Tämä luokkakaveri, Manne nimeltään, kuunteli Mötley Crüeta. Nyt pitää tunnustaa, etten muista kuunnelleeni koko orkesteria koskaan. Tunnistan heiltä yhden ainoan kappaleen, Smoking in the Boys Roomin ja senkin vain videon takia.
Päätin korjata aukon sivistyksessäni ja hain Spotifystä levyn, jonka näin Mannen hyllyssä. Se oli ensimmäinen eli Too Fast for Love. Kansikuva on varmasti koko ikäluokalleni tuttu.
Miltä se sitten kuulosti, eli miltä Mötikät kuulostaa ihmiselle, joka kuuntelee sitä käytännössä ensimmäistä kertaa elämässään.
- Sävellykset ovat erittäin hyviä ja kekseliäitä. Ne ovat kai Nikki Sixxin käsialaa, mutta erityisesti sovitukset ovat niin kehittyneitä, etten ihmettelisi vaikka väliin olisi päässyt joku kokenut studiokettu korjailemaan. Tosin välillä kuului pieniä kömpelyyksiä, jotka viittaisivat, että tämä on ihan aitoa tavaraa.
- Soittajana Mick Mars on tässä joukkueessa aivan totaalisesti omaa luokkaansa. Laulu ja rummut aika heikkoja, vaikka rumpuihin on sävelletty hienoja kuvioita.
- Musiikki on monipuolista ja erityisesti siinä yllättävät muun muassa vahvat T.Rex -vaikutteet.
- Levy ei kuitenkaan kanna kokonaisuutena aivan loppuun saakka. Lähinnä alkaa tökkiä dynamiikan ja soundien vaihteluiden puute. Ideoita piisaa, mutta levy on yksinkertaisesti sisältöön nähden liian pitkä. Toisin sanoen ideat ovat vähän turhan samanlaisia. Alkukokemus oli että ohoh, mutta lopussa vähän tylsistynyt.
- Tätä ei ehkä pitäisi sanoa, mutta jos levyä vertaa Hanoi Rocksiin, jälkimmäinen on perämetsien vilttiketjua. Ehkä siksi, että tässä on noin 1000 kertaa parempi kitaristi.
Muistakaa, etten ollut kuunnellut yhtyettä kertaakaan edes vähän tietoisesti ennen tätä iltaa.
Jos pitäisi keksiä kehitettävää, karsisin muutaman kappaleen pois ja vaihtaisin laulajan ja rumpalin. Kyllä tästä orkesterista voi kehittyä vaikka mitä. Ehkä joskus sitten tutustun miten vuoden 1981 jälkeen heille kävi.
17 kommenttia:
Hyvä, että kirjoitat taas.
SatuSH:n etkoilla ja bileissä Mötley Crüe soi lähes aina, ainakin Live Wirea oli tapana "luukuttaa".
Hanoi Rocksissahan kitaristeja oli aina kaksi. En muuten koskaan ole tullut ajatelleeksi tai kuunnelleeksi Nasty Suiciden kitarismia. Sen tiedän, että hän soittaa Up Around The Bendin intron, eli CCR-osasto oli ainakin hallussa.
Jossain suomalaisessa poplehdessä oli jännittävällä 1980-luvulla äänestystuloksia, jonka mukaan Vince Neil oli maailman paras laulaja, Tommy Lee maaiman paras kitaristi, Nikki Sixx maailman paras basisti ja Mick Mars kolmanneksi paras kitaristi maailmassa.
Ei kyllä jättänyt mitään muistijälkeä. Vakuutan, että kun kuulin avauskappaleen, en muistanut kuulleeni sitä koskaan aikaisemmin. En varmaan vain ollut viitsinyt kuunnella.
Kirjoittamisesta jäi kyllä taas vähän likainen olo.
Minkä aikakauden Hanoi Rocksiin tuossa vertaat?
En osaa erottaa, lähinnä niihin pariin kappaleeseen mitä yhtyeeltä muistan. Kaikki taitavat olla peräisin ennen 80-luvun puoliväliä. Voisi tietenkin kuunnella vertailun vuoksi Hanoi Rocksia, silläkin näyttää olevan pari levyä Spotifyssä.
Kuuntelin vähän Hanoi Rocksia, ja uudet levyt kuulostavat tosiaan paremmilta.
Tosin en enää kuuntele rokkia. Pari kokemusta eli ikäisteni rock-ihmisten tapaaminen kesällä sekä Springsteenin konsertti jättivät niin syvän vastenmielisyyden.
Mick Marsin ja Hanoi-kitaristien välillä on todennäköisesti enemmän tyyli- kuin taitoeroa. Ihan erilaista musiikkia.
Voi olla, kitara vain kuulosti hyvältä. Ainakin verrattuna muihin soittimiin.
Tuo oli muuten ensimmäinen kokemus, eli voi olla että mielipide levystä muuttuisi toisella kuulemalla.
Ajattelin vain, että olisi hauska kuulla levy, jonka kannen muistan jo neljännesvuosisadan takaa.
Nämä rokkiasiat alkavat olla muinaismuistoja sekä itselläni että kulttuurissa, mutta toisaalta muinaismuistoina niistä saa myös iloa kun osaa lähestyä sellaisina.
Kun muistelee teini-ikää, oli kauhean tarkkaa ettei mennyt kehumaan tai haukkumaan vääriä soittajia. Nyt voi kuunnella pelkkää ääntä ja pitää soittajia, heidän sosiaalisia merkityksiään ja fanejaan totaalisen yhdentekevinä.
Heh, yleensä alan miehet muistavat mainita miten paska kitaristi Mick Mars on (not true, vaikka olikin joskus GuitarWorld-lehden vuosiäänestyksessäkin ko. tittelin "voittaja") ja miten kova rockrumpali Tommy Lee on (absolutely true, kunhan muistaisi lyödä rumpuja eikä naisiaan). Tähän vosi vaikka lainata Harry Callahania tai jotain :)
Marsin huonous ja Leen hyvyys ovat toisin sanoen diskursiivisia ilmiöitä.
Olipas positiivinen yllätys löytää Tommin postaus Mötley Crûesta! Sinänsä kyllä vähän ihmetyttää miksi toistelet ja vakuutat "ensimmäistä kertaa" kuulevasi yhtyettä, etkä muka osaisi sitä mihinkään aiempaan kuulemaasi yhdistää. On sitä sen verran paljon kuunneltu Poikakuoron historiassa ja on siitä myös puhuttu tilanteessa ja toisessakin, että muistinmenetyksesi johtunee liiasta Lidlin kaljasta.
Mötley Crüen heikoin lenkki taitaa olla Vince Neil. Tyypin suurin ansio taisi olla tyttöjen ihastuttaminen ulkoisilla avuillaan :) Nikki Sixx on totta vieköön bändin biisinikkari ja Mick Mars on aliarvostettu kitaristi. Tommy Lee sen sijaan on yksi maailman parhaita rumpaleita, tykkään kovasti siitä jytkeestä minkä hän saa aikaan. Levyllä ja livenä.
Mitä tulee bändin tuotantoon, levyjen taso vaihtelee ääripäästä toiseen. Too fast for love on ihan kelpo levy. Varmasti yksi bändin parhaimpia. Kokeileppa seuraavaksi Dr. Feelgoodia.
Olipas positiivinen yllätys löytää Tommin postaus Mötley Crûesta! Sinänsä kyllä vähän ihmetyttää miksi toistelet ja vakuutat "ensimmäistä kertaa" kuulevasi yhtyettä, etkä muka osaisi sitä mihinkään aiempaan kuulemaasi yhdistää. On sitä sen verran paljon kuunneltu Poikakuoron historiassa ja on siitä myös puhuttu tilanteessa ja toisessakin, että muistinmenetyksesi johtunee liiasta Lidlin kaljasta.
Mötley Crüen heikoin lenkki taitaa olla Vince Neil. Tyypin suurin ansio taisi olla tyttöjen ihastuttaminen ulkoisilla avuillaan :) Nikki Sixx on totta vieköön bändin biisinikkari ja Mick Mars on aliarvostettu kitaristi. Tommy Lee sen sijaan on yksi maailman parhaita rumpaleita, tykkään kovasti siitä jytkeestä minkä hän saa aikaan. Levyllä ja livenä.
Mitä tulee bändin tuotantoon, levyjen taso vaihtelee ääripäästä toiseen. Too fast for love on ihan kelpo levy. Varmasti yksi bändin parhaimpia. Kokeileppa seuraavaksi Dr. Feelgoodia.
En ole kauhean musikaalinen ainakaan siinä mielessä, että muistaisin kappaleita hyvin. Yleensä on äärimmäisen harvinaista että mikään, mitä on soitettu toivomattani jäisi päähän.
Mötley crueen en ole perehtynyt aikaisemmin lähinnä siksi, että sitä pidettiin lasten bändinä. Tosin tässä tapauksessa ajateltiin, ettei Kaukajärvellä ole tapana hienostella eivätkä sikäläisten kuuntelutottumukset noudata kaikkia erikoisuudentavoittelun vaatimuksia.
Voin tosiaan puhua vain tuon ensimmäisen levyn perusteella, mutta minusta Tommy Lee kuulosti siltä kuin yläastebändin rumpali soittaisi Keith Moonin kuvioita. Rumpuosuudet olivat oikeastaan tosi hienoja, mutta tapa jolla ne soitettiin jätti vähän toivomisen varaa.
Tuosta ekasta levystähän tuli aikoinaan kaksi eri versiota. Bändin omalla levymerkillä julkaistu ja Elektran uudelleen miksaama. Kumpaa kuuntelit? Vai oliko kyseessä joku cd-uudelleenjulkaisu, missä on kaikki mahdollinen?
http://open.spotify.com/album/3EY0UznFJCReQyK4sPjAjZ
Wikipedian mukaan se on siis Elektran versio 14 kappaleella (video jätetty tietenkin pois.
Lisäys, kuuntelin nyt kahta seuraavaa levyä, ja laulaja ja rumpali todellakin parantavat juoksuaan. Sääli vain, että musiikki kuulostaa tylsemmältä. Voi olla, että olisi pitänyt kuunnella näitäkin rauhassa ajan ja inspiraation kanssa yksi kerrallaan.
Jos ne keskitty parantaa sitä juoksuaan mut unohti soittaa ne biisit.
Eli hyvin suoritettu mut huonosti soitettu, niinku meil rokkiporukois sanonta kuuluu :)
Vai alkoks huumeidenvedon varjopuolet hallita jannujen psyykettä ja sitäkauttahan ne vaikuttaa soittoon (vrt Doors).
Sanoisin, että omaperäisyyttä on menetetty ja musiikkia hinattu ajalle tyypillisen kaupallisen hardrockin suuntaan.
Ensilevystä tuli heti positiivinen vaikutelma, mutta jälkimmäisistä napsin koko ajan seuraavaa kappaletta.
Näin nopeasti selattuna tuo Sadun suosittelema levy vaikutti tosiaan heti edeltäjiään paremmalta.
Sivumennen sanoen ehkä parasta rockmusiikissa on se, että siinä voidaan olla innovatiivisia ihan pelkästään siksi, ettei vain osata soittaa eikä säveltää niinkuin kuuluisi.
En tiedä onko teidän aikana puhuttu tätä, mutta ennen Poikakuorossa (kuten myös porukassa missä liikuin teininä) elätettiin konsensusta, että ensimmäinen levy on aina bändin paras. Erityisesti sitä kuului kuunnella jos se oli unohdettu ja epävireisesti soitettu. Se karkoittaa ymmärtämättömät massat.
Lähetä kommentti