Olen jo pitkään ajatellut, että pianistit ovat parhaita muusikoita ja muut instrumentit soittajineen vertautuvat lähinnä naisten ja muiden vammaisten sarjoihin urheilussa.
Pienenä pelkäsin ja nyt vanhana ihailen Marx-veljeksistä eniten Chicoa. Vieläpä samasta syystä. Jotenkin hän aina onnistui näyttämään pohjimmiltaan pahantuuliselta. Voisin kuvitella hänen ympärilleen vaihtelevanikäisen etanolipilven tai mitä ketoneita ne ovatkaan.
Samankaltaista kärttyisyyttä on Svjatoslav Richterin Chopin-esityksessä. Jos et pidä klassisesta musiikista, tämän biisin kuuntelemisesta harvemmin selviää nopeammin kuin linkintakaisessa videossa. Richter tunnetusti ei pitänyt itsestään eikä juuri kenestäkään muustakaan. Kelpo heppu!
Viimeisenä autistinen erakko Glenn Gould esittää (kontrastina edelliselle) h-i-t-a-a-n version Kunst der Fugen ensimmäisestä osasta. Bachin ainainen ylistäminen tympii, mutta minusta tämä on hieno esitys. Erityisesti siksi, miten Gould osaa hyödyntää pianon sointivaroja. Ei mitenkään askeettinen esitys.
Ensi kuuntelemalla ajattelin, että tässä Bachissa on muutakin omituista, ja toisella kerralla luulen keksineeni: eikö tästä puutukin ensimmäinen nuotti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti