Viime visassa tuomari piti aivan normaalina, että joku kuuntelee ylexiä kaksi tuntia päivässä. Se herätti riemua joukkueessamme. Netissä on ylen ykkösen intohimoisen kuuntelijan blogi. Suurin osa jutuista näyttää käsittelevän sitä, että kirjoittajaa hermostuttaa nykyelämä ja melu. Radionkuuntelun turmiollisuudesta ollaan nykyään liian hiljaa.
Mutta miten oli lokakuussa 1952? Jopa me sivistymättömät tiedämme, että tavalliset kuuntelijat olivat tympiintyneitä ainaisiin sinhvonioihin. Tarkistin saamastamme lehdestä. Sinfonioita soitettiin yksi, Tsaikovskin (huomatkaa keekoilunvastainen kirjoitusasu) kuudes. Muita suuremman luokan teoksia oli saman miehen ensimmäinen pianokonsertto ja avantgardistisimpana Hindemithin konsertto puupuhaltimille. Nämä tiistaisessa RSO:n konsertissa ja sinfonia perjantaina HKO:n konsertissa. Tai toisinpäin.
Suurin osa musiikista menisi nykyään kategoriaan kevyt klassinen. Lyhyitä kappaleita. Mukana oli myös oma ohjelma Rytmimusiikin ystäville, jossa soitettiin mm. Dizzy Gillespietä. Vanhalle tanssimusiikille eli sotia edeltävälle oli oma ohjelmansa.
Yksi laji puuttui näkyvällä tavalla. Nimittäin ajan suomalainen iskelmämusiikki. Bongasin yhden Tapio Rautavaaran esityksen jostain rinnakkaisohjelman torstai-illasta Brahmsin unkarilaisten tanssien ja Straussin valssien keskeltä. Lauantai-illan toivotuissa soitettiin varmaan jotain. Yksi paikka oli mistä en tiennyt, mutta humppa saattaisi soida: lauantai-illan äänilevytanssiaiset (tms.) klo 23:00-24:00.
Käsittääkseni tuohon aikaan humppaa ja rillumareita myytiin levykaupoissa kuin leipää. Tai sitten se oli myöhemmin. Etnomusikologi voi tämänkin kertoa tarkemmin. Virallinen radio päätti kuitenkin vaieta ajan suosikkimusiikin kokonaan. Moldau vain soimaan ja kansa sivistyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti