Mitä musiikkia miehen kannattaa Hi-Fi levysoittajaansa laittaa II

Vääntäydyinpäs hi-fi levysoittajani äärestä, kun kuulin mainittavan hi-fi musiikin. Hi-Fi – musiikkiahan alettiin tehdä jo 50-luvun lopulla. Levymerkeistä yksi klassisimpia on RCA:n Living Stereo (toinen RCA:n sarja oli Stereo Action). Tuon ajan tekijöistä maininnan ansaitsee monien joukosta ainakin Juan Garcia Esquivel (b), joka kokeili studion ja stereon mahdollisuuksia.

Musiikin kohderyhmänä ei ollut teinipopparit, vaan kuluttaja, jolla oli varaa investoida laitteisiin ja levyihin Jokainen voi arvata, miten ”bachelor-pad” tähän yhteyteen liittyy. Lue seuraava sitaatti.

Jonkinlainen toinen Hi-fi – musiikin aalto tuli 60-luvun loppupuolella jatkuen 70-luvun puoleenväliin. Mainittavia levymerkkejä olivat London/Deccan Phase 4 ja Emin Studio 2 Stereo. Jälleen etulinjassa ovat orkesterinjohtajat ja sovittajat, esim. John Keating, Ted Heath yms. Keatingin levyjä kai käytettiin hi-fi kaupoissa esittelylevyinä, kun ne soivat niin hienosti.

80-luvusta muistan itsekin sen, kuinka cd-soitinten yhteydessä mainostettiin uutta Dire Straitsin levyä, mutta tuossa tapauksessa hi-fi taisi alkaa merkitä soundien kliinisyyttä ja musiikillista keskinkertaisuutta.

Vaikka genreen mahtuu kaikenlaista marssibändeistä syntsakokeiluihin, on lähes kaikki vanhasta Hi-fi – musiikista on niputettu easy listening-osastoon (toinen merkittävä kategoria oli tietty klassinen musiikki). Siksipä se onkin vaipunut tehokkaasti unohduksiin, eikä pop-musiikin kaanonissa huomioida tällä osastolla tehtyjä kokeiluja, joista osa edelsi pitkätukkapopparien vastaavia kuitenkin lähes vuosikymmenellä. Ja ulkomusiikillisena seikkana mainittakoon, että monissa yllämainittujen levymerkkien levyissä on aivan äärettömän hienot kannet (puhutaan siis vinyylirieskoista, enot).

Zu zu zu…