Pölynmakuista asiaa. Ei mitään Musavisaan liittyvää, joten voitte lopettaa lukemisen tähän.
Vähän arkailen kuitenkin kysyn, saako Dire Straits -yhtyeestä tykätä? Tänään raskaan työpäivän (ei naureta siellä!) viritin levysoittimeeni wanhan suosikkilevyni (1979) ja nukahdin Jörn Donner - tyyppisille päiväunille. Siinä unten mailla tunsin syyllisyyttä kahdella tasolla: a) kuuntelemalla otsahikipantamusaa b) laiskottelemalla sohvalla kuin mursu.
Hetken pohdittuani olin samaa mieltä itseni kanssa ja päädyin seuraavaan: a) Dire Straits oli ennen Love Over Goldia (1982) hyvä ja kiinnostava yhtye, b) jos Jörkka nukkuu, minäkin nukun; päiväunet ovat ruokatunnin ohella arkisen työpäivän kohokohta.
Nyt menen katsomaan alkuillasta huonosta syystä keskeytyneen klassikkodokumentin loppuun. Huomenna aloitan aamuni joko tällä tai tuolla. Lisäksi menen uimaan ja syömään sekä soittelemaan. On vapaapäivä.
6 kommenttia:
Communiqué ja Making Movies ovat hyviä levyjä. Ja eihän se Mark käyttänyt vielä silloin edes hikipantaa. Muistaakseni. (Ehkä tukkaa oli vielä tarpeeksi?)
jussi@kasa
Straitsien Brothers In Arms on kyllä meikäläisen kestoikiklassikkoja ja sen perusteella ainakin itse uskallan bändistäkin tykätä. En ole sitä varhaisempia levyjä yksittäisbiisejä lukuun ottamatta kuullutkaan. Pitäisi vissiin niihinkin yleissivistyksen nimessä tutustua…
Making moviesilla on kappale, jonka kertosäeosuus on yhtyeen parasta tuotantoa ja verse-osuus huonointa. Jätän pieneksi visailutehtäväksi arvata mikä se mielestäni on.
Jussi: kun hikipanta tuli, musiikki suli.
Jonze: Brothers in arms on ok, mutta siinä myös suurinhokkini Walk of life. Ja ne kiipparit...
Tommi: Olisiko Hand in hand? Aika useinhan Knoppan verset ovat sellaisia vailla melodiaa olevaa epälaulua ja kertsit sitten mieleenpainuvia koukkuja.
Tarkoitin kappaletta Skateaway. Sen kertosäkeessä on jotain oudon toimivaa. Tulee mieleen kevät ja pölyinen ilma ja teini-ikä, mikä sen viehätyksen takana varmaan loppujen lopuksi onkin.
Straitsien alkuaikoina kaikki kappaleet olivat aika nopeita. Sittemmin hidastuivat, mikä kyllä tapahtui pitkin 80-lukua melkein kaikille bändeille. Veikkaan, että äänitystekniikka parani ja muhevammat soundit houkuttelivat soittamaan hitaammin ja nautiskelevammin. Mene ja tiedä.
Sitäpaitsi luulen, että DS:n huonontuminen oli ikäluokkamme myytti. Kasarilla vain piti aina ruveta inhoamaan vanhoja suosikkeja jos toisetkin alkoivat niistä tykätä. En tietenkään ole tästä varma. Jonkinlainen sokkotesti voisi selvittää.
Lähetä kommentti