Jim's Comeback!

Palataanpa toviksi joukkueemme alkuhämärään, siis aikaan ennen Inkerin syntymää ja Mikon DP-jäsenyyttä, Jahin vaeltaessa vielä vapaana Koskikadun laajoilla preerioilla. Me entiset skoptilaiset olimme menossa musavisailemaan, mutta vailla uutta nimeä. Tommi kronikoi 6.9.2004:

"Kävi kuitenkin niin, että kevätkauden ensimmäiseen koitokseen pääsi alusta alkaen vain joukkueen sivari nimeltään James (nimi muutettu). Häneltä tivattiin joukkueen nimeä, ja hätäpäissään muisti sen väärin ja ilmoitti, että joukkueemme on Poikakuoro."

Miten tämä kaikki liittyy legendaariseen Jim-ladiin (nimi muutettu)? Minäpä kerron: James tekee yhden illan paluun vanhan kuoronsa riveihin! Eli huomenna 3/5 alkuperäisestä Poikakuorosta pelaa viikkofinaalin voitosta, kun pyöreän pöydän ääreen istuvat Mackan, Jonze ja James. Myös Jah palaa pitkältä ryöstöretkeltään Arizonan ja Meksikon tulikuumilta rajamailta.

Ilta Öölannissa

Paul Leonard Newman 26.1.25 - 26.9.08

Top-5

1.) Towering Inferno (1974)
2.) The Sting (1973)
3.) Cool Hand Luke (1967)
4.) Slap Shot (1977)
5.) Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969)

Muitakin hyviä löytyy, mutta nämä tulivat ensimmäisenä mieleen. Liekehtivässä tornissa on sitä paitsi mukana Steve McCool palopäällikkönä. Puhalluksessa Newmanin boogie on kohdallaan, Lannistumattomassa Lukessa Newmanilla on myös mahtava pilke (ne kananmunat!). Lämäri puolestaan on jo lähes järjettömän hauska lätkäparodia. Sen vastapainoksi komeudella (vasemmalla Robert Redford, edelleen hengissä. Mukana myös Puhalluksessa) Brokeback Hillbillyboysin murskaava Auringonlaskun ratsastajat.

Elizabeth Bathory ja muut veressä kylpevät

Satun uusi joukkue: Elizabeth Bathory. Lisätietoa tästä eksentrisestä henkilöstä löytyy tietenkin Wikipediasta. Ozzy ja Randy olivat kuulemma keskustelleet yhteisistä mielenkiinnon kohteista. Pitäisikö tästä päätellä jotain, vai olla peräti "huolissaan". Leikki sikseen, onnea vielä kerran uudelle joukkueelle! Kenties Bathorysta innostuneena aloitin lukemaan pitkästä aikaa Bram Stokerin Draculaa, maailman parhaimmaksi roskakirjaksi kehuttua mestariteosta. Vaikka Christopher Lee on paras elokuvasovitusten ylivoimaisin kreivi, on Coppolan näkemys itse leffoista lempparini.

Varmarimainos.

Upea, ajan hengessä tiukasti puskeva mainos.

AC/DC feat. Dave Evans

En tiedä soitettiinko tämä Roviksen visassa, mutta niille jotka eivät ole nähneet tai kuulleet, AC/DC laulajanaan Dave Evans.

Oikeastaan tuo kuulostaa hyvältä, ja koska aistin että Evansia kuuluu inhota jostain tottumis- tai imagosyystä, päätin alkaa pitää häntä AC/DC:n parhaana laulajana. 

Musavisa Semaforissa 25.9.

Poikakuoro visaili taasen Semaforissa, tällä kertaa parikin astetta jäykemmässä tilassa, sillä joukkueellamme oli uusi myötätietäjä. Eikä vähempää kuin Eppu Normaalin perustajajäsen. Hänen kunniakseen aloitan raportin visakysymyksellä, johon vastaus lopussa. 

Eppu Normaali teki toisen keikkansa Rockin SM-kisoissa, jotka järjestettiin legendaarisella Gorilla-klubilla. Missä Gorilla sijaitsee nykyään? Kaupunginosan tarkkuus riittää.

Asiaan. Viisitoista kysymystä, joista emme tienneet kolmea. Yksi tietämyksen ylittäneistä oli Elastisen oikea nimi. Rupesin tässä takkuilemaan, koska mielessäni pyöri jokin ruotsinkielinen sukunimi. Aamulla wikipedoillessani sitten tajusin, että hainkin Iso-H:n nimeä.

Toinen mitä emme tienneet oli Michael Jacksonin sisarusten lukumäärä. Logiikkamme oli Jackson Five miinus Miihkali plus Janet ja LaToya. Siis kuusi. Oikea vastaus oli kahdeksan.

Kolmas kompastuskivi oli piakkoin julkaistavan levyn Superpallo tekijä. Veikkasimme Ristoa, mutta oikea vastaus olisi ollut Maija Vilkkumaa.

Sijoituimme toisiksi yhden pisteen erolla voittaneeseen joukkueeseen, joka pienestä koostaan (kaksi visailijaa) huolimatta on jokseenkin dominoinut Semaforin visaa viime ajat. Mutta täältä vielä tullaan! 

Joukkueessamme visailivat minä, Hanna ja mr. Riihikoski.

Ai niin, vastaus kysymykseen. Oikea vastaus on Kaleva Tampereella. Gorilla sijaitsi nykyisen Koskikeskuksen paikalla vanhassa verkatehtaassa, jonka purkamisesta nousi aikanaan maanlaajuinen poru. Tehtaan purkujätteet käytettiin Kalevassa puiston maisemointiin. En ole varma, onko se kohta enää Kiovan puistoa, mutta leikitään että on. 

Krap...ööö...ortti

Pekka oli laatinut sangen maukkaan perhekeskeisen avausvisan ja meitä oli paikalla kolme indoktrinaatiossani, johon tämä raportti vielä lasketaan. Inksu ja Marko siis. Olivat. Paikalla. Jonze ja Jahve olivat vielä kokoonpanosta syrjässä.

Yllätyssektorilla aloitettiin jälkikäteen saamiemme tietojen mukaan Sisters of Mercyllä. Siitä lähti sitten ekan kierroksen 'Sisko' -teema, QOTSA esitti 'Little Sister'in, josta tiesimme arvaamalla puolet, emmekä muuta. This post needs more cowbell ja jatketaan siis. Arveltiin, että jos olisi liittynyt ovelasti jenkkien pressanvaaliin, mutta liian kaukaa. Miltei nolosti musiikkielitisteistä koostuva ryhmämme tunnisti edesmenneen Aki Sirkesalon, mutta kukapa ei. Sallan lahja tyttörokille ja Inksu tiesi nimetkin, mutta oishan niitten luullut Iggy Poppia lämpänneen, mutta jumalauta skenepojot romahti tytöillä kun olikin Avril Lavigne. Sitten olikin allekirjoittaneen aika romahduttaa skenepojojaan...tunnistamalla New Kids On The Block!!! Repikää siitä! Noh, mulla sentään oli munaa olla peittelemättä tietoani, mutta hävettää se silti, tai no ei oikeasti. Ja on mulla selityskin. Tiesin sentään kolmen vaaditun jäsenen etunimet, ja kun kysymys tulkittiin hieman väärin, niin vanhemman Wahlbergin sukunimi jäi pois, muita ei olisi tiedetty. Oikeasti. Tuottajaksi Dn Was oli hyvä veikkaus ja Back on the Block uusimman levyn nimeksi, vaikka olikin pelkkä 'The Block'. Yhtä omaperäisillä linjoilla siis olimme. Kierroksen viimeisellä meitä sitten hemmoteltiin/sivistettiin/kidutettiin komealla Luciano Pavarottin Puccini-tulkinnalla. Se on Italiasta, Puccini siis, ja sen Lännen tyttö -ooppera esitettiin hienolla etäläsnäoloperiaatteella Rovaniemen Lordi-Aukiolla ja Kansallisoopperassa ihan simultaanisesti tässä aiemmin syksyllä. Marko ja Inksu oli siellä, mä en. Saatiin pisteitä kymppimiinus ja oltiin 5. ja tyytyväisiä ekaan kierrokseen.

Superyllätyssektori ja New Order aloitti, kaikkihan sen ties, mutta ei sitä kysytty, vaan levyä, niin kukaan ei tiennyt. Brotherhood. Se levy. Tässä oli siis kollektiivinen skenepojojen romahdus! Revanssina joku A-etunimialkuinen ja P-sukunimialkuinen eli Puurtisen tyttö lauloi, ja sitä arvuuteltiin ja mulla se ainakin meni yli hilseen, mutta joku toinen tiesi. Siekkarit alkoi vedellä tiskirättiä ja me musiikkielitistit osoitimme ylpeästi kalkkeutuneisuutemme tietämällä Siekkarit ja yhden Alangon pojan sellonsoiton pienenä. Loppujen jäsenten ollessa paikalla olisi varmaankin tiedetty myös Jouni Mömmö, eikä veikattu Safka Pekosta, mutta jossittelu on turhaa. Ja kivaa.Marko tiesi Isley Brothersin It's Your thingin ja minä hölmö olusisissa aivoissani en kyennyt Soderbergh-Clooney-akselista ottamaan irti kuin Solariksen. Ihan niinku mieletön juttu, niinku hei. Niinkuin on muuten sekin, että Cher(yll...Cherilyn Sarkizian) on joskus osannut laulaa ihan komeasti Holliessien He Ain't Heavy...eikä ole käyttänyt taajuusmodulaatiosoftaa, se oli siis silloin lapset, kun minäkään en ollut syntynyt. Eikä se silloin myöskään ollut muovinen. Kaikki tämä muun hälinän kanssa hämmensi meitä suuresti ennenkuin tunnistimme laulajan Cheriksi. Mystistä ja hämmentävää, mutta totta se on. Että Cher on osannut oikeasti laulaa, eikä ole ollut muovinen. Niin. Ja AC/DCssä on laulanut monta setää ja paremmin kuin Cher ja me tiesimme Bon Scottin ja Brian Johnsonin. Ja Back in Black-levyn, mutta ei niitten uutta. Omaperäisyysosastommehan arpoi tuohon kohtaan 'DOWN UNDER'. Black Ice oli se toisen asteen assosiaatio, jota emme nyt hiffanneet. Liekin Veljet- biisi päätti, Okke Komulaisen me muistelimme Okoksi, ei paha. Marko muisti levyn nimen. Hyönteinen. Oli muuten puuhiskin, ja se meni hyvin, vain kolme meiltä väärin, lopputuloksena tokan kierroksen tiukka voitto vain plussalla jollekin tyttöjen tulokasjoukkueelle. Digattiin lähteä finaaliin.

Rosvosektori ja aivoni havahtuivat yhtäkkiä kuulemaan The Policen progempaa kamaa edustanutta Mother-biisiä ja Pekka kysyi laulajaa. Mainittakoon nyt tähän väliin, että The Police on allekirjoittaneen mielestä maailman paras bändi ja allekirjoittaneella on koko tuotanto hallussa. Ulkokuori hämää, eikö? Aivoni lämpenivät siis ja arkistoista haettiin kuumeisesti varmistusta sille, onko kyseessä Copeland vai Summers, aika tuntui hidastuvan, kunnes tieto varmistui ja sain käteni yhteen. Andy Summers. Yllätimpä kaikki. Tuntemattomat siis. Tuttuja en välttämättä. Shabba Ranks, ja joku muija, esittivät minuun kolahtavaa Jamaikaversiota Sly and the Family Stonen Family Affairistä. Mutta, nyt ajattelin jo liian kauas ja erheellisesti sekoitin elostelijan Yellowmaniksi aivoissani. No, on niillä samankuuloinen ääni, mutta Yellowman on parempi. Uskokaa pois. Ja Sly'han oli Pori Jazzeilla 2007, niinkuin Marko tiesikin, mutta laitoimme minun väärän mielipiteen, eli vuoden 2008 paperiin. Viime kevään kohtalokkaalta visakierroksesta viisastuneena nyt olimme tietävinämme Madonnan koko nimen ja Guy Ritchie tiedettiin, mutta ei, että sen muijakin on ottanut sen sukunimen käyttöön ja Sean Pennin järkeilimme David Fincherin sijaan ja Express Yourself'in sen mikä-se-nyt-on-se-levy-millä-se-on sijaan. Niin, just se. Sitten täytyykin antaa ilaan ehdoton kunniamaininta...ööö...jostain...mutta Rammsteinin Mutter -laulua ei ole yhtä upeasti vielä sovitettu, kuin eilen kuulimme. Saksan kieli voi olla kauniinkin kuuloista ja tässä oli siitä aukoton todiste. Piruillessamme laitoimme laulajaksi Günther Grassin, vaikka ei se se ollut, enkä nytkään muista, kuka se oli. Toki tiesin Rammsteinin olevan Jenkkien lentotukikohta Saksassa, ja se on muuten iso beissi, mutta sitä ilmailunäytösonnettomuutta emme kukaan muistaneet. Jonzen arvelisin tienneen. Siis jos olisi ollut paikalla. Lenny Kravitzia toki tiesimme keskenämmekin, mutta Jahve olisi ehkä sen yhden miinuspisteen paikannut tästä. Jos. Jos. Ja jos Jukka Rousun nimi olisi tiedetty viimeisessä, eikä Kemppaisen ja se Shabba, niin, jos. Jossittelu on turhaa, mutta on se kivaa. Inksu sanoi Jukka-Pojan tulevan torniosta ja Marko että se julkaisi Veikko Lavin lauluja. Ja sillä on kuulemma kolme lasta, niin. Jos, jos ja jos. Olimme toisia, Toistaiseksi voitti. Ei huonompi alku, sanon minä. Ihan ilman jossittelua.

Tunnelmia avausvisasta

Lähetin Mikolle kutsun blogiin. Nyt jäädään vain odottelemaan raporttia eilisestä. Sen verran paljastan, että kemiat ainakin toimivat loistavasti. Ehkä Mikko toi pöytäämme deadparrootsilaista rentoutta. Mantroja mukisematta ukko raapusti vastauspapereiden yläkulmaan: Poikakuoro.

Musavisa alkaa!

Poikakuoron puolesta haluan toivottaa jokaiselle joukkueelle onnea ja menestystä ja sekä leppoisia musavisahetkiä. Samalla toivotan kaikki uudet joukkueet tervetulleiksi väljään ja rentoon musavisayhteisöömme.

Poikakuoron kokoonpano syyskaudella 2008: Mackan, Jonze, Inksu, Jah ja Mikko. Heavymetal- ja Phil Collins -spesialistimme Satu perustaa oman joukkueen. Kiitos Satulle kuluneista vuosista!

Lisäys: kauden ensimmäinen voimakuva: Ringoa kovempaa rock-jätkää ei ole. Okei, sanotaan ainakin onnekkaampaa - ja onneahan musavisassa tarvitaan enemmän kuin hurjimassakaan bingossa.

My name is Name, Nick Name

Treeneissä pilailimme bluesilla. Oman vuoroni tullessa hoksasin, että ikivanha lempinimeni mackan on amerikaksi Po'boy. Alunperin homma lähti siitä, etten ollut kuullut oikein Warren Zevonin laulun sanoitusta.

Ylihuomenna alkaa

Syyslukukausi alkaa ensi keskiviikkona. Mutta onko meillä opettajaa? En ainakaan itse ole kuullut kenenkään ilmoittautuneen. Toivottavasti tuomari saadaan, jottei homma heti meni piloille.

Ambientkokemus

Kertomansa mukaan Brian Eno keksi ambient-musiikin näin. Vuonna 1975 hän joutui auto-onnettomuuteen ja makasi sairaalassa liikkumattomana. Joku hänen tuttavansa toi hänelle levyn kuunneltavaksi. Muistaakseni barokkiaikaisen harppukonserton. 

Soitin oli kuitenkin rikki. Ystävän poistuttua yhteys alkoi pätkiä ja musiikista kuului vain hiljaisia ja korkeita yksittäisiä nuotteja sairaalan laitteiden huminan läpi. Eno ei päässyt nousemaan paikaltaan, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan huomasikin oikeastaan pitävänsä vaikutelmasta.

Eilen illalla lorvin tietokoneella. Yhtäkkiä aloin kuunnella olenko jättänyt radion auki toiseen huoneeseen tai kuuluuko ulkoa jotain. Musiikki kuulosti erittäin hyvältä.

Huomasin, että olin pannut mediasoittimen päälle ja siellä soi Enon Neroli. Neroli on aika erikoinen levy: vähän dempatulla syntetisaattoriäänellä soitetaan melkein tunti yksinkertaista mutta loputtomasti polveilevaa modaalista melodiaa. 

Normaalisti käytän Tivoli Palia tietokoneeni kaiuttimena, mutta nyt se oli kytketty pois. Läppärin omat kaiuttimet eivät toistaneet itse melodiaa käytännössä ollenkaan. Kuului vain etäisiä korkeita yläsäveliä. 

Kokeilin oikealla äänentoistolla, palasin aikaisempaan ja muutaman vaihdon jälkeen huomasin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ilman. Oli kuin äänet olisivat tulleet jostain äärettömän kaukaa. Tunnelma muistutti sitä kuin olisi katsonut tähtiä tai kaukaista taivaanrantaa. Puhtaasti aistikokemuksena se on heikko mutta luo vaikutelman avaruudesta.

Muistin sitten hyvin kaukaa teiniajoilta erään puolitutun, joka kuunteli radiota ja kasetteja kuten muutkin kaltaisensa, mutta aina erittäin hiljaa. Toiset tietenkin ihmettelivät, mutta hän sanoi, että nauttii musiikista enemmän kun se ei käy päälle.

Kaikki tietävät, että livemusiikkia soitetaan yleensä kovalla, koska paksu soundi vain tuntuu hyvältä ja yksityiskohdat erottuvat paremmin. Toisaalta myös äärimmäisen hiljaisella äänellä on oma viehätyksensä.

Hiljainen musiikki ei ole edes meditatiivista, koska se on liian vaimeata kiinnittääkseen huomion. Se on vain. Tämä mainittu tuttu oli älykäs ja hyvin realistinen ja aikaansaava. Nyt en enää osaa erottaa näitä asioita hänen kuuntelutottumuksistaan.

Kaikki tämän blogin lukijat ovat olleet liian paljon tekemisissä musiikin kanssa ajatellakseen näitä asioita omalta kohdaltaan puhtaasti, mutta silti on jotenkin hienoa kun joku ei halua tulla vaikutetuksi.

Silti mekin, jotka olemme saastuttaneet sielumme levyjä keräilemällä ja asteikkoja soittamalla, voimme ehkä saada vilauksen jostain puhtaammasta kuuntelemalla juuri ja juuri kuuluvaa pihinää ja pitämällä siitä. Näin ainakin itse eilen koin.

Puhtaammasta eli suuremmasta. Ehkä John Cage ajatteli juuri tätä kun piti musiikin opiskelua suurimpana tragedianaan ja myöhemmin kieltäytyi hankkimasta itselleen minkäänlaista äänentoistolaitetta. Äänten loputonta ja välinpitämätöntä maailmaa, josta äänet suorittamiseksi ja historiallisesti määrittyneiksi rakenteiksi redusoiva musiikin harrastaminen tai opiskelu vieraannuttaa.

Крокодил Гена: Пусть бегут неуклюже...

Mitä tähän enää voi lisätä? Ihana biisi, hymy tulee huuleen!

Beatles vs. Rolling Stones

Miksi Beatles voitti äänestyksen? Veikkaan, että se sai enemmän ääniä. En ole varma, en tajua logiikkaa, statistiikkaa enkä varsinkaan oopperajuhlien valtiontukea.

Kuten tiedetään ja yleisesti tunnustetaan, Beatles on kulttuurinen kannatinpilari, jonka ympärille on ryhmitelty ohuempia poppeja. Omana aikanaan mm. John Yoko Lennonia pidettiin suurimpana brittiläisenä filosofina. Hänen opetustensa maine kärsi Paul McCartneyn ja professori Veikko Lavin hyökättyä "Working Class Guitar Hero - koulukuntaa” kohtaan. Beatles - eli suomeksi musta metsä - hajosi kuuluisan vankila-asteroidin (Studio 54) katolla. Rolling Stones yritti parhaansa, mutta tämä esisokraattisen filosofian haara ei kerännyt enää 2000-luvun musavisailijoiden parissa enää pojoja. Rollarit tietysti uskovat omaan stonesiinsa, se (id) tämä on tietysti heille vain soundi, joka ei vaikuta enää tässä maailmassa, jonka kaikenmaailmat epäorgaaniset yhdisteet ovat ilmastomuutoksen johdosta pilanneet.

Top-5

1.) Big Brother. Kjähhäh!
2.) Markkinoiden kalaherkut.
3.) Tokelan haastattelu uudessa Soundissa.
4.) Rovakadun kahvi- ja teekauppa: Venezia-kahvi.
5.) Terveellinen ruokavalio ja reippaat urheilu- ja liikuntarutiinit.

Talouskriisin kynnyksellä.

Fillarireissullani eilen illalla sattui silmään seinäntynkä johon oli läväytetty tulevan perjantai-illan esiintyjien mainoksia. Kolmessa eri ravintolassa, kolme eri artistia (oikeastaan enempikin). Eihän tuo mitään joku voisi kelata, onhan monestikin näin tapahtunut. Mutta nyt ovat kuitenkin kyseessä independent/underground artistit. Sami Kukka jossain jonkun järjestämällä keikalla, Riku Rousu plays melkovarmasti Roky Ericsson jollain klubilla, Pelle&Una&Problems&Roisto Tivolissa, joiden kaikkien keikoille voi suvereenisti tällainen ug-diggari tallata.

Mutta miten helvetissä se on mahdollista tulevana perjantaina..... ei sitten mitenkään. Meikä kyllä suunnistaa Punk-Circukseen Tivoliin, siellä on suomalaisen ug:n alku ja juuri joka takuuvarmasti toimii. Keikkojen järjestäjiltä on ug-fokus kadonnut tai raju opportunistinen brändäys on sumentanut totaalisen tehokkaasti realiteetit.

Vaikka olemmekin nykyisin varsin iso kaupunki, epäilen kuitenkin että olisimme niin iso jotta jokaiselle kolmelle keikalle löytyisi tarpeeksi diggareita. Ennenmuinoin järjestäjät tekivät yhteistyötä keskenään, jotta tämäntapaisilta päällekkäisyyksiltä vältyttiin. Toki pikku kisailu on aina tervettä, paino sanalla pikku.

Hienoa on se että vaihtoehtoja löytyy, löytyykö kävijöitä.

ps. Beatles näkyy voittavan pollin. Joku poppari (Mac) voisi kirjoittaa siintä jutun, miks kävi näin

Sähkötakan tuijottelua.

Life on Mars loppui tossa alkukesästä, satunnaisesti sitä meillä tuijoteltiin, kun kohdalle osui. Hyvä sarjahan se oli. Ashes to ashes on siis jatkoa tuohon Life on Marsiin, jossa skene oli 70-luvulla ja nyt paukutetaankin menemään olkatoppauksien, isojen fledojen, mahtipontisen 80-luvun Lontoon kuvastoa hyödyntäen. Lupaavalta ainakin alku näytti, hyvää musaa (Clash, Stranglers.... ) ja hauskoja pikku detaljeja 80-luvulta. Gene Hunt on edelleen yhtä miehekäs ja tahditon ja konnat saavat hudaa niin että tuntuu, kuten myös Audi Quatro.

Tuossa kesällä satuin muutaman kerran Hotelli Babylonin aikana avaamaan sähkötakan, jollain kumman tapaa ökyhotellin parit toimivat jaksot alkoivat koukuttamaan hömppämäisyydellään. Lontoostahan tämäkin, niin kuin moni hyvä juttu. Uusi esitysaika ja tuotantokausi, uudet metkut ja retkut.

Top Femma.
1. Tsufee, eli tsuffeli :)
2. Tuleva Punk-Circus keikka.
3. Gnarls Barkley: Odd Couple
4. Duunit
5. Uusi orkidea olohuoneessa.
bubbling under: fillarointi & syksy, Hendrick's Gin, vanha facebook,

Rick Wright 1943-2008

Aamulehti kertoi, että Rick Wright otti ja kuoli.

Wright lauloi mukana myös Pink Floydin parhaassa kappaleessa, joka tähän linkitettäköön:

Kappaleen kakkososa täältä.

Bruce lentää apuun

Miten käy, kun matkatoimisto menee konkurssiin ja turistit jäävät rannalle? Apua on kuitenkin tulossa, kun Brucekin lentää paikalle.

Musavisa Semaforissa 11.9.2008

Joka sanoo, ettei voittaminen ole tärkeää, ei ole ajatellut asioita aivan loppuun saakka.

Teimme ex tempore -visareissun Semaforiin. Joukkueessamme Hanna & the boyz oli kolme jäsentä. Istuimme visapöydässä apaattisihkoina ja joimme melko nopeaa tahtia. 

Voitto meni odotetusti muualle. Emme olleet edes toisia, emmekä menneet kysymään tulosta sen tarkemmin. Kunnon munauskin tuli. Eräs nimeltämainitsematon Hanna sanoi ehdottamastani Gary Glitteristä, että se se ei ainakaan ole. Vaikka olikin. Nöyränä poikana muutin ehdotukseni Sweetiksi. Mikä se ei ollut.

Muistin itse, että Aknepop olisi julkaistu 1977. Vaikka oli 1978. Ja että Tahdon rakastella sinua olisi Tumppi Varosen sävellys. Eli ei ollut kehumista omassakaan suorituksessani. Keskityimme muihin asioihin, ja ihme kyllä olin aamulla kotonani ja pyörä pyöräsuojassa, molemmat ehjinä.

Paitsi että päätä vähän särkee. Kieliä osaavat ovat jo huomanneet tuon sarjakuvan. Se on aivan tavallinen kaupasta ostettu taskukirja, jossa Mikillä on krapula. En tiedä miten tuo on käännetty suomeksi, mutta tuskin samalla tavalla.

Lisään tähän loppuun toisenkin saksalaisnäkemyksen asiasta. Sitä on sitten kiva katsella huomis-  ja ylihuomisaamuina.

Take it snoopy

Miten määritellä hiphop? Minä tiedän: piippaamalla Doggyn fättii pössis. Tha Calvin-man oli näet Rumban keikkaraportin mukaan myöhästynyt kokonaisen tunnin Helsingin keikalta kalpeanaamoja seisottaen, ja syy oli ollut se, että - nyt oppilaat tarkkana! - Snoop oli halunnut

ottaa iisisti.

Jumachigga, tuossa kristallisoituu koko Snoop Doggyn asenne eli sekä hip että hop.

Tattoo you

Yhä useampi haluaa poistaa tatuointinsa.

Uutisessa kerrotaan mm: "Tatuointien poistoja haluavien määrä kasvaa koko ajan, vaikka se on pitkä prosessi ja se maksaa paljon, sanoo Pääkkönen. Asiakkaita Pääkkösellä on ollut Rovaniemeltä saakka."

Itse olen päättänyt hankkia heti, kun minulle sopiva kuva löytyy - eli ei koskaan. Mutta paljon on niitäkin, joille tatskat istuvat kuin luonnostaan. Joidenkin mielestä tatskat on perseestä, toisilla taas koko maailma pyörii oman perseen ympärillä.

Blues!

Erja Lyytinen heitti pari keikkaa täällä pohjoisessa viime viikonloppuna. Kyse oli Ruska Swingeistä. Ja ei ollut muuten minun puolivuotissuunnitelma lähteä juuri tälle keikalle, mutta kun satuin oleen niil huudeil, niin ajattelin että täytyy käydä kattoon, ku siitä niin kovasti puhutaan. Yleissivistyksen vuoksi siis. Mutta ei, yleissivistykset sikseen, hetikättelyssä. Aivan mahtava keikka! Ja ennen Lyytistä Pyhätunturin hotellilla esiinnyi sellainen bändi kuin Pentti Lasanen & Big Swing. Älkääkä naurako. Soittivat viimesen päälle, sellasta vanhan hyvän ajan kunnon musiikkia. Ja ne saksofonisoolot! Oikeita muusikkoja, jotka oli miettiny asiaa moista kuin dynamiikan vaihtelu. Huomasin etten ole kuullut aikoihin keikoilla, että soitettais välillä hiljaa ja sitten välillä kovaa, siis balanssissa. Aika tasasta mattoa eli mättöä tuppaa olemaan.

Mutta tämä oli vasta lämmittelyä sinä iltana. Kun Erja Lyytinen aloitti keikkansa, niin minä olin että ei voi olla totta! Hetkeen en pystyny liikkumaan enkä puhumaan. Kitaristilla nimittäin on aika pysäyttävä karisma ja siihen päälle hän on suvereeni esiintyjä elikkäs täydellisen taitava.

Kuulosti jänskältä kun kitarasta irtosi vaikka minkälaisia melodioita. Sitten vielä Lyytinen soitti bändinsä kanssa aikamoisella vaudilla monessakin paikkaa, eli yhteissoitto pelas. Hitaampia oliski huimannu. Tykkäsin myös Lyytisen lauluäänestä. Siinä kuului jotain eksoottista, mikä johtuu ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että täälläpäin ei pahemmin naiset laula bluesia, tiemmä. Eikä taida miehetkään. Keikka oli pitkä, kesti yli tunnin, mutta se ei todellakaan tuntunu siltä.

Niinku on puhuttu, niin Ruska Swing tarttis kyllä jonkun alalle vihkiytyneen markkinointistrategistin. Sillä yleisöä olis saanu olla enemmän. Mutta joo, olihan siellä sentään ihan kiva kokoonpano ruskaturisteja ja paikallisia virkamiehiä VIP-passeineen.

Vielä se täytyy mainita, että uusimmassa Guitar Fan -lehdessä on Erja Lyytisen haastattelu. Siinä hän sanoo hienosti jotain sentapaista biisien teosta kuin että ei riitä että väsäilee bluesasteiikkoa ees taas, vaan melodiaan täytyy saada myös hohtoa. Sitä mieltä minkäin olen. Musiikki ei ole pelkästään harmoniaa ja äänenkuljetusta, vaikka jotku asian niin haluaa redusoida, vaan siinä on myös jotain mystistä mukana, ja jotku sen onnistuu saamaan esiin. Sellaista kun kuulee, niin väistämättä tulee hyvä olo ja hetken elämä tuntuu käsitettävältä. Suosittelenkin hakeutumaan Erja Lyytisen keikalle, jos pikkuvaikeudet ja -vastoinkäymiset rassaa liikaa tai ylipäänsä on jotenki voimaton olo elämän edessä. Toimiipi.

Sivustomme vierailijoita.

Tuota laskuria tuolla alareunassa kun klikkailee niin huomaa sivustomme kävijämäärät ja muuta mukavaa.
Olen pannut merkille että viimeaikaisia ns. eksoottisempia kävijöitä on ollut Kiinasta, Indonesiasta, Intiasta.....
Tänään blokkasin kävijöitä täältä, osaisko kukaan keksiä syytä??

9.11. Freedom for my people.

19.9. Punk Circus, Tivolissa. Kaikki kynnellekykenevät mukaan, asennetta taskumattiin, öljytkää lanteet jotta jorailu tapahtuu luontevasti tai sit vaan kakskielisesti pogo-pågå. Mut ei o pakko, voihan sit aina jäädä himaankin.

Viime yönä unessa...

Oli alkamassa rokkikeikka Rovaniemellä. Ohjelmistossa oli kolme bändiä, joista yksi oli Spacemen 3. Eka bändi oli kuitenkin ikilemppari Beasts of Bourbon. Olin joko pahasti päissään tai jännitti kauheasti, kun lippurahat lenteli lattialle ja ihmiset naureskelivat. Lipun hinta oli 14 euroa ja maksoin sen kolikoilla. Orstralian kakkapetterit aloittivat settinsä rauhallisesti, mutta juuri kuin tämän ensi tahdit soivat, ja pää alkoi selvitä tai jännitys lieventyä, heräsin - minuuttia tai paria ennen kellonsoittoa. Joo, keikalla ei ollut paljoakaan porukkaa, paikka oli pieni, myynnissä oli seiskatuumaisia levyjä. Hyvä meininki...

Suomi maailmankartalle.

Kaikki julkisuus on hyvästä, kuuluu sanonta joissakin piireissä. REM vetäisi eilen keikan, ilmeisesti ihan putkeen meni. Keikan jälkeen kuitenkin huomattiin että yksi kitara oli pöllitty, se joka kitaristille oli kaikista eniten tunnearvoa sisältävä.

Ai j****lauta että sieppaa aina kun soittajalta bylsitään kamoja. Eikö ihmisille ole jo puusta pudotessaan dna:ssa koodautunut tieto että kirjastoista, kirppareilta ja muusikoilta ei saa pölliä, näköjään ei kaikille. Toivottavasti pitkäkyntinen saadaan kiinni ja suoritetaan julkinen häpäisy.

Mahdollisuudet pienenevät.

Aijaii, pahalta näyttää et mulla tai Mackanilla olis enää tsäänssejä tähän meidän kaukorakkauteen. Pr*****kl.

ps. Tuija ja Leenhan ei näitä sivuja ikinä lue niin voidaan nyt sit tää tieto julkaista tällai "meidän kesken". Turpaan tulis kuitenkin.

Auttakaa ***kele.

Vähän värittelin sivustoamme niin laskuri tipahti veks ja sit noi kilpailevat joukkueet hävis jonnekin bittiavaruuteen. Satu, Jonze, Marko, Tommi.. teillä on oikeudet niin kokeilkaa laittaa ne takas kun mulle tuli oikosulku ja paniikki.

Lisäsin Inksullekin oikeudet ja Einsteenille kans.

Shaw-syksyä

Jopas nyt jotakin! YLE Teema hemmottelee laatuelokuvien ystäviä maanantai-iltojen Kino Into-paikalla esittämällä vinon pinon legendaarisen Shaw Brothers-studion tuotoksia. Viimeinkin saamme lupamaksuille kunnon monikulttuurista vastinetta.

Shaw-studion maineikas tunnari törähtää ensimmäisen kerran jo tänään, kun sarjan aloituselokuvana esitetään King Hun vuoden 1966 klassikko Come Drink With Me ajalta, jolloin japanilaiset chanbara-leffat olivat vielä valovuosia edellä hongkongilaisia vastineitaan niin ulkoasultaan kuin toimintakohtauksiltaan. King Hu oli ensimmäisiä ohjaajia, jotka alkoivat tuoda hongkongilaisiin elokuviin selvästi japanilaista perua olevaa hienostuneempaa ilmaisua ja estetiikkaa. Come Drink With Me on myös iki-ihanan Cheng Pei Pein bravuuri. Katsokaa vain, kuinka kissamaisen suloisesti hän matsikohtauksissa liikkuu.

Myöhemmin syksyllä ohjelmistossa on lisää hulppeita matsielokuvia. Uutteralta Chang Chehiltä nähdään kolme elokuvaa: 29.9. eeppinen The Heroic Ones (1970), 20.10. vankka kulttisuosikki Five Venoms (1978) sekä 15.9. itsellenikin uusi tuttavuus The Magnificent Trio (1966).

The Heroic Onesia kannattelee kaksi studion kärkitähteä, Ti Lung ja David Chiang, joista ainakaan allekirjoittanut ei ole Shaw-leffoissa saanut tarpeekseen. Five Venoms edustaa puolestaan Changin myöhäisempää tuotantoa, jossa ei aina tietyiltä tyyppivioilta vältytä. Hetkittäinen laahaaminen ja juonen sekavuus annettaneen kuitenkin anteeksi päätähtien liikunnallisen osaamisen perusteella ja kyllä tämä jaksaa edelleen viihdyttää vallan erinomaisesti. Leffan pääansio on kuitenkin Shaw Studion loppukauden uuden voimaviisikon lanseeraaminen. All brand new pugilistic stars! Sun Chien, Kuo Chui, Lu Feng, Lo Meng ja Chiang Sheng tekivät Venomsin jälkeen yhdessä ja erikseen läjäpäin laatuviihdettä mainintoina vaikka tiukka Invincible Shaolin (1978) sekä hulvaton Crippled Avengers (1978).

Shaw-sarjan ehdoton kärkiteos on Lau Kar-leungin ohjaama 36th Chamber of Shaolin (1978). Tätä rohkenen nimittää kungfuleffojen Citizen Kaneksi, sen verran vaikutusvaltainen ja keskeinen genreteos on kyseessä. Lau Kar-leung oli Shawien pitkäaikainen koreografi tehden töitä mm. Chang Chehille ennen siirtymistään ohjaajaksi läiskimään markkinoille klassikkoja toisen perään. 36th Chamber of Shaolinissa Lau kuvittaa legendaarisen munkki San Ten tarinan mantsuvalloittajien hallitsemassa Kiinassa. San Ten roolissa esiintyy Kill Bill-elokuvien myötä länsinäkyvyyttäkin saanut Lau Kar-fai ja vastaansa hän saa laatupahikset Lo Liehin ja Wilson Tongin.

Muita syksyn Shaw elokuvia ovat itselleni ennen näkemättömät The Mighty Peking Man (1977) (King Kong-apinointihönöily), sekä kauhupätkät The Oily Maniac (1976) (kiinnostaa lähinnä nuoren Danny Leen läsnäolon vuoksi) ja Human Lanters (1982). Sarjan päättää 3.11. Hammer-Shaw-yhteisyritelmä The Legend of the Seven Golden Vampires (1974).

Vaarantunne on tärkeä elementti hyvässä Rock'n'Rollissa.

Piipahdin perjantaina parilla huurteisella. Ruotomieli oli Grandessa, kaupungin ainoassa rokkibaarissa, siispä sinne tsekkaamaan bändin livehabitus. No, Grandehan on paikkana kuin jonkun nuorisotalon ja työmaaparakkiruokalan sekoitus ja akustiikka sen mukainen, rock rock :)

Onneksi älysin soitella kavereille ja kysellä monelta keikka alkaa, 23:30, oli pyllähtää meikäpoika niinsanotusti bärsseelleen kun kuulin tuon ajan. Odotan innolla sitä päivää kun viimeisessä junassa ja viimeisessä vaunussa, viimeisellä penkkirivillä saapuu viesti Rovaniemen ravintolamaailmaan; On bisneksen kannalta tuottoisampaa jos keikat alkava aikaisemmin. Mutta se siintä rutinasta.

Ruotomieli oli ihan perushyvää kamaa, enimmäkseen harmiton. Ei ne uudestaan pyörää ole keksineet, vähän vain pimpanneet "retrolla" pikkasen liikaa. Jotenkin se oma tyyli on jäänyt pimppaus huumassa taka-alalle. No mulla meni oikeastaan se keikka niin että bongailin niitä vaikutteita, eräs tapa sekin nautiskella keikasta. Jostain kumman syystä näitä bändejä on alkanut sikiämään Oulu-Tornio-Rovaniemi akselilla ehkä jopa enemmän kuin laki sallii. MC5,hellacopters, Neil Young, Bruce Bringsteen (niin just?),etc... mitä nyt sattuu olemaan sen hetkellä kuuminta. Kaikki vaikutteet vedetään sen kummempia seulontoja tekemättä sammioon ja pikahiivalla käyntiin, nopea kypsyminen. Tarjoilukoodit voi helposti ja nopeasti päivittää netistä, ilman sosiaalista hikoilua, päälle vielä ikäänkuin koristeeksi nippu vanhoja kliseitä niin avot. Menee läpi kuin väärä raha.

Toivon että Tehosekoitin tulis takaisin, lasauttaen shaibaa muutamien bändien puntteihin.

Tupakkamiehille ja -naisille

Piti laittaa mesitsii tästä jo aiemmin, mutta vielä ehkä ehtii. Eli jos on körssit loppu, niin täältä saa lisempää.
Ekan körden voi imaista tämän tahdissa ja jatko on yhtä pappadadaa... Ja muistakaa, että tupakointi on ruma tapa, mutta olkaa kilttejä toisillenne!