Lavin Vepa räppää.

1971 äänitetty Silakka-Apajilla biisi. Kertsissä hienoa "laveaa" räppiä ja bändi kiilaa lopussa tosi kauniisti. Hauskat sanat.

Juhannusta, hevi sellaista tosin.

Ärtsyt soundit

Eikä videokaan ihan huono ole.

Rüştü!

Eilen Turkki pelasi itsensä ilmiömäisellä nousulla jatkoon, ja maalivahti Volkan tuuppasi itsensä pelikieltoon. Jos Turkin valmentajalla on yhtään tolkkua, komennetaan tolppien väliin Rüştü Reçber!

Turkin tulevia pelejä odotellessa voi kuunnella vaikka 3 üç hürel:ia (a, (b

Viikon musavideo.

Hikinen hevi-ilta: Dio Club Teatrialla 6.6.2008

Jälleen junassa. Kesäinen aamu on valjennut kauniina ja olen taas matkalla Ouluun hevikeikalle. Viime kerran hyvien kokemusten jälkeen olen pitänyt silmällä Teatrian ohjelmistoa ja Dion keikan ilmaannuttua ohjelmistoon oli helppo tehdä pikainen päätös uudesta keikkaretkestä.

Niinpä junan nytkähdettyä liikkeelle laitan kuulokkeet korviin ja Blackmore’s Nightin cd:n soimaan. Edessä on pitkä päivä, joten suljen silmäni ja jätän maailman vielä hetkeksi ulkopuolelle…

Junan pysähdyttyä Oulun asemalle vääntäydyn liikkeelle ja suuntaan kassi olalla hotellille. Kiirettä ei ole, koska keikan alkuun on miltei 12 tuntia aikaa. Kirjaudun sisään ja suunnistan huoneeseeni. Mukavaa, tällä kertaa minulla on näkymä Rotuaarin aukiolle. Puran rauhassa ylimääräiset tavarat repusta ja yritän hahmotella, missä kuluttelisin päiväni. Suunnittelu sujuu paremmin täydellä vatsalla, joten suuntaan parin korttelin päässä sijaitsevaan tuttuun pizzeriaan. Maukkaan aterian jälkeen lähden katselemaan aurinkoisen Oulun maisemia.

Pitkän iltapäivän kallistuessa kohti iltaa aloitan hiljalleen palailun kohti hotellihuonetta. Hitunen iltapalaa mukaan ruokakaupasta ja sitten hetken huilille huoneeseen. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa alan vähitellen laittautua lähtöön. Sää on edelleen mukava, joten olen päättänyt kävellä Teatrialle.

Kävelymatka sujuu joutuisasti, vaikka päivä alkaa jo painaa jaloissa. Olen hyvissä ajoin perillä eikä oven takana ole vielä tungosta. Lippu käteen, sisälle ja takki narikkaan. Ensimmäisen bändin aloitusaikaan on vielä reilu tovi, joten suuntaan myyntipöydälle. Mukaan tarttuu tyylikäs Last in Line-paita. Kokoja on vähänlaisesti, koskapa kiertue on jo lopuillaan ja kauppa on käynyt. Siirryn peremmälle odottelemaan soiton alkua mekaanista musiikkia kuunnellen. Jaloissa kivistelee entistä enemmän, mutta jotenkin aika vain kuluu.

Ensimmäinen bändi aloittaa säntillisesti kello 21.30. Dion lämmittelijänä on Machine Men-niminen poppoo, jota kuulen nyt ensimmäisen kerran. Ei kauheasti kolahda ei. Hyvin soitettua, mutta täysin koukutonta metallimättöä. Kuuntelen kuitenkin keikan kokonaan. Menköön nyt koko rahalla, kun on tänne asti tultu. Soittoa kestää kolme varttia, jonka jälkeen kamojen roudaaminen tuntuu huomattavankin mielenkiintoiselta. Dion keikan alkuun olisi vielä se samainen 45 minuuttia aikaa. Onneksi levymusiikki on pääosin hyvää. Maidenia, Gary Moorea, Whitesnakea ja muuta perusmetallileipää.

Hiljalleen huomaan saliin alkavan valua väkeäkin. Lavalla teknikot suorittavat viimeisiä testejä. Kohta näyttäisi olevan valmista.

Viimein tulee hetki, jolloin lavan valot sammuvat. Vain himmeät siniset valot valaisevat soittimia ja vahvistimia. Savun leijuessa lavalle alkaa kaiuttimista soida kaikille tuttu aavemainen intronauha. Tällä siis aloitetaan! Ensimmäisinä saapuvat lavalle Craig Goldy, Simon Wright, Rudy Sarzo ja Scott Warren aloittaen Holy Diverin. Kuin tyhjästä tupsahtaa lavalle myös Ronnie James Dio ja ottaa yleisön hyppysiinsä. Väsymys haihtuu ja kädet nousevat hevitervehdyksiin pysyen ylhäällä seuraavan reilun puolentoista tunnin ajan. Settiin on kasattu huikea kasa klassikkobiisejä. Mukana on niin Dion soolohittejä kuten myös valittuja Rainbow-klassikoita. Miehellä on tosiaan mistä ammentaa.

Itselleni oudommilta Master of the Moon ja Killing the Dragon-lätyiltä poimitut biisit kuulostavat myös hienoilta, mutta todellinen nostalgiahyöky irtoaa luonnollisesti vanhemmista 80-luvun kappaleista. Joitakin niistä en ole kuullut vuosiin. Radioystävällinen Rock 'n' Roll Children nostattaa liikutusta pintaan. Kuinkahan monta vuotta senkään kuulemisesta on vierähtänyt…

Bändi soittaa upeasti, soundi on tuhti ja äänenpaine silittelee hiuksiani. Holy Diver-aiheinen taustakangas, savut ja valot ovat ainoat lavaefektit eikä muuta oikeastaan kaivatakaan. Dio ja musiikki ovat illan tähdet. Itse herra Dion kuntoa ei voi kun ihmetellä. Hintelä ukkeli heiluu ympäri lavaa ja laulaa upeasti. Ääni taipuu ja artikulointi on selkeää. Biisit ovat tuttuja ja laulan mukana.

Keikan lähestyessä loppuaan tulee tietenkin myös perinteinen yleisönlaulatusbiisi eli Long Live Rock and Roll ja sali laulaa yhteen ääneen Dion johtaessa joukkoa. Toiseksi viimeisenä biisinä kuullaan majesteettinen The Last in Line. Kyllä soikin komeasti! Sitten vielä tiukasti vedetty We Rock, pitkät aplodit ja kumarrukset ja ilta on ohi. Jono tai paremminkin suma narikan nurkalla on kuin muuri. Haahuilen hetken salissa miettien, pitäisikö ostaa vielä kivennäisvesipullo. Päätän kuitenkin lähteä urheasti jonottamaan. Viimein saan takkini ja astun jo viilentyneeseen, mutta valoisaan iltaan ja suuntaan hiljentyneitä katuja pitkin kohti hotellia

Ouh Yeah!!!!! (rekisteröity tavaramerkki)

Kun tallailee kohti Turkuhallia (ex-elysee, typhoon) tajuaa jo naisten lukumäärästä että Kravitz esiintyy täällä tänään. Monella miehellähän on ns. selityksen paikka jos levyhyllystä löytyy Lennyä tai roudaa perseensä artistin keikalle. Spiritualized aloittaa tyylikkäästi keikkansa, hiljaa, intensiteettiä kasvattaen. Yleisöä hitusen ja hallin soundi puuroutuu. Hiippailen lähemmäs eturiviä ja antaudun flown vietäväksi, bändi skulaa hyvin ja jamittelee antaumuksella välillä äityen hallitun kakofoniis-psykedelisiin sfääreihin. Lopuksi Come Together muljahtaa käyntiin ja perskutarallaa että soi hienosti, pari tummaa mimmiä hoitelee stemmoja ja johdattaa biisin korkealle ja kovaa, biisi päättyy jameihin. Tahtoo lisää, hieno lämppäri akti. Jonze ois saattanu tykätä.

Kravitsia sitten odotellaankin ehkä pikkasen liikaa. Odotus palkitaan. Bring it on lasautta kitarariffillä löysät punttiin, jumazuga mikä alku. Bändi svengaa kuin se kuuluisa junanvessa, valitettavasti miksaaja tuntuu että miksaisi korvatulpat päässä. Uuden levyn biisit tuntuu toimivan parhaiten, siis ne rokkaavammat. Bändi äityy jamittelemaan ja se on hienon kuuloista, parhaimmillaan kuullaan 20 minsan jameja. Kravitsi hyppää kesken jamien basson varteen ja antaa palaa ja heti sen perään jampat vetää blues jamia ja Kravitsi äityy rumpuja takomaan. Aikamoista heittäytymistä noin niinku tuon mittakaavan staralta. Muutenkin tuntui että euroopan kiertueen aloituskeikalla mokia tuli ja meni ihan kiitettävän inhimilliseen tahtiin, hieno piirre. Hittibiisejä vedettäessä ei voinut välttyä karaoke efektiltä, bändi veti aika kyllästyneen oloisesti Fly Awayt sun muut "Ou Jee" tavaramerkkibiisit.

Mutta mutta, kaikenkaikkiaan 2 tuntia ja 45 minsaa oli setin kesto. HendrixZeppelinMayfieldCharlesWonder akselilla liikuttuna ei yhtään liian pitkään, perinnetietoista kamaa, tyylipuhdasta. Voin kuvitella miten 70-luvun puolella mustat funk/soul pumput ovat revitelleet juuri tuon kuuloisia jamiherkkupaloja. Ja onhan se jo kuulemisen arvoista kun Craig Ross ja Kravitz intoutuvat vetämään Hendrix/Zeppelin pastissiriffejä lahkeet tulessa. Visuaalit olivat aikalailla vaatimattomat, viimekerrallahan miehellä oli perus stagelamppujen ohella ainoastaan sellainen ****tun iso peilipallo joka loisti nyt poissaolollaan. Bändi oli jo itsessään tyylikäs aina kitarastyrkkareiden asettelusta lähtien, homma toimi siis ihan normaalilla "rokkari" estetiikalla (äijät pukeutuu ehkä piirun vaatimattomammin kun eivät ole lavalla). Kravitzilla olisi hyvät mahdollisuudet rakennuttaa isoja lavarakennelmia Stonesien/U2/Metallica/Kiss, etc.. tyyliin mut mies haistattaa paskat lavahärpäkkeille ja vetelee sensijaan 20 minsan jameja. Vois sanoo et pikkasen hyvä juttu, perusasiat kunniaan, Love Revolution!! ja pankaa menemään.

Muistakaa mainita lastenlapsillenne että vapaustaistelija Jahitzu kävi katsomassa tuon euroopankiertueen avauskeikan niin tulette huomaamaan kuinka silmiin syttyy outo loiste jota ette aikaisemmin ole nähneet.

Jep ,lähden väsäämään kasviskeittoa ja laitan tuoreimman Koe-eläinpuiston taustalle pauhaamaan.

ps. Turuus piipahdin kirpparilla tsekaten farkkurotsivalikoiman. Vieressäni pari tummaa (toinen rasta, toinen basic) jamppaa valitsi nahkatakkia toiselle. Oli mielenkiintoista katsella ja kuunnella kun he sovittelivat muutamaa nahkatakkia ja kelailivat ääneen tyyliseikkoja jotakuinkin pualtuntii suht avoimesti. Oli hauskaa jannuilla ja niin myös mulla. Toista se on kun valkoperse tekee vaatehankintoja :) Ei löytyny sopivia rotseja mulle, ronkeli kun olen ja muutenkin kaappi pursuilee farkkutakeista.

Enon disco.

Tää biisi tuli joskus Cafe Veijon baarissa, repesin ihan totaalisesti. Onkohan tää muuten toiminut suurena innoittajana Leo Bugariloves:lle.

All you need is cash

- Lenny Kravitz Lyrics

Alan virittäytyä viikonlopun keikkaan. Toi biisi kuulostaa paikoitellen ihan RedHotChiliPeppersiltä, vai olenko väärässä?

Hey Bo Diddley!!!

Bo Diddley heitti skeban nurkkaan. Jäämme kaipaamaan huojuvaa marakassi komppia ja laatikkoskeban soundia. Edistämme rhytm 'n' bluesin ilosanomaa ja vaalimme perintöäsi.

Hallelujah! : laulaa Poikakuoron blues-osasto.

Aamustondis.

Aivan hirveetä, eiks ookkin, ei voi olla totta.

Top 30.5.

1. Siiri Nordin: Lyö Tahtia. Diggasin jo aiemmasta enkunkielisestä albumista mutta tää uusin levy on kyllä aivan ****tun hyvä. Suosittelen levyä kaikille ennakkoluulottomille, jopa meidän joukkueesta eroaville.

2. the Gas Fuzz:n sessio keskiviikkona jossa napsittiin valokuvia, peijakkaan hauskaa. Niin ja tiistain bänditreenit olivat myöskin hauskat.

3. Gutter Twins: Saturnalia. Vanhat retkut Mark Lanegan&Greg Dulli fiilistelevät. Matskua verrattu Caven tuotantoon, mikä sinäänsä ihan okei vertaus ja madaltaa monien kynnystä tutustua kyseiseen levyyn. Tosin näiltä puuttuu se elitistinen snobbailu efekti mikä Caven teoksia on aina leimannut Birthday Partyn jälkeen. Laneganin äänestä kuulee että mies laulaa siintä minkä on elänyt. Moni goottilaulaja myisi vaikka äitinsä jos pääsisi tuohon moodiin. Lanegan on kyllä huippu, jopa QOTSA:n albumeilla kun mies murisee jonkun biisin niin pisteitä ropisee ja levyn kuunteluikä pitenee vuosilla. Joku joskus sanoi että näytän Laneganilta, tosin on kyllä sanottu että näytän: edu kettuselta, cisse häkkiseltä, tommi läntiseltä, frederikiltä, patelta, stiv batorsilta, mikko kuustoselta, isältäni, tosi hyvältä, upealta, tyylikkäältä, pullukalta, maailman parhaimman näköiseltä mieheltä, joulukuuselta, sanoinks mä jo upeelta.......

4. Tuleva Spiritualized/Lenny Kravitz keikka Turussa. Ainoa miinus että Cindy Blackman ei kuulu tällä kertaa Kravitzin bändiin. Kravitz on vanhanliiton rokkareita Hendrixin, Zeppelinin, Stonesien ja Aerosmithin jälkeen. Eipä tuon Kravitzin jälkeen ole tuon perinteen jatkajaa tullut. Bloc Party:lla oli huhujen mukaan jonkuntasoiset mahdollisuudet lähteä toteuttamaan tuota kaavaa mutta taisipa bändi sotkeutua liikaa sisäänpäinlämpiäviin indie-pörinöihin. Kravitzin diggailussa muuten yksi aika käsittämättömän hauska ilmiö; kukaan muusikko/musadiggari joka haluaa olla "vakavastiotettava" ei voi/saa digata tuon katujätkän tekeleistä. Joo ja innolla odotan myös tuon Spiritualized:n settiä, modernia renttuilua parhaimmillaan.

5. Kesä.

Sateenkaari

Kävellessäni eilen kohti kotia alkoi yllättävä sade. Auringon edelleen paistaessa kurkistin tulosuuntaani ja näin komean sateenkaaren. En kuitenkaan lähtenyt etsimään kultaruukkua, mutta mieleeni nousi tuttu biisi. Myöhemmin iltasella löysin sitten Tubelta videon.

Parasta ketsukkia.

Musavisa PoolBoolissa 28.5.2008

Lopultakin pääsimme Pooliboolin legendaariseen musavisaan. Joukkueessamme olivat minä, Marko, Markku "Pulteri" H, Tero ja Hanna.

Tiesimme enemmän tai vähemmän. Visan tahti oli ripeä ja aggressiivinen. Pääsimme lopulta neljänsiksi 23 pisteellä. Visan voittanut joukkue sai peräti 36 pistettä, kakkonen muistaakseni 28. Visassa oli kymmenkunta joukkuetta, eli olimme puolivälin paremmalla puolella.

Jossittelun aiheita tuli, kuten aina. Itse suttasin itse keksimäni Irving Berlinin Cheek to cheekin säveltäjän paikalta kun joku toinen ehdotti Cole Porteria. Mutta niinhän se on aina. Emme keksineet laulajaakaan (Fred Astaire) emmekä elokuvaa (Top hat). Varmasti tuli sutattua vääriäkin vastauksia ja korvattua oikeilla, mutta niistä ei tietenkään pahemmin huudella. Että sellaista.

Omasta tietämyksestäni en enempää kehu, mutta yksi kappale jäi mieleen. Alkoi soida tutun kuuloista musiikkia ja hörisin, että höhöö, The Bandia. The Bandin kuuntelua pidetään tunnetusti erityisen sankarillisena, sillä se on yhtye, josta tytöt eivät tykkää. Siinä lajissa musiikkitieteellisten tutkimustemme mukaan jaetulla ykkössijalla Yngwie Malmsteenin kanssa.

Joku kysyi tiedänkö kappaleen, ja suureksi yllätyksekseni/järkytyksekseni muistin nimenkin: Long black veil. Ehkä minunkin sitten pitää tunnustautua ja ruveta joukkueen jo toiseksi The Band -faniksi. Mistähän saisi bändipaitoja tai edes selkälipun tai rannekkeen? Näihin säveliin, näihin tunnelmiin.

Skeba korneri.

Sunnuntaina Kirjastorokkia miksatessa tuli nähtyä iso läjä erilaisia skeboja (lue skittoja) lavalla. Aikalailla yhden tietyn kitaramerkin suosijoita oli lähestulkoon joka bändissä. Kyseienen merkki näkyi niin heavy kuin punk (vai oliko se hc/grusti/etc..) bändeilläkin. Muutenkin tuntui että bändit panostavat enempi genrekoodien haltuunottoon ja niiden orjalliseen toistamiseen. Musadiggailun funktio on myös identiteetin määritys, toisilla enempi toisilla vähempi. Samahomma tietenkin näkyy myös siellä skittavalinnoissa, tietenkin. Ja niinhän se on mullakin kun käytän noita De Armond (by Guild) Jet Star kitaroitani jotka ovat kopioita Guild Thunderbird:sta jostain kaukaiselta 60-luvulta. Ohessa pari pätkää joissa vilahtavat kyseiset sohlot. Niin ja se genrekoodaus onkin sitten hankalampi tehdä noiden sohlojen perusteella. Ei sen puoleen, olenkin eri koulukunnan rokkari jolle musiikin tekemiseen ja esittämiseen on otettava toisenlainen lähestymistapa.

Pallo on pyöreä

Ensimmäinen kevään vihreä tällä leveysasteella on viime vuosina ollut lähifudiskenttä, joka oli nytkin sulatettu vielä laskettelukauden ollessa parhaillaan. Koulu-, työ- ja muita matkoja viihdyttääkin sitten aina pelit tai harkat - varsinkin jos kyseessä on mimmiliigan pelit (tai harkat).

Kesäkuulle kaikki tietysti odotamme sateita, ja pistämme digiboxit vinkumaan, kun iltoja viihdyttää fudiksen EM-kisat. Ja kaikkihan me liputamme Englannin puolesta - vaikka eivät kisoihin päässeetkään - paitsi tietysti ne, joiden lipussa liehuu Die Deutschen Adler.

P.S.

P.P.S.

Opetuslautakunnan varajäseneksi!

"Olen kuulunut puolueeseen jo kahdeksan vuotta, ja on mukava huomata että ihmiset luottavat minuun. Sydäntäni lähellä ovat erityisesti vanhusten hoito, ympäristöasiat ja kulttuuri."
(Lähde: päivän 7.)

Poikakuoro tietenkin onnittelee "Jassua".

Hyvää musiikkia

Riston valinta-ohjelmassa on nyt parin päivän ajan eli 23.5. saakka kuunneltavissa juttua ja vähän näytettäkin Lapin kamariorkesterin viime torstain konsertista. Itse konserttihan kuullaan Yle Radio 1:llä sunnuntaina 25.5. kello 19.03 alkaen. Kannattaa kuunnella niin tämä ohjelma kuin tuo konserttikin. Jälleen kuultiin hienoa soittoa sekä orkesterin että solistienkin puolesta.

Top Something.

1. Rovaniemen Teatterissa oli eilen tupa täys kun Seela Sella vetäisi tunnin esityksen. Hienoa yhteiskuntakriittistä läppää jota ei sitten Tom Wentzel:n jälkeen ole yhtä vakuuttavasti tehtynä nähty Rovaniemen Teatterin lavalla. Sella otti estraadin haltuun hienosti, pieteetillä. Eritoten ihastelin hänen äänenkäytön kirjoa, eroottisenperhosen kuiskauksesta vanhan naisen korviavihlovaan kitinään. Ehkäpä kaunein lavaltapoistuminen mitä olen nähnyt, yleisö pidätteli hengitystään ja alahuuli väpätti jokatoisella. Lopussa yleisö taputti seisoaltaan, mitä en ole ikinä täällä kokenut. Hieno kokemus, ei sittenkään, se oli elämys. Kauan eläköön Seela Sella!

2. Olen kuunnellut ristiriitaisin tuntein Olavi Uusivirran: Minä olen hullu albumia. Toisinaan se kuulostaa aivan mielettömän hienolta ja toisinaan taas Jonna Tervomaan sivuprojektilta. Mutta kun tarkemmin fiilistelee ja kuuntelee niin tahvompikin tajuaa että tässähän on jumalauta uusi klassikko artisti syntymässä suomalaisen moderninmiehen kaanoniin, jonka latuja ovat aukoneet Röyhkä, Alanko, etc.... Välillä lennetään korkealla, siirappimaiset kielikuvat nuolee minkä kerkeävät, toisinaan taas painutaan rima väpättäen esteiden yli ja paskat välitetään mistään. Rohkeaa, vaatii aikalailla pokkaa tehdä tämänlainen albumi.

3. Sain tossa vähänaikaa sitten uudet luurit (akg 601). Jossain oli neuvo että luureja pitäisi soittaa 300 tuntia että ne aikeavat, vähän niinkuin stereokajareitakin pitää pari päivää soitella ennen kuin pehmenevät äänenlaadultaan. Kytkin luurit viikoksi radioon kiinni. Onhan noissa hyvä taajuustoisto, tilan tunne välittyy paremmin, ehkä botnea saisi olla enempi. Kuunnellut paaaaljon vanhoja levyjä että oppisi tuntemaan noiden luurien luonteen. Yhen session jo miksasin/masteroinkin noilla.
Jep. Boys needs a toys :)