Mies joka muisti vain Glenn Hughesin

Kuten tiedätte, kävin juuri Helsingissä. Harhailin diskojen valhemaailmassa, neonvalojen loisteessa. Kiireen ja ihmismassojen keskellä maalattujen silmien takana kiilsi jää, leveät hymyt paljastivat terävät hampaat. Diskomusiikin konemainen rumpu hakkasi kuin paalujuntta. Ajattelin: valmiina murskaamaan kaiken kauniin, kaiken herkän...

Laskuhumalassa ja nöyryytettynä kompuroin asunnolle. Kerrostalot nousivat ympärilläni, jokainen risteys näytti aivan samanlaiselta, katuvalojen ympärillä loistivat sumuiset halorenkaat. Korvissani soi tinnitus ja kaupunkilaisten ivanauru. Kaaduin jonkin vihreän jugendtalon porttikongissa ja aloin huutaa: "Mikä minulla on? Mikä minua vaivaa? Miksen voi olla kuin muut? Miksen saa olla kuin muut?"

Jokin pariskunta katsoi minua hetken kadun toiselta puolelta, mutta kääntyivät pian ja kiirehtivät pois. Kuin inhoten. Jotenkin, en tiedä vielä miten, sain raahauduttua vuokraloukkooni.

Unessa makasin paksujen turkisten välissä. Karva oli pitkää ja harmaata ja tavattoman pehmeätä, kuin suden turkki, mutta eihän näin suuria susia ole olemassakaan, ajattelin. Painauduin kohti vieressäni makaavan intiaanin lämmintä rintaa. Liikahtaessani hänen hauiksensa jännittyi hieman silkinpehmeän tiilenruskean ihon alla. Hän suki poskeani ja huuliani kädellään, juuri niin pehmeästi kuin vain kutittamatta voi. Hänen katseensa oli huolestunut mutta silti rohkaiseva. Ulkoa kuului jonkin linnun ääntelyä ja raollaanolevasta tiipiin oviaukosta näkyi ilta- tai aamuruskoa, horisontissa pieniä violetinsävyisiä pilviä tasangon takana nousevan vuoriseinämän yllä. Jostain ulkoa haistoin nuotion.

Hän nousi kyynärpäänsä varaan, varovasti etten pudonnut hänen syleilystään ja katsoi ulospäin. Yhtäkkiä hän näytti kovin nuorelta. Laihemmalta kuin muistin. Hän sanoi: "Puhveli jättää jälkensä sinne, missä se ei enää ole. Kotka vain kirkkaan taivaan." En ymmärtänyt aivan mitä hän tarkoitti, vaikka halusin sanoa hänelle käsittäväni. Hän ehkä huomasi hämäännykseni ja lisäsi: "Jos kutsuisit minua toisella nimellä, olisinko muka joku toinen?"

Pelkoni että hänen hymynsä olisi ollut hämmennystä hälveni kun aloimme molemmat nauraa. Kierimme tiipiinlattialla vedet silmissä, tartuimme toisiimme ja kierimme yhdessä. Yhtäkkiä pysähdyimme, pehmeästi mutta nopeasti. Olin juuri kysymässä miksi kun hän vastasi, että voidakseen suudella minua paremmin. Onni oli jo täyttänyt rintani hiljaa säteilevällä hehkullaan, mutta nyt se täytti äkkiä koko vartaloni...


Kun heräsin, ikkunasta näkyi jo täysi päivä. Keittiöstä kuului puhetta. Minulle sanottiin, että nukuin lounasaikaan asti. Kahvia oli silti säästetty minullekin, ei tarvitsisi huolehtia. Sanoin, että voin juoda kahvia samalla kun aloitan syömistä toisten kanssa. Eturuuaksi oli kampsuja ja kahville oli varattu vadille pino kampanisuja. Lautasellinen leipäjuustoa odotti hillapurkin vieressä lämmitystään.

- Ajateltiin tuoda tänne vähän Lappia, minulle sanottiin. - Sinulle kuitenkin tulee niin helposti koti-ikävä. He nauroivat ja punastuin vähän. Tietäisivätpä vain miten oikeassa olivat. Katsoin ikkunasta kapealle sisäpihalle, missä vastapäisen talon oranssi seinä kylpi kevätauringossa.

- Minkä kantaa sisällään, se pysyy tallessa. Sen mitä kantaa päällään, pudottaa, vastasin. Toiset katsoivat minua ällistyneenä, mutta palasivat pian puuhiinsa. En tiedä olivatko he ymmärtäneet.

Ajattelin mielessäni: "En tiedä missä olet ja mitä nyt teet, mutten enää unohda sinua. En koskaan, ja sinä tiedät sen, Felipe." Minua rupesi vähän itkettämään kun ajattelin mitä olin saanut ja miten en tosiaankaan tuntenut ansaitsevani tätä kaikkea, mutta ahdistus oli tiessään. Jossain niin kaukana, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja tiesin, ettei se voi enää koskaan palata.