Jälleen junassa. Kesäinen aamu on valjennut kauniina ja olen taas matkalla Ouluun hevikeikalle. Viime kerran hyvien kokemusten jälkeen olen pitänyt silmällä Teatrian ohjelmistoa ja Dion keikan ilmaannuttua ohjelmistoon oli helppo tehdä pikainen päätös uudesta keikkaretkestä.
Niinpä junan nytkähdettyä liikkeelle laitan kuulokkeet korviin ja Blackmore’s Nightin cd:n soimaan. Edessä on pitkä päivä, joten suljen silmäni ja jätän maailman vielä hetkeksi ulkopuolelle…
Junan pysähdyttyä Oulun asemalle vääntäydyn liikkeelle ja suuntaan kassi olalla hotellille. Kiirettä ei ole, koska keikan alkuun on miltei 12 tuntia aikaa. Kirjaudun sisään ja suunnistan huoneeseeni. Mukavaa, tällä kertaa minulla on näkymä Rotuaarin aukiolle. Puran rauhassa ylimääräiset tavarat repusta ja yritän hahmotella, missä kuluttelisin päiväni. Suunnittelu sujuu paremmin täydellä vatsalla, joten suuntaan parin korttelin päässä sijaitsevaan tuttuun pizzeriaan. Maukkaan aterian jälkeen lähden katselemaan aurinkoisen Oulun maisemia.
Pitkän iltapäivän kallistuessa kohti iltaa aloitan hiljalleen palailun kohti hotellihuonetta. Hitunen iltapalaa mukaan ruokakaupasta ja sitten hetken huilille huoneeseen. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa alan vähitellen laittautua lähtöön. Sää on edelleen mukava, joten olen päättänyt kävellä Teatrialle.
Kävelymatka sujuu joutuisasti, vaikka päivä alkaa jo painaa jaloissa. Olen hyvissä ajoin perillä eikä oven takana ole vielä tungosta. Lippu käteen, sisälle ja takki narikkaan. Ensimmäisen bändin aloitusaikaan on vielä reilu tovi, joten suuntaan myyntipöydälle. Mukaan tarttuu tyylikäs Last in Line-paita. Kokoja on vähänlaisesti, koskapa kiertue on jo lopuillaan ja kauppa on käynyt. Siirryn peremmälle odottelemaan soiton alkua mekaanista musiikkia kuunnellen. Jaloissa kivistelee entistä enemmän, mutta jotenkin aika vain kuluu.
Ensimmäinen bändi aloittaa säntillisesti kello 21.30. Dion lämmittelijänä on Machine Men-niminen poppoo, jota kuulen nyt ensimmäisen kerran. Ei kauheasti kolahda ei. Hyvin soitettua, mutta täysin koukutonta metallimättöä. Kuuntelen kuitenkin keikan kokonaan. Menköön nyt koko rahalla, kun on tänne asti tultu. Soittoa kestää kolme varttia, jonka jälkeen kamojen roudaaminen tuntuu huomattavankin mielenkiintoiselta. Dion keikan alkuun olisi vielä se samainen 45 minuuttia aikaa. Onneksi levymusiikki on pääosin hyvää. Maidenia, Gary Moorea, Whitesnakea ja muuta perusmetallileipää.
Hiljalleen huomaan saliin alkavan valua väkeäkin. Lavalla teknikot suorittavat viimeisiä testejä. Kohta näyttäisi olevan valmista.
Viimein tulee hetki, jolloin lavan valot sammuvat. Vain himmeät siniset valot valaisevat soittimia ja vahvistimia. Savun leijuessa lavalle alkaa kaiuttimista soida kaikille tuttu aavemainen intronauha. Tällä siis aloitetaan! Ensimmäisinä saapuvat lavalle Craig Goldy, Simon Wright, Rudy Sarzo ja Scott Warren aloittaen Holy Diverin. Kuin tyhjästä tupsahtaa lavalle myös Ronnie James Dio ja ottaa yleisön hyppysiinsä. Väsymys haihtuu ja kädet nousevat hevitervehdyksiin pysyen ylhäällä seuraavan reilun puolentoista tunnin ajan. Settiin on kasattu huikea kasa klassikkobiisejä. Mukana on niin Dion soolohittejä kuten myös valittuja Rainbow-klassikoita. Miehellä on tosiaan mistä ammentaa.
Itselleni oudommilta Master of the Moon ja Killing the Dragon-lätyiltä poimitut biisit kuulostavat myös hienoilta, mutta todellinen nostalgiahyöky irtoaa luonnollisesti vanhemmista 80-luvun kappaleista. Joitakin niistä en ole kuullut vuosiin. Radioystävällinen Rock 'n' Roll Children nostattaa liikutusta pintaan. Kuinkahan monta vuotta senkään kuulemisesta on vierähtänyt…
Bändi soittaa upeasti, soundi on tuhti ja äänenpaine silittelee hiuksiani. Holy Diver-aiheinen taustakangas, savut ja valot ovat ainoat lavaefektit eikä muuta oikeastaan kaivatakaan. Dio ja musiikki ovat illan tähdet. Itse herra Dion kuntoa ei voi kun ihmetellä. Hintelä ukkeli heiluu ympäri lavaa ja laulaa upeasti. Ääni taipuu ja artikulointi on selkeää. Biisit ovat tuttuja ja laulan mukana.
Keikan lähestyessä loppuaan tulee tietenkin myös perinteinen yleisönlaulatusbiisi eli Long Live Rock and Roll ja sali laulaa yhteen ääneen Dion johtaessa joukkoa. Toiseksi viimeisenä biisinä kuullaan majesteettinen The Last in Line. Kyllä soikin komeasti! Sitten vielä tiukasti vedetty We Rock, pitkät aplodit ja kumarrukset ja ilta on ohi. Jono tai paremminkin suma narikan nurkalla on kuin muuri. Haahuilen hetken salissa miettien, pitäisikö ostaa vielä kivennäisvesipullo. Päätän kuitenkin lähteä urheasti jonottamaan. Viimein saan takkini ja astun jo viilentyneeseen, mutta valoisaan iltaan ja suuntaan hiljentyneitä katuja pitkin kohti hotellia
2 kommenttia:
Soittiko ne Rainbow in the darkin? Se veto jäi ikuisesti mieleen muutaman vuoden takaisella Sauna Open Air -keikalla. Ihan uskomaton fiilis oli, kun oli lämmin kesäilta auringonlaskuineen, upeasti yhteentoimiva yleisö ja artisti, hieno kaupunkisiluetti joen kanssa lavan takana.. hui kun vieläkin saan väristyksiä =) Dio oli sen vuoden Saunan kuningas. Voitti allekirjoittaneen mielestä jopa itsensä Slayerin.
Juu, kyllä soittivat. Mieleenpainuva veto myös allekirjoittaneelle, kun sitäkin on tullut harvemmin kuultua.
Lähetä kommentti