Doors-dokumentti "When You’re Strange" saapuu Suomeen kesällä. Saa nähdä, retosteleeko rasittava Manzarek jälleen kerran jäsenten älykkyysosamäärillä. Jim oli tietysti shamaani ja huumeet avasivat alitajunnan portit. Tytöt tanssivat piirissä tissit paljaina.Mutta mukavaa! The Doors oli minulle tärkeä ilmiö ja pidän vieläkin monista bändin kappaleista. Muutama viikko sitten eräs vieraani pyysi Doorsia levylautaselle - ja hyvältähän se kuulosti. Morrisonin teksteille on nykyään helppo nauraa, mutta parhaimmillaan ne ovat edelleen varsin tenhoavia. Siinä mielessä doors-konsepti todellakin avasi jotain, sillä niin monet se sai kiinnostumaan muistakin asioista kuin arkipäiväisistä.
Taidan mennä tsekkaamaan.
Top-5
1.) Strange Days (loistava)
2.) Soft Parade (aliarvostettu)
3.) L.A. Woman (blues)
4.) The Doors (mikä debyytti!)
5.) Morrison Hotel (tasainen, cocky, rock)
11 kommenttia:
Lähden mukaan tsekkaamaan.
Strange Days on paras kokonaisuus. Levyn voi vetää ihan kepeesti psykedeliarokin top 3 kärkeen, heti Electric Ladylandin ja Sgt.Pepperin perään.
Minusta ehkä eka ja L.A. Woman ovat parhaiten aikaa kestäneet Doors-levyt.
Soft Parade on muuten vaan jännä, Strange Days ja Morrison Hotel hyviä ja Waiting for the sun ei niin hyvä kuin sen muisti olevan.
Kahdesta viimeisestä ei ainakaan minulla ole kuulohavaintoja.
Waiting for the sunia kuunnellessa huomasi, kuinka huonosti Jim Morrison paikoitellen "laulaa". Lukion musiikinopettajan muistiin syöpyneen kommentin mukaan "(laulajan) ääni tulee kuin peräsuolesta", ja Waiting for the sunia kuunnellessa ymmärsin, mitä opettaja tarkoitti. Kommentti tosin koski The Endiä...
Ja Light My Firen viihdeversioille olisi aikoinaan pitänyt asettaa haittavero.
Tsekkausreissulle siis! Seurataan tilannetta.
Morrisonin baritonin soundi on varmaan olennaisinta, mutta Waiting for the sun on kyllä juuri ja juuri välttävää kuultavaa koko bändiltä. The End taas on ainakin minun mielestäni nappisuoritus.
Unohdin mainita, että myös American Prayerillä on hetkensä.
Ja tuo The Endiä koskeva mielipide oli täysin musiikinopettajani.
Teininä ei voinut kuunnella Doorsia koska elokuva vei yhtyeeltä cooliuden. Näin kevyin perustein sitä mieltymykset syntyvät. Tai puhun nyt vain omasta puolestani.
En ole kuullut kaikkia, mutta muistaakseni joskus Strange Days miellytti spontaanisti ja vuosiluvun takia lataamani Morrison Hotel taas on kuulostanut vähän pitkästyttävältä.
Joo! Ghost Song on oma suosikkini levyllä.
Peukkobasso ja jazz-jutut sävyttävät hienosti kokonaisuutta.
Muistan kun minua ärsytti elokuvan nostattama doors-huuma.
"Vääränlaiset" ihmiset tykkäsivät bändistä ja me "vanhat fanit" (hahhah) olimme niin olevinamme. Naurettavaa.
Vuotta aiemmin oli muistaakseni ilmestynyt Söderholmin väitöskirja Liskokuninkaan mytologia, jota innokkaasti lueskelin. Sillä oli konkreettisia seuraamuksia.
Söderholmin väikkäri oli ilmestyessään liian vaikeaa ja oikeastaan aikamoinen pettymyskin. Myöhemmin sitä on tullut lueskeltua suurellakin mielenkiinnolla.
Doors-elokuvan aikoihin kovin innostus bändiin oli kai jo muutenkin lopahtamassa. Elokuvasta jäi hyvin ristiriitainen vaikutelma. Vaikka muistaakseni kävin katsomassa sen pariinkin otteeseen. The Thingin aikainen Curt Russell olisi ollut paljon parempi Morrison kuin Val Kilmer.
Joo, vaikeaa luettavaa se oli:)
John Holmes, Batman, Nick Rivers, Jim Morrison... suurten roolien mies, amerikan oma Martti Suosalo!
Doors leffa on ihan hauskaa viihdettä, ei sen kummempaa.
Olen edelleenkin sitä mieltä että Kilmerin Valin paras roolisuoritus löytyy paskaleffojen kuninkaasta eli TOP SECRET:sta.
Nuorena tuli tehtyä aika hölmöjä päätöksiä. Ei tietenkään siksi, että nuoret olisivat harkitsemattomia, päinvastoin. Syitä on kaksi
1. suunnilleen kaikki, mitä teinit tekevät, on teeskentelyä. Jotain, mitä tehdään oman imagon kohottamiseksi. Tämä falskius, ei vastuuttomuus tai muu, vierottaa muut ikäluokat nuorisokulttuurista.
2. Nuorena tuli oltua niin hemmetin tosikko.
Mutta mitäpä tuosta, sellaista sattuu. Tosin tuo 1991 onkin liian myöhäinen ajankohta minulle. Doors taisi vain muuten olla liiaksi muodissa 80-luvun puolivälissä.
Lähetä kommentti