Keskiviikon visailtana tuli tauolla puheeksi brittipoppari Nik Kershaw. Niinpä sitten kotiin palattuani sain päähäni kaivella hyllystä pieneksi yösoitoksi miehen kokoelman. NK:n musiikkiin liittyy itselläni paljon muistoja. Hänen suurimmat hittinsä olivat ensimmäisiä kosketuksiani kansainväliseen ja erityisesti brittiläiseen popmusiikkiin ja kappaleisiin tehdyt kiehtovat musiikkivideot jäivät lähtemättömästi mieleen.
Luultavasti ensimmäinen kuulemani Kershaw-hitti oli vuoden 1983 kevyesti keinahteleva I Won’t Let The Sun Go Down On Me. Musiikkivideoista kolahti aikanaan kovimmin Wouldn’t It Be Good, joka on mielestäni edelleen yksi kekseliäimmistä kasarivideoista.
No, takaisin tuohon paluuseeni musavisasta. Kuuntelin siis pari hittipoimintoa albumeilta Human Racing ja The Riddle. Etenkin jälkimmäisen nimikappale on edelleen semmoista pophelmeilyä, että alta pois. Muistin jälleen, kuinka näin aikoinaan kyseisen lp-levyn paikallisen tavaratalon levyhyllyssä. Ostamatta jäi ja seuraavalla kerralla levy oli jo kadonnut. Harmitus oli ankara ja kyseinen biisi päätyi hyllyyni vasta noin 14 vuotta myöhemmin julkaistulla kokoelma-cd:llä. Kyllä kannattikin odottaa, sillä kyllä se ja muut tutut biisit ilahduttavat ja kuulostavat vieläkin tuoreilta, vaikka jo neljännesvuosisata on kulunut niiden nähtyä päivänvalon.
18 kommenttia:
Nick Kershav:lla oli loistava melodiatajua.
Monesti ihmetellyt minne mies katosi vaikka hänellä olisi ollut suuret mahdollisuudet veistellä vielä monia klassikkobiisejä.
Takatukalta loppui paukut, ei sen kummempaa.
Meinaatko?
Vai vietiinkö siltä paukut?
En tiedä mutta lahjakas jäbä se oli.
Pau-pau-paukut vaan, paukuttele sinä vaan.
Pitäisi muuten joskus tutustua ja kuunella kaikki Nickin seitsemän studiolevyä läpi ja mitata ihan kvantitatiivisin menetelmin onnistumisprosentti. Tommihan voisi laatia jonkinlaisen luonnontieteellisen menetelmän, jolla hyvyys saadaan musiikista varmimmin esille. Saman voisi tehdä myös Scorpionsille, Michael Boltonille ja Rihannalle.
Nick Kershawia ei välttämättä ollut tarkoitettu lp-artistiksi, eikä hänen tuotantoaan voi ongelmitta tarkastella sellaisin kriteerein. Näin näppituntumalta Kershaw:n voisi liittää klassisen 50-60-luvuilta kumpuavaan pop-perinteen mukaan sinkkuartisteihin. Eikä tämä tarkoita sinkkua uuskielen merkityksessä vaan sitä, että Kershaw väänsi toimivia pop-ralleja, jotka toimivat parhaiten itsenäisinä kappaleina 7"-singleformaatissa julkaistuina. Kokopitkiä levyjä kuuntelemalla saatettaisiin tehdä vääryyttä artistille ja kuuntelijalle. Paitsi saattaisihan lp:t läpi kuuntelemalla paljastua myös hienoihin kokonaisuuksiin kykenevä suuri artisti. Ja ne videot olivat oikeasti hyviä.
Hiukan kuitenkin epäilen, että mikään hienoihin kokonaisuuksiin kykenevä suuri artisti sieltä paljastuisi.
Lievästä keinotekoisuudestaan ja selittelevyydestään huolimatta "singleartisti" kuulostaa ihan käypältä määritelmältä. Tepsii varsin moneen artistiin, jotka ovat kyenneet muutamaan ässäsinkkuun ja samalla tyytyneet hutiloiden tehtyihin pitkäsoittoihin.
Tuo on myös hauskasti pistetty, että levyjä kuuntelemalla saatettaisiin tehdä vääryyttä artistille ja kuuntelijalle:)
Levybusiness on taatusti kamala ala.
Mutta hyviä biisejähän nuo ovat, mitä Jonze linkitti.
Onks täällä joku matsi menossa vai mitä helvettiä?
Ihan tavallinen musiikkiaiheinen keskusteluketjuhan tämä on.
Miten niin?
Aika moni suuri artisti aloitti uransa julkaisemalla sinkkuja (vieläpä covereita) ja niistä koottuja, parilla täytepalalla höystettyjä albumeita. Sinkkuartistius ei välttämättä merkitse keinotekoisutta tms. Paitsi tämä riippuu vähän siitäkin, missä ajassa ja genressä liikutaan. Onhan sitten niitäkin tapauksia, jotka eivät koskaan saaneet puristettua näkemystään kunnolla edes pitkäsoitolle. Musiikki vaan on niin suurta, ettei se yksinkertaisesti mahdu niin pienelle levylle. Jos artisti ei saa kuitenkaan tehtyä sitä suurta levyä, ei kyse välttämättä ole paukkujen riittämättömyydestä. Eikä musiikin erinomaisuus ole levyn koosta tai kestosta kiinni. Kuinka paljon sontaa ns. "joskus merkittävät yhtyeet" ovat uransa aikana maailmaan syytäneet? Joskus muutama ässäsinkku on laadullisesti enemmän.
Kuuntelin juuri Gene Vincentiä (ks. myös postaus), johon tämä sinkkuartistin määritelmä sopii kuin nakutettu. Aiemmin olen pohtinut funk-musiikkia; ehyttä, hyvää funk-pitkäsoittoa on tosi vaikea löytää, on vain tukku hyviä kappaleita.
Hyvä biisi on aina parempi kuin paska levy, tämähän on selvää. Mutta mitä enemmän hyviä biisejä, sen parempi. Konsepti- ja teema-albumit sitten erikseen.
Keinotekoisuudella tarkoitin vain sitä, että tässä tapauksessa termi maistuu suussani liian anakronistiselta. Ehkä vain muistan koko 80-luvun julkaisupolitiikan väärin.
Oikeasti alkoi kiinnostaa, millaista musiikkia Kershaw mahtaa nykyisin työstää. Wikipedia kuvailee hänen 2006 ilmestynyttä levyään seuraavasti:
"You've Got To Laugh is an album by Nik Kershaw, released on 26th October 2006 under his own record label. Initially at least, the album is only available for purchase online via his web site through his own studio, Shorthouse Records."
* No singles are known to be planned.
* "Old House" uses the relatively uncommon 5/4 time signature
* The holding page on the official Nik Kershaw website had an instrumental in-work version of the closing track "You Don't Have To Be The Sun".
Eli ilmeisesti daideellista yritystä edelleen piisaa.
Onko kukaan kuullut levyä?
Kyllä Rollareillakin on sellaisia albumita useita joissa suurin osa on paskaa.
Mitä tarkoittaa "anakronistiselta "?
Erityisesti kultaisella 80-luvulla.
Huonoimmat Stones-levyt (studio), Mackanin mielipide:
1) Dirty Works
2) Steel Wheels
3) Bridges to Babylon
4) Their Satanic Majesties..
5) Undercover
Kaikissa on kuitenkin hyviäkin biisejä, jopa pahamaineisella Dirty Works, joka kansikuvakin vihjaa, että nyt ei mene hyvin. Kuvaavaa on, että albumin kaksi parasta kappaletta ovat Too Rude ja Harlem Shuffle - molemmat covereita. Olisiko Stones sekä sinkkubändi että albumibändi, kun sekä ässäbiisejä että ässäalbumeja on niin paljon. Eniten Stones taitaa kuitenkin olla livebändi - jonka liveöevyt ovat usein sitten perseestä. Sitten on Grateful Dead, jonka studiotuotanto ei vedä vertoja livetuotannolle. Jussi, olenko oikeilla jäljillä?
Anakronismi voisi olla yhdellä sanalla selitettynä vaikkapa ajanvastainen (tyyliin kultakello kaleeriorjan kädessä). Esim. Kershawin kohtuullisen mittavan albumituotannon laadullisen "ohuuden" (oletetun sellaisen) selittäminen 50-60 -lukujen käytäntöillä on mielestäni lievää anakronisimia. Mutta tämä on vain meikäläisen mutua, ei missään nimessä muuta.
Minulla on usein tunne, että monet populaarikulttuuriin liittyvien ilmiöiden selitysmallit valuvat levy-yhtiöiden memoista journalistiseen kielenkäyttöön. Mutta sehän on vain kiinnostavaa, koko pop on kiinnostavaa ja siitä on aivan helvetin mukavaa puhua. Monessa mielessä se on harmittoman hyvää ajankulua.
Mutta nyt miekkailemaan!
Joo, Grateful Dead oli mielessäni, kun kirjoitin tämän: "Onhan sitten niitäkin tapauksia, jotka eivät koskaan saaneet puristettua näkemystään kunnolla edes pitkäsoitolle."
Enkä välttämättä näe anakronistisena sitä, jos vertaa Nik Kershaw:ta (ja muita vastaavia) 50-60-lukuiseen hittitehtailuun. Eivät ne ole suoraan verrannollisia, mutta varmaan löytyy samankaltaisuuksia ja se on yksi tapa tarkastella asiaa. No, voidaanhan Beatlesiakin lähteä arvioimaan keikkabändinä ja todeta, että olisi äijien kannatanut jäädä Hampuriin.
Nyt ottamaan piirakka pois uunista!
Nam!
Ja blackmetalbändiksi Beatles oli aivan kelvoton:)
Tuohan vasta kuulostaa anakronistiselta...
-jussi
Black is the night, metal we fight
Power amps set to explode
Energy screams, magic and dreams
Satan records the first note!
Lähetä kommentti