Monesti saanut puolustella cd:n ylivoimaisuutta ääniteformaattina. Tässä lisää argumentteja cd:n puolesta, jonka mp3, ipod, etc.. paskat äänenpakkausformaatit ovat syrjäyttäneet.
11 kommenttia:
Anonyymi
kirjoitti...
Kyse äänite- ja äänenpakkausformaateissa on pitkälti siitä, miten ihmiset asennoituvat musiikkiin. Eli ”kuuntelenko nyt musiikkia” vai ”lähdenkö kaupungille lorvimaan/teen töitä/lähden lenkille/siivoan jne. ja kuuntelen samalla musiikkia”. Nykyihmisen kun täytyy olla vapaa tekemään mitä tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa. Uudet tavat pakata musiikkia mahdollistaa vapauden kuunnella sitä melkein milloin ja missä tahansa. Samalla on vapauduttu isoista levykokoelmista ja stereosysteemeistä. Toisaalta musiikin arvo on osin tämän seurauksena laskenut pelkäksi taustamölyksi ja äänitapetiksi. Kun musiikkia ei varsinaisesti kuunnella, on aivan sama vaikka joku taajuus olisikin kadonnut. Jos ajatellaan vanhaa älppäriä, saattoi sen arvo näkyä jo pakkauksessa, ja myös äänentoistoon sekä sisältöön panostettiin. Näin jälkikäteen ajatellen musiikkia oli myös vaikeampi soittaa pelkkänä jatkuvana taustamusiikkina, johtuen levyjen puolenvaihdosta. Niitä piti -pahus- kuunnella. Pienet, kannettavat levysoittimet, hieman vähensivät kiinteän äänitallenteen (levyn) ja soittimen mukanaan tuomia fyysisiä rajoituksia ja ne olivatkin 60-luvulla nykyisten kannettavien soittimien esiasteita. Ne myös omalla rajallisella tavallaan vapauttivat kuuntelemaan musiikki vaikka rannalla. 7”-sinkkujen äänimaailmaan ei myöskään panostettu, toisin kuin älppäreiden. Sinkut, ja niiltä kuunneltava musiikki, olivat kulutustavaraa, mutta nekin pitivät kuuntelijansa aktiivisina, koska levyjä oli käännettävä ja vaihdettava kaiken aikaa, ettei musiikki loppuisi. Itse olen sitä mieltä, että 7”-single on yhä täydellisin ääniteformaatti, älppäri on hieno ja kasettikin parhaimmillaan kätevä.
Yleensähän 45rpm kiekoilla on paremmat soundit kuin 33rpm. Et kyllä sinkut soi paremmalla taajuuskaistalla kuin lp:t. Mutta silti cd soi paremmin kuin vinyylit.
Elämme siirtymävaihetta ja cd:t tulevat saamaan samanlaisen fetismi-arvon kuin vinyylit. Ensimmäistä kertaa musabisneksen historiassa siirrytään paskempaan ääniformaattiin (mp3, etc..).
Minun pointti oli lähinnä se, että kun tietynlainen musiikki on tietylle kohderyhmälle ensisijaisesti kulutustavaraa ja äänitapettia, ei siinä jonkin taajuuden puuttumisella ole kuluttujalle tai tuottajalle suurtakaan merkitystä. Sinkun erinomaisuus taas merkitsee minulle sitä, ettei sille mahdu paljoakaan turhaa tavaraa. Parhaimmillaan levyllä on kaksi erinomaista kappaletta. Cd:lläkin saattaa olla kaksi erinomaista ja kaksitoista täysin turhaa kappaletta. Ei muoto kuitenkaan ole tärkeintä, vaan sisältö.
Ymmärrän pointtisi. Ja jos minä taas alan tässä kertomaan taajuuksista, desibeleistä,biteistä, wtc... niin joku pikkusielu alkaa syyttämään Hi-Fismistä, mikä en suinkaan ole.
Tai no, jossainmäärin kyllä olen. Kuten myös viinien maistaja, enää ei sorbus,ruska, lippis, oikein maistu hyvältä.
High End:lla ja Hi-Fi:lla on sitten muuten aika suuri ero. Molemmat ovat musa/levydiggareiden käsitteitä.
Minullakin on läjä sinkkuja. Voisin lahjoittaa ne pois.
Minulle vinyylimusiikinkuuntelu on kotioloissa myös fyysinen laji. Käänteleminen, räpläily ja oikean biisin valitseminen eli neulan laskeminen kohdilleen on nautinto. Älppäreissä on aina fillereitä, mutta aikojen ja fiilisten muuttuessa niitäkin on joskus mielenkiintoista kuuntelemalla tutkia.
Kasettinikin ovat tallella. Kun My First Sony (mono) oli vielä kunnossa, kuuntelin niitä tiskatessa. Erittäin fyysistä sekin. Tietokoneelta ei löydy musiikkia lainkaan, enkä omista mp3-soitinta.
Ulkona tykkään kuunnella katujen ääniä, luonnonääniä yms. Niissä on hyvät soundit ja taajuudet, kaikkein parhaat!
Minä taas mieluusti kuuntelisin kiikkustuolissani torvimaisen kuulolaitteeni kanssa kun naapuri soittaa loivassa laitamyötäisessä hanurilla Säkkijärvenpolkkaa, kovalla innolla mutta kuitenkin päin helvettiä.
Totta puhuen olen jo pitkään haaveillut siitä, että päähän (aivoihin) asennettaisiin pikkuruinen laite, johon voitaisiin ladata kaikki olemassa oleva musiikki. Voisi pistää ajatuksen voimalla röyksoppin uusimman oopperan päässänsä soimaan vaikkapa verovirastossa asioidessa. Eikä välttämättä pelkästään musiikkia, vaan ääniefektejä myös - ja puheita.
Taannoin kännykkäni akku alkoi reistailla ja luulin jo, että uuden kännykän osto on edessä. Yritin sitten etsiskellä uutta kännykkää, nimenomaan sellaista, jossa ei ole mp3-soitinta, kameraa tahi muuta ulkopuhelimellista toimintoa. Ei meinannut löytyä ei sitten millään. Onneksi löytyi kuitenkin kännykkään akku, joten ei tullut mp3-soitinta vielä tähänkään talouteen, vanha luuri toimii edelleen ja maailmakin ehkä pelastui ihan hitusen.
Kannettava (kierrätyksenä saatu) cd-soitin on sen sijaan kiva reissukaveri. On myös kivaa valikoida levyjä vaikka junamatkalle tietäen, ettei koko hyllyllistä voi mukaansa ottaa. Siinä sitten erottuvat olennaisuudet toissijaisuuksista. Reissustakin ostetut lätyt saa heti kuunteluun.
Nyt kuitenkin ulos ja lenkille kuuntelemaan syystuulen kohinaa...
11 kommenttia:
Kyse äänite- ja äänenpakkausformaateissa on pitkälti siitä, miten ihmiset asennoituvat musiikkiin. Eli ”kuuntelenko nyt musiikkia” vai ”lähdenkö kaupungille lorvimaan/teen töitä/lähden lenkille/siivoan jne. ja kuuntelen samalla musiikkia”. Nykyihmisen kun täytyy olla vapaa tekemään mitä tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa. Uudet tavat pakata musiikkia mahdollistaa vapauden kuunnella sitä melkein milloin ja missä tahansa. Samalla on vapauduttu isoista levykokoelmista ja stereosysteemeistä. Toisaalta musiikin arvo on osin tämän seurauksena laskenut pelkäksi taustamölyksi ja äänitapetiksi. Kun musiikkia ei varsinaisesti kuunnella, on aivan sama vaikka joku taajuus olisikin kadonnut. Jos ajatellaan vanhaa älppäriä, saattoi sen arvo näkyä jo pakkauksessa, ja myös äänentoistoon sekä sisältöön panostettiin. Näin jälkikäteen ajatellen musiikkia oli myös vaikeampi soittaa pelkkänä jatkuvana taustamusiikkina, johtuen levyjen puolenvaihdosta. Niitä piti -pahus- kuunnella. Pienet, kannettavat levysoittimet, hieman vähensivät kiinteän äänitallenteen (levyn) ja soittimen mukanaan tuomia fyysisiä rajoituksia ja ne olivatkin 60-luvulla nykyisten kannettavien soittimien esiasteita. Ne myös omalla rajallisella tavallaan vapauttivat kuuntelemaan musiikki vaikka rannalla. 7”-sinkkujen äänimaailmaan ei myöskään panostettu, toisin kuin älppäreiden. Sinkut, ja niiltä kuunneltava musiikki, olivat kulutustavaraa, mutta nekin pitivät kuuntelijansa aktiivisina, koska levyjä oli käännettävä ja vaihdettava kaiken aikaa, ettei musiikki loppuisi. Itse olen sitä mieltä, että 7”-single on yhä täydellisin ääniteformaatti, älppäri on hieno ja kasettikin parhaimmillaan kätevä.
Yleensähän 45rpm kiekoilla on paremmat soundit kuin 33rpm. Et kyllä sinkut soi paremmalla taajuuskaistalla kuin lp:t. Mutta silti cd soi paremmin kuin vinyylit.
Elämme siirtymävaihetta ja cd:t tulevat saamaan samanlaisen fetismi-arvon kuin vinyylit. Ensimmäistä kertaa musabisneksen historiassa siirrytään paskempaan ääniformaattiin (mp3, etc..).
Minun pointti oli lähinnä se, että kun tietynlainen musiikki on tietylle kohderyhmälle ensisijaisesti kulutustavaraa ja äänitapettia, ei siinä jonkin taajuuden puuttumisella ole kuluttujalle tai tuottajalle suurtakaan merkitystä.
Sinkun erinomaisuus taas merkitsee minulle sitä, ettei sille mahdu paljoakaan turhaa tavaraa. Parhaimmillaan levyllä on kaksi erinomaista kappaletta. Cd:lläkin saattaa olla kaksi erinomaista ja kaksitoista täysin turhaa kappaletta. Ei muoto kuitenkaan ole tärkeintä, vaan sisältö.
Ymmärrän pointtisi. Ja jos minä taas alan tässä kertomaan taajuuksista, desibeleistä,biteistä, wtc... niin joku pikkusielu alkaa syyttämään Hi-Fismistä, mikä en suinkaan ole.
Tai no, jossainmäärin kyllä olen. Kuten myös viinien maistaja, enää ei sorbus,ruska, lippis, oikein maistu hyvältä.
High End:lla ja Hi-Fi:lla on sitten muuten aika suuri ero. Molemmat ovat musa/levydiggareiden käsitteitä.
Minullakin on läjä sinkkuja. Voisin lahjoittaa ne pois.
Minulle vinyylimusiikinkuuntelu on kotioloissa myös fyysinen laji. Käänteleminen, räpläily ja oikean biisin valitseminen eli neulan laskeminen kohdilleen on nautinto. Älppäreissä on aina fillereitä, mutta aikojen ja fiilisten muuttuessa niitäkin on joskus mielenkiintoista kuuntelemalla tutkia.
Kasettinikin ovat tallella. Kun My First Sony (mono) oli vielä kunnossa, kuuntelin niitä tiskatessa. Erittäin fyysistä sekin. Tietokoneelta ei löydy musiikkia lainkaan, enkä omista mp3-soitinta.
Ulkona tykkään kuunnella katujen ääniä, luonnonääniä yms. Niissä on hyvät soundit ja taajuudet, kaikkein parhaat!
Sitäpaitsi nämä nykyiset levyt ovat aivan paskoja verrattuna vahalieriöihin. Eihän niille voi edes äänittää!
En tekisi muuta kuin kuuntelisin fonografiani, mutta kun kranaatti vähän tärveli vasenta korvaani Suuressa sodassa.
Minä taas mieluusti kuuntelisin kiikkustuolissani torvimaisen kuulolaitteeni kanssa kun naapuri soittaa loivassa laitamyötäisessä hanurilla Säkkijärvenpolkkaa, kovalla innolla mutta kuitenkin päin helvettiä.
Mutta kaikista hauskinta on illalla puhdetöiden ohessa rallatella Volmarin joikuja ja kuunnella Mizarinan viimeisimmät itkuvirret.
... tai heilutella rapapalleja.
Totta puhuen olen jo pitkään haaveillut siitä, että päähän (aivoihin) asennettaisiin pikkuruinen laite, johon voitaisiin ladata kaikki olemassa oleva musiikki. Voisi pistää ajatuksen voimalla röyksoppin uusimman oopperan päässänsä soimaan vaikkapa verovirastossa asioidessa. Eikä välttämättä pelkästään musiikkia, vaan ääniefektejä myös - ja puheita.
Taannoin kännykkäni akku alkoi reistailla ja luulin jo, että uuden kännykän osto on edessä. Yritin sitten etsiskellä uutta kännykkää, nimenomaan sellaista, jossa ei ole mp3-soitinta, kameraa tahi muuta ulkopuhelimellista toimintoa. Ei meinannut löytyä ei sitten millään. Onneksi löytyi kuitenkin kännykkään akku, joten ei tullut mp3-soitinta vielä tähänkään talouteen, vanha luuri toimii edelleen ja maailmakin ehkä pelastui ihan hitusen.
Kannettava (kierrätyksenä saatu) cd-soitin on sen sijaan kiva reissukaveri. On myös kivaa valikoida levyjä vaikka junamatkalle tietäen, ettei koko hyllyllistä voi mukaansa ottaa. Siinä sitten erottuvat olennaisuudet toissijaisuuksista. Reissustakin ostetut lätyt saa heti kuunteluun.
Nyt kuitenkin ulos ja lenkille kuuntelemaan syystuulen kohinaa...
valtavan ihana termi:
ulkopuhelimellinen
uulkoopuheelimeeelllllineeen. Nam.
Lähetä kommentti