalla tai vertaisverkoista imuttamalla - automaattisesta levyjen tietojen hausta huolimatta) on sen verran vaivalloista, etten yhtään ihmettele että ihmiset maksaisivat pienen korvauksen siitä, että joku muu hoitaisi kokoelman ylläpidon ja järjestämisen.
Levy-yhtiöt ovat yhteistyössä Spotifyn kanssa enkä ihmettelisi vaikka tämä palvelu jos ei aivan hävittäisi, tekisi tiedostojen levityksestä ja kopsaamisesta siitä innostuneen pienen vähemmistön harrastuksen.
Artisteille maksetaan soittokertojen mukaan, mikä kuulostaa myöskin reilulta.
Onko tämä se systeemi että maksat esim kympin kuussa ja saat todellakin kuunnella korvat hiessä kamaa, omalle koneelle niitä ei toki voi kopsata.
Eli siis jos puolen vuoden jälkeen kyrsiinnyt ja päätät lopettaa palvelun käytön niin siintä vaan, yhtään biisiä et saanut imutettua koneellesi. Paitsi jos maksat niistä eri korvauksen, uudet hittizibaleet on kalliimpia kuin vanhentuneet biisit. Joo ihan reilua, äänenlaadusta en tiedä mitään, joku väittänyt että pakattua matsku kuitenkin on.
Muutamasta nettifirmasta tilaillut tässä talven aikana aika helvetisti levyjä ja pannut merkille sen seikan että saman puljun netistä ladattava MP3(pakattua ääntä)versio tulee joissakin tapauksessa jopa kalliimmaksi kuin cd:n tilaaminen.
Tivoli Audion tuotteita olen kuullut. Suomessa (skandinaviassa?) saaneet yllättävän kovan suosion, liekö muotoilun ansiosta.
Juuri nuo asiat olivat minullakin mielessäni. Varsinkin ennen kuin kokeilin palvelua.
Ensinnäkin kyllä, idea on että musaa tulee niin paljon kuin haluaa, mutta sitä voi tallentaa vain maksamalla.
Tai tietenkin sen voi tallentaa suoraan streamista, mutta juuri tässä onkin se perusjuttu: se on vaivalloista.
Sitä voi verrata kirjastoon. Paitsi tietenkin kun bittejä voi kopioida loputtomasti, ei tarvita kaksoiskappaleita eikä odottamista.
Äänenlaatu saattaa olla pakattua, mutten ainakaan itse kuule mitään suurta puutetta äänenlaadussa. Itse asiassa se on huomattavasti parempi kuin mitä odotin.
Kompressointia ei mielestäni ole paljoa. Eri levyt soivat eri voimakkuuksilla ja uusien levyjen pilalle kompressointi kuuluu helposti. Juuri nyt kuuntelen Paul Desmondin 60-luvun äänitystä, jossa on ratkaisevasti parempi äänentoisto kuin Goldfrappin vuoden 2008 levyssä.
Tivoli on ihan kelpo peli. Ei tietenkään mitään high endiä, mutta sen kokoiseksi rasiaksi jokseenkin optimaalinen.
Sen vahvuus on laadukkaat osat, erityisesti kaiutinelementti. Minulla oli aikaisemmin matkamalli, mutta vaihdoin sen tosiaan pöytämalliin.
Pöytämallissa on hieman suurempi kotelo ja pohjassa refleksiputki. Se antaa pikkuisen lisää potkua bassoon. Ero ei ole kauhean merkittävä meluisassa ympäristössä mutta kotona kuunnellessa huomaa, että lisäbasso antaa äänelle lisää avaruutta ja erottelukykyä.
Lähetä kommentti