Seppo Heikinheimo oli helkutinmoinen kääntäjä. Dubalin Horowitz-kirjakin on takuulla saanut suomennoksen myötä tyystin toisenlaisia, humoristisia painotuksia. Tuubista löytyy paljon Horowitz-aiheisia videoita, joista useat ovat mielenkiintoista katsottavaa.
Mutta nyt soi Kissin Hotter Than Hell, jonka alkuperäisversio paskoista soundeista huolimatta varsin seksikästä rokkimusaa. Kiss oli usein Criss eli svengi on tässäkin kohdallaan ja tukee asiallista, tunteikasta sanoitusta. C'mon And Love Me on myös hyvä esimerkki. Tekikö Skid Row siitä coverin?
Mutta nyt soi Kissin Hotter Than Hell, jonka alkuperäisversio paskoista soundeista huolimatta varsin seksikästä rokkimusaa. Kiss oli usein Criss eli svengi on tässäkin kohdallaan ja tukee asiallista, tunteikasta sanoitusta. C'mon And Love Me on myös hyvä esimerkki. Tekikö Skid Row siitä coverin?
6 kommenttia:
Heikinheimo oli hieno mies. Onneksi en tuntenut häntä. Oli kova pesäpallofani, mutta lopetti peleissä käymisen koska siellä joutui kuulemaan popmusiikkia. Ihme kyllä en ole vieläkään lukenut Mätämunan muistelmia. Heikinheimo oli jollain tavalla nuorempi versio suuresti ja kaikilla tavoilla ihailemastani Kari Suomalaisesta. Valitettavasti nykyihmisissä sellaisia individualisteja näyttäisi enää olevan. Johtunee siitä, ettei Sepon tai Karin luonteella päästäisi reilun meritokraattiseen nykymediaan edes juoksupojiksi.
Kannattaa lukea.
Mätämunan lopussa on muistaakseni ranskalaisin viivoin kaikki ne asiat, joiden vuoksi hän päätti luopua elämästä. Pesäpallopelien mökämusiikki oli niistä yksi. Se, että kukaan ei lue hänen painavia kirjojaan, oli myös yksi.
Horowitzin hillitön tulkinta Beethovenin Waldstein-sonaatista kannattaa kaikkien kiinnostuneiden kuunnella.
Aika posketonta revittelyä!
Dubalin haastattelukirjassa kerrotaan Horowitzin vaikeasta suhteesta Beethovenin musiikkiin.
Luin jonkin Horowitz-kirjan nuorena, mutten muista siitä mitään. Elämäkerrat jotenkin masentavat minua - haluan kai, että suurmiehet olisivat supersankareita, jotka eivät hukkaa aikaansa yksityiselämään tai mihinkään muuhunkaan henkilökohtaiseen.
Horowitzista on jäänyt vähän virtuoosin ja showmiehen kuva, mutta minusta hän oli omimmillaan soittamassa jotain aivan toisenlaista eli Scarlattia, jonka hän toi aika lailla yksinään nykyajan pianolavoille ja jota hän soitti jotenkin uskomattoman luontevaan, sympaattiseen ja vilpittömään tapaan välittämättä efekteistä tai tyylinmukaisuudesta. Minusta H:n kestävintä perintöä ovat hänen Scarlatti-levytyksensä.
Tänne näköjään on coolia kommentoida hidastellen, mutta kun oli puhetta taannoin työnteosta, kerron viimeöisen uneni. Olin aloittamassa työvuoroa, mutta ikkunassa välähti ja lähdimme kävelemään kellariin suojaan. Oli onneksi alkanut ydinsota. Nyt lähden töihin oikeasti, saa nähdä miten käy. Ydinsotaa tai ei (toivon kovasti kolmatta maailmansotaa koska pari vuotta taisteluhaudoissa voisi miehistää nykynuorison pois jalkakäytävillä pyöräilemisestä) - ehkä jokin pimeän sieluni syvyyksissä vihjaa minulle alanvaihdosta.
Lähetä kommentti