"Onko noi tosissaan?"

Syksyn sävelen voittaneen Rikoo on riskillä ruman kommentit ovat pääosin nolostelua ja kauhistelua. Yksi niistä kuitenkin kiinnitti huomioni:

Huumorimusiikki kuolee Suomesta, kommenteista päätellen... Sääliksi käy ikiaikaisen kuplettiperinteemme ja kansankomiikan puolesta.
Eikö nykynuoriso siis enää ymmärrä komiikkaa ja parodiaa? :O

Olen huomannut itsekin, että totisuus valtaa alaa. Tällaista ei pitäisi kehdata kirjoittaa etnomusikologin läsnäollessa, mutta väitän, että suomalainen populaarimusiikki jakautuu kahteen suureen linjaan.

Ensimmäinen ovat nämä kupletit ja huumorimusiikki. Käsittääkseni heti kun äänilevyt tulivat Suomeen ja kupletit pääsivät niihin, ne olivat myydyintä musiikkia. Suomi on myös siitä ihailtava kulttuuri, että täällä rock ja rap elivät ensin parodioina ja piti kasvaa uusi puhdas sukupolvi joka pystyi tekemään niitä muuten kuin pilkaten.

Huumori muistuttaa muiden pienten päähänpotkittujen kansojen kuten juutalaisten tai irlantilaisten huumoria. Esitän myöhemmin arvaukseni mikä on tämän mekanismi.


Suomalainen virallinen melankolia

Toinen linja on tietenkin itkuvirret. Sanotaan, että virallinen kulttuuri katsoo kansaa pappilan ikkunan läpi. On huomionarvoista, että populaarikulttuurista korkeamman tason suosioon on päässyt vain tämä osasto. Siitä kai puheet slaavilaisesta melankoliasta.

Korkeakulttuurin edustajat eivät vain osanneet tai halunneet ymmärtää tarpeeksi tasoja ymmärtääkseen pieruhuumoria ja naamanvääntelyä. Alatalon kappaleen ensimmäinen lause (Oon köÖÖÖYYhä laulaja mä vaan) sisältää jo valtavasti viitteitä ja merkityksiä.

Korkeakulttuuri on jaksanut ymmärtää vain yksitasoista ilmaisua. Se on noteerannut loputtomat hylätyn kaipuun kuvaukset ja totiset oikeassa olijat kuten Hectorin ja vastaavat. Huippuna ehkä suomalainen hiphop, joka sai tässä muutama vuosi sitten ymmärtävät tädit suorastaan raiteiltaan ihastuksesta. (Tosin siinäkin ilmiössä oli sitten vielä vanhan jäänteenä Petri Nygård).

Juice leskistä arvostetaan kun hän ymmärsi juoda itsensä kuoliaaksi. Hänenkin tuotannostaan virallisen hyväksynnän saavat ne kappaleet, joita voi hoilata jätettynä laskuhumalassa ja tippa silmäkulmassa. Suuren mestarin muistosta on karsittu huumorilaulut, joita tarkemmin laskien saattaa olla hänen tuotannostaa valtaosa. Ainakin varhaisemmasta tuotannosta.


Itkupilliä turpaan

Olennaisinta itkuvirsissä oli kuitenkin se, että niitä vihattiin. Vanhaa iskelmää kuunteleva nykynuori ei ehkä tajua sitä syvää inhoa jota tunnettiin näitä tunteilijoita kohtaan. Muistan sen itse, ja oikeastaan hämmästyttää mikä näissä sinänsä aivan sympaattisissa lauluissa oli vikana. Esimerkiksi Hector on perinteisesti ollut myös ylhäältä hyväksytty, mutta olen monta kertaa kuullut, miten häntä pidettiin ällöttävänä ja vollottavana tosikkona.

Luulen, että tuo kursivoitu on mentaliteetin avain.

Suomi on pieni kulttuuri. Täällä on perinteisesti ajateltu, ettei kannata yrittää matkia toisia. Suuressa maailmassa kaikki kuitenkin tehdään paremmin.

Toiseksi suomalaisia on määräilty tai yritetty määräillä vähän joka suunnasta. Siitä tulee epäluuloiseksi. Erityisen allergiseksi tärkeilylle ja paatokselle.

Huumorimusiikki ei ole pienen kulttuurin viesti suureen maailmaan. Päinvastoin se heijastaa suurta maailmaa sisäänpäin pienelle kulttuurille. Erityisesti vahvistaa ja konkretisoi naurettavia piirteitä, jotka suomalainen siinä tunnistaa, mutta joita ei ehkä osaa kaikkia itselleen ilmaista.

Se on filtteri manipuloivan eli suostuttelevan ja uhkailevan ison toimijan ja hänen kohteidensa välilä. Tämän takia tosikkous on niin epäsuosittua. Se samastetaan määräilemiseen ja pelotteluun. Komentelijalta riisutaan auktoriteetti pilamuunnelmilla. Ajatuksena kai se, että jokainen voi ratkaista omat kantansa yksin ja asiapohjalla kun arvovalta hävitetään häiritsemästä.

Sama koskee myös tunteellisuutta. On kai kirjoitettu paljon tangoista ja pariutumiskäyttäytymisestä, mutta harvemmin siitä miten paljon näitä kaikkia "humppia" inhottiin.

Siinä on pohjalla ajatus, että tunteet ovat vain naisten salajuoni, jolla tuhota miehen vapaus. Houkutella hänet naisen käskyläiseksi tienaamaan rahaa ja sietämään tunnepurkauksia. Pahimmillaan joutuu elättämään perhettä.

Tunteellista musiikkia (ja tarkemmin ajatellen koko kulttuuria) ja sen esittäjiä pidettiin turpaanvedon ansaitsevina kätyreinä, jotka toimivat naisten, pomojen ja yhteiskunnan pussiin vapaata miestä vastaan.

Voisi jopa kuvitella, ettei homofobia perustunut niinkään sukupuolitavoille kuin sille, että homojen katsottiin liittoutuneen naisten ja muiden konformismia vaativien auktoriteettien kanssa miesten yksilönvapautta vastaan. Ehkä tämä on vähän pitkälle viety johtopäätös, mutta miettimisen arvoinen.


Huumorin jälkeen

En tiedä tarkkaan miksi tämä on muuttunut. Voi hyvin olla, että jatkuva vastaaninttäminen ja tunne-elämän halveksunta ovat tosiaan olleet syynä joihinkin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka ovat kuulemma tuottaneet suomalaisille miehille harmia. Varsinkin jos konflikti näiden kahden suuren linjan välillä eskaloituu.

Vapautuneempi yhteiskunta poistaa tarpeen jatkuvaan varuillaanoloon, mutta toisaalta tuntuu, että nykyään on ratkaisevasti enemmän pyhiä asioita ja niiden pilkkaamista pelätään enemmän kuin vaikkapa parikymmentä vuotta sitten.

Koko virallinen kulttuuri on kyllä tehnyt kaikkensa huumoria vastaan. Ei sitä, missä ääni särähtäen pilkataan porvareita tai natseja tai muita oikeita vihollisia vaan sitä, missä piereskellään hassu hattu päässä. Varmaan siksi, että jälkimmäinen on lopultakin merkittävämpää ja vaikuttavampaa.


Kupletin ja kulttuurin perimmäinen ero

Kulttuuri on itsen ilmaisua. Joko omaa tai oman ryhmän tuntemusten. Se kuvaa ja määrittelee mitä ollaan ja mitä ajatellaan.

Kupletti on ulkomaailman hajottamista. Huumori on identiteetin itsepuolustusta, jolla katkaistaan terä uskottelulta ja painostukselta. Sen pohjimmainen tarkoitus on pitää oma identiteetti määrittelemättömänä, koska muuten tarjotaan systeemille jotain mihin se voi tarttua.

Tavoitteet ovat siis täysin vastakkaissuuntaiset. Tämän takia virallisen kulttuurin on niin vaikea ymmärtää huumoria. Ja toisekseen huumori tarjoaa kovin vähän tai ei ollenkaan niille, jotka elävät toisenlaisissa ympäristöissä.

Virallinen kulttuuri perustuu pätemiseen ja uranluontiin. Siksi se hyväksyy huumorin vain, jos sillä on tendenssi, joka vie siltä huumorille ominaisen monitasoisuuden ja määrittelemättömyyden. Kulttuuri on jotain, mihin jaetaan verovaroja jokseenkin metafyysisin perusteluin ja siksi kaikki mitä ei voi sijoittaa hyvän ja pahan taistelun rintamalinjoihin on pelkästään harmillista.


Huumorimusiikki asenteena

Huumorimusiikin asenne näkyy suomalaisissa popharrastajissa laajemminkin. Erityisesti siinä, ettei kukaan kehtaa olla fani. Jonkun yhtyeen ihailu "tosissaan" on noloa ja lapsellista.

Poikakuoron musailloissa se näkyy selvästi. Jotain Rolling Stonesien levyä voidaan kehua maailman parhaaksi mutta samalla naureskellaan huonoille soittajille. Heviä huudatetaan ja heilutetaan päätä täysin tietoisina siitä, miten totaalisen naurettavia jotkin Kiss, Manowar tai Black Sabbath ovat. Sinänsä vaikuttavan King Crimsonin keikkavideon katselu päätyy a cappella -parodioihin.

Olennaista on se, että irvailevaa suhtautumista pidetään jonkinlaisena laadun takeena. Sellainen joka suuttuu kun suosikkibändiä vähätellään on vain omituinen ja jotenkin viallinen, todennäköisesti heikkolahjainen. Mieltymys ja arvostus voidaan osoittaa uskottavasti jos pystyy tunnustamaan ja nauramaan mukana kohteensä hassuille puolille vähintään yhtä paljon kuin toiset.

Tässä pari päivää sitten kävelin muutaman kirjakaupan ohi. Edessä oli tyttöjonoja (en nähnyt yhtään poikaa!) jotka odottivat uutta Harry Potter -kirjaa. Sen mitä olin kuulevinani osoittaisi, että näköjään muissakin kulttuureissa tunnetaan itseironia. Siksi nämä totiset ja itseironiattomat saarekkeet ovatkin niin silmiinpistäviä.