Kuten Todd Haynes osoitti, Bob Dylanista on moneksi.
Poikasena opettelin Blowin' in the windin pianolla. Jäin silloin tällöin kerran koulun jälkeen pimputtelemaan kappaletta, ensin melodiaa, lopulta helppojen sointujen kera. Ainoa kuva, jonka olin nähnyt ukosta oli musiikinkirjassa: tärkeä, merkittävä ja oikea olivat viidesluokkalaisen mielikuvatulkintoja. Erityisesti tuo oikea, oikeassa oleminen, liittyi olennaisesti Dylaniin.
Jo pelkkä nimi dylan oli niin siisti. Vähän kuin Kafka. Lukiossa opeteltiin: kaf-ka-mai-nen. Kaikki taapertavat kaiketi samat polut, se on selvää.
Tässä kaikessa on nolostuttava jälkimaku. Mennään mieluummin eteenpäin.
2 kommenttia:
Mitäpä sitä nolostelemaan.
Aina välillä.
Sain viimein älppärit aakkosiiin. Kolmen tunnin homma, kun piti kuunnella välillä harvinaisuuksia.
Lähetä kommentti