keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2011

Raskaamman metallimusiikin, eli puolenoktaavin ördäilyn anatomia



Kovana musiikinkuuntelijanahan minä pohdin musiikin ja eri musiikkilajien anatomiaa hyvinkin - ehkä liiankin - usein. Hevin ja punkin näkyvin erohan on kitaristin stänssi. Ja tietenkin se, että toisen genren miespuolisilla laulajilla puristaa aina jostain syystä munista. Käsittämättömiä jätkiä sinällään, kun niitä byysia saa sitäkin kokoa, joka on luonnonmukaisen väljä ja rento.

Hevissähän on kuitenkin myös mystinen alalaji, jossa tuo housusääntö ainakaan ei täysin päde ja se on se örinämusiikiksikin kutsuttu death/trash/doom/whatever metalli, jota olen viime aikoina pohtinut. Juuri se edellisessä postauksessani mainitsema puolen oktaavin ördäily, johon pureudun nyt vähän syvemmin.

Tyypillinen death/trash/doom/whatever metallibändihän kasataan silleen, että otetaan kitaristi tai kaksi, jotka saavat ainakin kaksi alapääsointua irti instrumentistaan, mieluiten tietenkin molempien pitäisi saada samat kaksi, mutta jos saavat yhden saman, niin sehän tuo vähän musiikillista variaatiota.

Basistillehan riittää se yks sointu, vaikka voisin vannoa joskus erottaneeni siitä puurosta toistakin sointua, kun vaimo sitä kahden markan tietokonekaiuttimistaan luukuttaa. Jep. Kertoo paljon, kun riittävään hifi-tasoiseen toistoon pääsee kahden markan tietokonekaiuttimilla.

Rumpaliksi otetaan se rumimman näköinen jätkä - huom! tämähän on universaali genreriippumaton sääntö - jota ei ilkeä eturiviin laittaa ja joka osaa paukuttaa kannuja kahdella tavalla; kovaa ja lujaa. Nopeudesta ei tingitä ja toki molempijalkaisuuskin on vaatimus, kun tuplabasarin vain täytyy jytistä. Eroahan ei kukaan kuitenkaan huomaa, joten kunhan soitto käyttää nopeasti ja kovaa, niin se riittää.

Sitten se keulakuva, eli vokalisti. Siihen otetaan joku suht siedettävän näköinen jätkä, jonka nähdessään lapset alkavat itkemään ja joka osaa öristä rykimättä sillä puolen oktaavin skaalalla jossain siellä basson alapuolella, taito se on sekin. Mikään verbaalinerouskaan ei ole vaatimus, koska eihän siitä, mitä tosidiggarit kutsuvat lauluksi, kukaan saa kuitenkaan selvää.

Lopuksi kaikkien näiden 'muusikoiden' yhteinen panos yhdistetään riitasoinnuista koostuvaksi ördäilyksi, joka onnistuu pysymään tasan puolenoktaavin skaalalla jossain siellä äänen dynaamisen spektrin alapään tuntumassa.

Lopuksi kysymys, johon vastaan: Mitä eroa on 60-luvun Rollareissa ja hiphop/rap-musiikissa? Molemmissa tärkein taajuusalue on keskitaajuusalue. Räpissähän tosin osataan ansiokkaasti hyödyntää myös ylätaajuuksia käyttämällä niin sanottua gangstavinkunaa. Räppi voittaa tämän matsin täpärästi.

7 kommenttia:

Satubeth kirjoitti...

Voi Mikko, sinä armoitettu hupparihölttäpöksy. Lievästi sanottuna olet biasoitunut, eikä luonnehtimasi anatomia mitenkään edusta puolueetonta näkemystä. Ehkä palaan tähän asiaan, kunhan saan tärkeämmät pois päiväjärjestyksestä.

Mikkovee kirjoitti...

Tämä tekstihän perustuu puhtaasti empiirisiin havaintoihin, jotka olen aukikirjoittanut tieteellisellä tarkkuudella ja puolueettomuudella. Tuo puoli oktaaviakin voitaneen mitata paikkansapitäväksi.

JahRelainen kirjoitti...

Ulkomuusikillisiin seikkoihin voisi vielä lisätä että mitä oikeistolaisempi bändi on sitä kovemman maineen se saa piireissä.

Nimenomaan KOVEMMAN. Yleensäkin kun musaa kuvataan "tää on kovinta ikinä", "kova bändi" tms. on se jotenkin tyhmä määre, sana kova.

Onhan rappimusassa enempi botnea* kun Stoneseilla. Nyrkkisääntönä, mitä hitaampi biisi sen enmpi sinne pystyy botnea lisäämään.

*alapää

Arppa kirjoitti...

Onneksi puhuit tuossa trashista joka onkin roskaa, thrash onkin sitten asia erikseen :D

Anonyymi kirjoitti...

Arppa vei sanat suustani...

Mikkovee kirjoitti...

Kyllä minä sen oikeinkirjoituksen tiedän, mutta tahallani jätin h:n pois. Muuta te ette ilmeisesti ole kieltämässäkään? :D

Arppa kirjoitti...

Sanotaanko että jenkkideathin kanssa olen vähän samoilla linjoilla, ei nappaa. Ruåtsin melodeath-osasto taas on ihan toista maata (pun intended).

Bachia pääsiäisenä I

Matteus-passio BWV 244: Wir setzen uns mit Tränen nieder Chor und Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks joht. Sir Simon Rattle