Down on the streets (9.9.2007 Jäähalli)

The Stooges:n toka suomen vierailu oli hulppeaa katsottavaa ja eritoten kuunneltavaa. Keikan setti muodostui pääosin ekan ja Funhouse levyn biiseistä. Uudelta levyltä taisi tulla yksi ja Skullring levyltä pari biisiä. Iggy oli loistavassa vedossa, hyppyä, pomppua, vittuilua ja räkimistä tuli niin että tämänpäivän aloittelevat punk-rock bändin solistit vaikuttavat aika kesyiltä Iggyyn verrattuna. Ja miksi ei vertailua tehtäisi jos kuitenkin on kyseessä koko punk-rock skenen suurin vaikuttaja. Ashetonin veljekset tykittivät kuin parhaimpina päivinä ja Mike Watt pumppasi bassoa kuin riivattu, fonia puhalsi mies joka näytti Steve MacKay:lta (en ole varma oliko se hän). Etenkin juuri Funhouse levyn foni biisit kuulostivat hienoilta psykedelisine sovituksineen. Bändi oli todella hienossa vedossa, vaarantuntua oli ilmassa. Ehdottomasti paras punk-rock keikka mitä olen ikuna nähnyt. Tämä oli muuten kuudes iggy keikka jonka näin ja toinen Stooges veto. Keikan jälkeen kuulin pienoista napinaa joidenkin suusta ”ei tullu Raw Poweria, Search&Destroyta, eikä mitään tuolta kyseiseltä levyltä”. Niinpä, eipä taida tuon levyn matskut olla Ashetonin poikien mieleen. Itse olen aina digannut ekan levyn huojuvasta, lähes jazz asenteella vedetystä matskusta. Yleensä on ollut coolimpaa digata Raw Powerista tai Funhousesta jolloin bändi oli törkeimmillään. Jotenskin hienoa että bändi nostaa ekan levyn biisit liveversioina Funhouse:n biisien tasolle.

Stalingrad Cowgirls toimi lämppärinä Stoogesille. Ei mitenkään hauska paikka, tietäen Stooges fanien ikäjakauman (öpaut 17-50), osa porukasta siis varsin kriittistä/kouliintunutta kuulijakuntaa. Mimmit veti hienosti, sopivasti intoa, ruutia, kämmejä ja asennetta. Ehkä pienoista hätäilyä/jännitystä oli ilmassa mutta paskat siintä, hyvin rokkas. Bändin visuaalinen puoli on myös hallussa, tyylikäs trio. Toivottavasti kukaan munapää ”taustajoukoista” ei pääse pilaamaan bändiä, erityisesti tällä triolla on se vaara.

Lauantaina olin aikeissa lähteä Bar Looseen iltakaljalle, nukahdin. Jälkeenpäin kuulin että kyseisenä iltana olivat herrat Rock Action ja Ron Asheton olleet kyseisessä baarissa maistelemassa wiskejä.

Smack part.1.

Katurokkia 80' puolelta vetävä Smack(helsinki) yhtye on jäänyt aivan liian aliarvostettuun asemaan, vaikka Nirvanan grungepojutkin nimesivät tuon bändin yhdeksi vaikuttajakseen.
Hanoi Rocks kyllä muistetaan mutta sen varjoon jää Smack, harmi. Kuitenkin tuo on merkittävä katurock yhtye suomessa ja maailmallakin jonkinasteista kulttisuosiota nauttiva. Törmäsin tähän kun etsin bändin videoita internetin välityksellä. Ensimmäistäkään en löytänyt.

Laulaja Claude hallitsi suvereenisti Jim Morrison maneerit, vain kuriositeettina mainitakseni. Tosin minun mielestä Claude teki satakertaa parempia lyriikoita kuin Morrison. Runokirja nimeltään ”Julmia ovat valvotut unet”, ilmestyi Clauden (Ilari Peltola 23.7.1966-22.9.1996) kuoleman jälkeen, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Bändi oli törkeä ja röyhkeä, itseoppinut, niinkuin katurockbändien täytyykin olla. Stooges, Stones, Mc5 vaikutteille tehtiin kunniaa.

Smack jatkoi Hurriganesin alullepanemaa suomalaista rock 'n' roll perinnettä ja tuon perinteen valovoimaisena jatkajana näen Flaming Sideburnsit. Dekadenttiä maailmankuvaa viljelee myöskin naapurin pojat Norjasta, Turbonegro. Sori olin unohtaa nuo skandinaavisen action-rockin kuninkaat, the Hellacoptersin. Skandinaavinen dekadentti villi katurock elää ja voi hyvin.Vai onko asiat sittenkin toisin?

No nyt en vielä mieti sitä, vaan panen Smack On You levyn soimaan.
Pusu poskelle ja menoksi beibiii.