Hei taas tytöt ja pojat! Hiihtolomat on sivakoitu yms. ja on jälleen aika astua musavisailun maailmaan. Lomilta Poikakuoron pöytään palailivat Jonze ja Mikkovee. Pisteitä jakoi Elskujen Ari.
Ensimmäinen kierros sujui vanhan liiton tunnelmissa. Ari aloitti Sweetin Wigwam bangilla, jonka tunsimme vähän sinne päin. Mikko Alatalon Rikoo on riskillä ruma kuuluu myös tuttuihin ikiklassikoihin. Debbie Harry puolestaan sössötti biisiään Rush rush ja sehän soi jokaisesta katu-uskottavasta leffahyllystä löytyvässä Scarface-leffassa. HR Gigerin kertovat suunnitelleen hänelle levynkanttakin.
Lopuksi soi Poikakuoron etkojen suosikkiklassikko Street of dreams. Mistähän takataskusta löytyi sekin triviaveikkaus, että Joe Lynn Turner on aukonut päätään Ynkankin bändissä. Ykkösen jälkeen olimme kakkoset.
Toisen kierroksen aluksi Steve Vai tilutteli niin kummallisia, että emme tunteneet esitystään. Olisimme varmaan muuten osanneet vastata jatkokysymyksiinkin, mutta ei sitten. Kakkosen Hooters oli aika selvää pihviä ja Raptoristakin tiedetään kohtuudella jotain, paitsi ei sitä kolmatta jäsentä. Sitten Living Colour muuttui käsittelyssämme Panteraksi, mutta hajanaiset pisteet siitäkin kerättiin.
Pääsimme kohtuusuorituksella finaaliin lapioimaan kryptoniittia.
Alun Basement Jaxx feat.-vieraineen jäi tyylikkäästi tunnistamatta, kuten myös seuraavaksi soinut Free Kitten tms. Biisillä vieraili kitaristi Ron Thal, joka käyttää kaikenmoisia vempeleitä soittelemiseen.
Seuraavan taidepläjäyksen esitti Devin Towsend eikä siis se Nine Inch Nails. Häntä kuulee tämän vuoden Tuskassa peräti kahden setin voimalla. Onkohan siellä tarjolla universumin parasta mustaa kahvia?
Viimeistelimme finaalin jättämällä tunnistamatta Martin Goren vokalisoiman Depeche Moden. Hännimmäisen sijoituksen jäljiltä taskuun jäi kuitenkin yksi kausipiste. Kärjimmäiseksi ylti Toistaiseksi, heille onnittelut ja tuomari-Arille kiitokset leppoisasta tuomaroinnista!
10 kommenttia:
Street of dreams oli meiksin lempparibiisi tuolta Rainbow-lätyltä. Eipä ois uskonut mimmoisen mätön kuunteluun tuokin vielä johtaisi :)
Niin ja se yksi bändi oli Freak Kitchen, jonka kitaristi Mattias IA Eklundh käytti niitä vimpaimia, ei siis Bumblefoot. Sorry huonosti aseteltu kysymys, vaikka se tuskin vastaukseen tässä tapauksessa mitenkään vaikuttikaan.
Kiitos korjauksesta. Illan hulinassa ei aina tahdo kuulla oikeiden vastausten luentaa...
Street of dreams, mutta myös Can't let you go oli PK-juhlien soittolistalla.
Juu, kumpikin.
Ja sit oli mun suosikki No release! Se vaan taitaa olla sillä aiemmalla levyllä?
Can't let you go oli kakkossuosikkibiisi, siitä tuli jopa tehtyä (huono!) coverversio ekalla bändillä joskus '88 :D (Pahus kun kaksi ekaa demonauhaa on tullut hävitettyä, kaikki muu treeninauhoista lähtien on tallessa)
Ja No release löytyy paria levyä aiemmin (Difficult to cure, sen jälkeen tuli Straight between the eyes ja sit tää Bent out of shape).
Ympäristössäni vanhan hevin kuuntelu lopetettiin yleisesti joskus 1985 tai 1986.
Ensimmäisiä 90-luvun nostalgia-aallon mukana nousseita suosikkeja oli juurikin tuo Bent Out of Shape. Se oli jollakin kaverilla vihreällä Basfin kasetilla, ja se kuulosti hauskasti amerikanrokilta. Sitä sitten soitettiin kaljoittelun ohessa.
Muusikoiden.netin Pitkät kalsarit-kommuunissa (+30-v-jäsenille) on määritelty vanhan ja nykyhevin rajapyykki. Se menee vuodessa 1986 :)
Saatanpa jopa olla samaa mieltä tuosta vuodesta. Haluaisin tietää kyllä myöskin perustelut.
Ja lisäksi, millä tavalla Pitkät Kalsarit määrittää hevin?
Tässä ei nyt ole kai muuta kuin että kun täyttää suunnilleen 14 tai 15 vuotta, kokee yleensä olevansa liian aikuinen seuraamaan aikansa poppia.
Suunnilleen ysiluokan alusta meilläpäin kaikki kuuntelivat jotain Bowieta,Zeppeliniä, vanhaa AC/CD:tä jne. Jotkut pitivät Pink Floydista tai jopa Beatlesista. Seuraavan vuoden aikana musiikkimaut hajaantuivat edelleen.
Syynä on varmaan vain pelkkä nostalgia. Toisaalta en hämmästyisi vaikka olisi oikeakin syy. Esimerkiksi että hevi alkoi nousta niin suosituksi, että tuli tarvetta kaupallistua ja tavoitella todella suuria yleisöjä. Esimerkkinä Judas Priestin Turbo.
Lähetä kommentti