Tärinää Teatrialla: Motörhead Oulussa 13.12.2007

Torstaiaamu 13.12.2007. Astun aamupäivän junaan. Hetken kuluttua alkaisi matka kohti Oulua. Motörheadin keikan alkuun on vielä vajaa 12 tuntia aikaa. Olen napannut asemalta VR:n asiakaslehden matkalukemiseksi. Lisääkin lukemista löytyisi, mutta ne ovat laukussa ylähyllyllä ja tovin kuluttua laittaisin kuitenkin musiikin soimaan ja ummistaisin silmäni. Lehden luettuani kaivan kassista kannettavan cd-soittimen ja laitan soimaan Richard Hawleyn Cole's Corner-albumin. Nämä maisemat on nähty niin moneen kertaan, että kerään mieluummin voimia päivää ja iltaa varten.

Junan saavuttua ajallaan Ouluun suuntaan suoraan kohti hotellia. Nyytit huoneeseen, pikainen raikastautuminen ja kauppalaan. Illasta on tulossa pitkä, joten on hyvä varata hieman yöpalaa huoneeseen.

Iltapäivä sujuukin joutuisasti ja pian on aika siirtyä jälleen tukikohtaan. Kuteiden vaihto, tiketti ja kevyt tarpeisto laukkuun ja kohti bussipysäkkiä. Pian auto saapuukin ja aloitan köröttelyn kohti keikkapaikkaa. Paikkojen tunnistaminen pimeydessä on hankalaa ja jään hieman etuajassa bussin kyydistä. No, tien toisella puolella näkyykin vaeltavan heviväkeä Teatrian suuntaan.

Paikalle saavuttuani joudun hetken etsimään klubin sisäänkäyntiä. Löytyyhän se ja pihamaalla paikalle saapuvaa väkeä tervehtii pari murtaen englantia puhuvaa paitojen kaupustelijaa. En mene lankaan, sisällä lienee tarjolla virallistakin muistoesineistöä.

Olen hyvissä ajoin paikalla, joten minulla on hieman aikaa katsella ympärilleni. Suuressa kalja-aitauksessa on jo väkeä. Tallustelen eteenpäin tarkkaillen tilannetta. Illan orkestereilla on myyntipöytiä käytävän varrella. Motörheadin pöytä on paraatipaikalla eteisessä. Aika kuluu verkkaisesti, mutta kello lähestyy vääjäämättä kahdeksaa.

Kello 20. Soitto alkaa. Ensimmäinen esiintyjä on Los bastardos Finlandeses. Viisi karvaista äijää soittaa raskasta rähmärokkia. Kuulostaa vähän kuin Peer Günt ja Backsliders olisivat kasanneet yhteisen projektin. Vasta myöhemmin kuulen, että Bastardosissa soittaa ex-Güntiläisiä. Kuunnellessani totean vain homman toimivan, mutta ei kolahtavan. 25 minuutin setti on juuri kylliksi tätä osastoa. Tyylin puolesta Bastardos kuitenkin sopii illan henkeen.

Roudaustauko. Ostan virvokepöydältä kupillisen limonadia ja piipahdan eteisessä katselemassa, kuinka myyntipöydällä kauppa käy. Vähitellen valuskelen takaisin saliin vartoilemaan Hanoi Rocksin aloitusta. Uudet kamat on pikaisesti roudattu paikoilleen, hapsunauhat ripusteltu telineisiin ja pian on Hanoin vuoro nousta lauteille. Bändi aloittaa tiukasti. Keikka koostuu pääosin uudesta materiaalista, jota en tietenkään tunne. Andy kätkee kasvonsa lierihatun alle ja Mike keikaroi tuttuun tyyliinsä siellä sun täällä. Bändi on edelleen armottoman kovassa keikkavireessä. Ansio lienee erinomaisten nuoremman polven jäsenten, mutta myös Mike on ihmeellisen kovakuntoinen. Hemmo ketkuilee ympäri lavaa ja kiipeilee kaiutintorneissa lavan molemmin puolin. Suuri suomalainen kitarasankari ja rockstara Andy McCoy on tällä kertaa ihmeellisen vaisu. Mies soittaa soitettavansa, mutta esiintyminen sinänsä ei ole kauhean hohdokasta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ok kolmevarttinen. Tuttuja biisejä kuullaan aika vähän, mutta yleinen energia kompensoi paljon. Keikasta jää kuitenkin vähän irrallinen olo. Pääesiintyjänä Hanoi olisi toiminut, mutta nyt yhtye oli ehkä hieman väärässä seurassa. Mike sai kuitenkin yleisöön liikettä ja lämpöä, mikä myönteisenä seikkana todettakoon.

Hanoiden jälkeen alkaa varmaan elämäni pisin puolituntinen. Uuttera roudarilauma on jälleen lavalla. Nyt vain väki on hieman toisen näköistä, kuin aiemmin illalla. Jaloittelen hieman käytävän toisessa päässä katsellen väkeä. Ja kuinka ollakaan, puolituntinenkin kuluu.

Kello 22. Vihdoin 23 vuoden fanituksen jälkeen suuri hetki. Taustakankaan suuri moottöripää irvistää yleisölle, kun lavalle astelevat Lemmy, Phil Campbell ja Mikkey Dee. Ilmoille jyrähtää Dr. Rock ja Lemmy aloittaa pää kenossa mylvintänsä. Jee! Tätä on tultu katsomaan, tätä on tultu kuulemaan! Motörheadin äänivalli puskee korvatulpista läpi ja puhaltaa pellet suohon. Nyt ei kuunnella meikattuja teinixpoppixidolixpellexejä, joita minä en muista nyt eikä vuoden päästä kukaan muukaan. Lavalla on kolme äijällistä rock 'n' rollia bändissä, joka on toiminut 32 vuotta jyräten läpi kiven, teräksen ja betonin.

Kappale päättyy ja Lemmy tokaisee: "We are Motörhead and we play rock 'n' roll"! Paras uskoa, olkaa hyvät! Ja me uskomme, kun seuraavaksi rakenteita koettelee Stay Clean ja lisää tulee seuraavat puolitoista tuntia. Setti on kuulijaystävällisesti kasattu. Tasapuolisesti uutta ja vanhaa ja tasaisen tiukkaa matskua. Mukana on monta unelmatärinää, mutta näin fania liikuttavat eniten vanhat klassikot Metropolis, Iron Fist ja ah, ikisuosikkini ja kaikkien aikojen kovin rokkirutistus Killed By Death. Viimeinkin pääsen huutamaan väsyneen kurkkuni viimeisillä voimilla laulun iättömän romanttisia lyriikoita.

Biisien seuratessa toistaan tiedän seuraavani tähänastisen elämäni kovinta rokkenroll-showta. Lemmy on elävä todiste siitä, kuinka tervehenkinen rockelämä pitää nuorena ja kauniina. Äijä on silkkaa rokkenrollia tempoessaan bassostaan räminäsointuja. Lisätään tähän vielä Phil Campbell ja Mikkey Dee, niin kyllä tässä klassista kokoonpanoa kuunnellaan. Olkalaukkua koettaessani tunnen kännykän tärisevän äänenpaineen iskuista. Tähän tarvitaan vain nuo kolme tyyppiä lavalla. Jätkistä irtoaa enemmän rytkettä, kuin viidestä Bastardosista. Ottakaas mallia nuoret! Keikan puolivälin tienoilla Mikkey Dee pääsee esittelemään yksin taitojaan pitkällä rumpusoololla antaen arsenaalilleen kyytiä koko rahalla. Jytinä hieroo mukavasti rintakehää tyypin mättäessä tukka pöllyten. Mahtavaa menoa!

Iron Fist, tuo muistorikas ensikosketukseni Motörheadin musiikkiin päättää varsinaisen setin. Yleisö ei todellakaan aio päästää bändiä menemään ja kohta kolmikko on jälleen lavalla. Iloisena yllätyksenä ensimmäinen encore on akustinen Whorehouse Blues. Hullunkuuloinen ajatus, mutta toimii. Sitten taas piuhat kiinni ja tuttu intro päälle: Ace Of Spades. Tuplakonekivääribasaritykitys! Illan viimeinen biisi Overkill infernaalisen stroboshown säestyksellä ja tietty pitkänä versiona! Sitten pitkät kiitokset ja kumarrukset yleisön ulvonnan säestyksellä. Show on ohi, legendat on nähty ja kuultu, valot syttyvät ja kamoja aletaan purkaa. Alkaa verkkainen jonotus kohti narikkaa. Yleisö on tyytyväistä, settiä kehutaan ääneen. Narikalla on tungosta, joten päätän ostaa itselleni pari muistoa. Kiertuepaita, se on hyvä, sekä metallinen tuntolevy. Paita on kallis, mutta ei haittaa. Kaikki investoinnit on jo saatu moninkertaisina takaisin.

Viimein saan itseni narikan äärelle. Tunkua riittää ja vieressäni känninen konserttivieras selittää jotakin suomeksi ulkomaalaiselle konserttivieraalle. Hetken kuluttua saan tuikattua vaatelippuni narikkapojan käteen ja pääsen pukeutumaan. Ulkona pohdin, pitäisikö tilata taksi. En tilaa ja lähden kävelemään hiljaisessa Oulun yössä kohti hotellia.