The Watchmenia katsottu puoli tuntia. Voinkin julistaa, että elokuvan insertti oli minulle yhtä helvettiä: Bob Dylanin The Times They Are A Changing soi kokonaan. En pysynyt lainkaan keskittymään rainan visuaalisuuteen, eikä kokonaisuus valjennut millään tavalla yksityiskohdista puhumattakaan. Nuoren Zimmermanin määkivä nalkutus peitti kaiken. Muistan ainoastaan Nixonin ja tumman sekavuuden.
Rauhoitin itseni. Pistin pauselle. Parempi puoliskoni tarjoili lautaselle herkullista lasagnea ja salaattia. Hyvä ruoka, parempi mieli. Lueskelin ennen tätä itkua muutamia arvosteluita elokuvasta. Elokuva on varmasti katsomisen arvoinen. Lopuksi seksistispinnallinen kuvalinkki, joka viitoittanee tietä kohti näkemyksellisempää elokuvabloggaamista: eiköhän se tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti