Kertomansa mukaan Brian Eno keksi ambient-musiikin näin. Vuonna 1975 hän joutui auto-onnettomuuteen ja makasi sairaalassa liikkumattomana. Joku hänen tuttavansa toi hänelle levyn kuunneltavaksi. Muistaakseni barokkiaikaisen harppukonserton.
Soitin oli kuitenkin rikki. Ystävän poistuttua yhteys alkoi pätkiä ja musiikista kuului vain hiljaisia ja korkeita yksittäisiä nuotteja sairaalan laitteiden huminan läpi. Eno ei päässyt nousemaan paikaltaan, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan huomasikin oikeastaan pitävänsä vaikutelmasta.
Eilen illalla lorvin tietokoneella. Yhtäkkiä aloin kuunnella olenko jättänyt radion auki toiseen huoneeseen tai kuuluuko ulkoa jotain. Musiikki kuulosti erittäin hyvältä.
Huomasin, että olin pannut mediasoittimen päälle ja siellä soi Enon Neroli. Neroli on aika erikoinen levy: vähän dempatulla syntetisaattoriäänellä soitetaan melkein tunti yksinkertaista mutta loputtomasti polveilevaa modaalista melodiaa.
Normaalisti käytän Tivoli Palia tietokoneeni kaiuttimena, mutta nyt se oli kytketty pois. Läppärin omat kaiuttimet eivät toistaneet itse melodiaa käytännössä ollenkaan. Kuului vain etäisiä korkeita yläsäveliä.
Kokeilin oikealla äänentoistolla, palasin aikaisempaan ja muutaman vaihdon jälkeen huomasin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ilman. Oli kuin äänet olisivat tulleet jostain äärettömän kaukaa. Tunnelma muistutti sitä kuin olisi katsonut tähtiä tai kaukaista taivaanrantaa. Puhtaasti aistikokemuksena se on heikko mutta luo vaikutelman avaruudesta.
Muistin sitten hyvin kaukaa teiniajoilta erään puolitutun, joka kuunteli radiota ja kasetteja kuten muutkin kaltaisensa, mutta aina erittäin hiljaa. Toiset tietenkin ihmettelivät, mutta hän sanoi, että nauttii musiikista enemmän kun se ei käy päälle.
Kaikki tietävät, että livemusiikkia soitetaan yleensä kovalla, koska paksu soundi vain tuntuu hyvältä ja yksityiskohdat erottuvat paremmin. Toisaalta myös äärimmäisen hiljaisella äänellä on oma viehätyksensä.
Hiljainen musiikki ei ole edes meditatiivista, koska se on liian vaimeata kiinnittääkseen huomion. Se on vain. Tämä mainittu tuttu oli älykäs ja hyvin realistinen ja aikaansaava. Nyt en enää osaa erottaa näitä asioita hänen kuuntelutottumuksistaan.
Kaikki tämän blogin lukijat ovat olleet liian paljon tekemisissä musiikin kanssa ajatellakseen näitä asioita omalta kohdaltaan puhtaasti, mutta silti on jotenkin hienoa kun joku ei halua tulla vaikutetuksi.
Silti mekin, jotka olemme saastuttaneet sielumme levyjä keräilemällä ja asteikkoja soittamalla, voimme ehkä saada vilauksen jostain puhtaammasta kuuntelemalla juuri ja juuri kuuluvaa pihinää ja pitämällä siitä. Näin ainakin itse eilen koin.
Puhtaammasta eli suuremmasta. Ehkä John Cage ajatteli juuri tätä kun piti musiikin opiskelua suurimpana tragedianaan ja myöhemmin kieltäytyi hankkimasta itselleen minkäänlaista äänentoistolaitetta. Äänten loputonta ja välinpitämätöntä maailmaa, josta äänet suorittamiseksi ja historiallisesti määrittyneiksi rakenteiksi redusoiva musiikin harrastaminen tai opiskelu vieraannuttaa.
3 kommenttia:
Kiinnostava kirjoitus, kiitos. Kommentoin, jahka olen ensin miettinyt asiaa.
Jos sammutan vahvistimen ja jätän digiboksin ja aktiivisubwooferin päälle kuuluu sieltä läpi hyvin vaimeaa mutinaa.
Jostain syystä tämä hiljainen puheenrytminen möminä on tavattoman rauhoittavaa. Sohvalla loikoillessa uni tulee melkein väkisin.
Arvelen että saan alitajuisia muistumia lapsuudestani. Tilanteesta jossa olen jo nukkumassa mutta aikuiset vielä valvoivat viereisessä huoneessa. Joku on hereillä mutta ei vaadi huomiotani, vaan antaa minun nukkua.
Tässä voisi olla jopa jotain kaikuja ihmiskunnan historiasta, laumassa ollaan hereillä, voi siis huoletta nukkua.Ei pääse leijona puremaan huomaamatta.
Ei ihme, että monet muusikot eivät kuuntele lainkaan musiikkia.
Kun kuuntelee hiljaa musiikkia, saattaa oma vastaanotto olla tavallista luovempaa. Luulen, että monet mestariteolset ovat syntyneet vajaiden katkelmien kuulemisesta ja niiden soveltamisesta.
Lähetä kommentti