Lahjattomat päivät.

Telsusta tuli aikaa sitten dokkari tästä suomen ainoasta euroviisuvoittajasta. Mä olin jotenkin hämmentyny kun katoin sitä. Se toi mieleen Anvil dokkarin. Samantyyppistä naivia satanen lasissa uskomista omaan juttuun. Koskettavaa, vereslihalla oloa, jopa omakohtaisuutta. Läheltä liippaa.

Tottakai rokkihommiin kuuluu häröily, sekoilu, satasella sukeltaminen ja eksyminen pimeyteen. Sieltä kumpuaa hienoja löytöjä ilon ja eksistentialismin kautta, parhaimmillaan neroutta huonommillaan rajummanluokan todellisuuspakoa, tekotaiteellista paskaa ja markkinapönötystä.

Mutta jotenkin tähän dokkarin pääkohteeseen oli jäänyt asumaan jotain todella surullista, josta joku psykoanalyytikko käärisi sievoiset summat jos vain saisi kyseisen artistin sohvalleen piippua tupruttelemaan.
Anvilin jätkät kävi duunissa ja oli ajoittain ns. normaali arjessa kiinni. Anvilin jätkät olivat hilpeitä veikkoja ja heillä oli toisensa ja tietenkin kavereita joilla oli kompetenssia (Lemmy, Slash..) jota hyödynnettiin.

Piippuvillellä arki on härmässä toisin. Koiria, mökkiä, äippää, colaa, kuorosotaa, hännystelijöitä....   kaikenlaist pikku harmii.
Häkellyttävintä oli kuitenkin se kun uusia biisejä "sävellettiin". En ole aikoihin kuullut miten biisin osia ja tunnelmia kuvailtiin noin yksioikoisin sanoin. Viimeiksi kuulin vastaavanlaista terminologiaa biisiaihioista kun olin 16-18v. Hämmentävää.

Joku sanoikin siinnä dokkarissa että Piipuntupruttelija on kuin Peter Pan. Jännitti pirusti miten se dokkari loppuu, velkaa ja bändin rivit rakoilee. Hieno lopetus, keikkoja alkoi tulla ja sen suhteen tilanne ei ollut niin toivoton.  Hienoa. Siis oikeesti hyvä ja paljastava dokkari. Diggasin, siis niinku artistikuvana, musa on täyttä skeidaa edelleen. Lastenlauluja valmistuu niitä halajaville. Vähän kun joulupukki lahjoineen :D