Tunnelmia viikon takaa

Viikko on kulunut kotikaupungin rokkijuhlien päättymisestä. Kuvia on kasattu koneelle ja koettua muisteltu. Hyinen sää ja peruutukset eivät pilanneet tunnelmaa, vaan muistoihin jäi useita hienoja musiikkiesityksiä. Seuraavassa hieman poimintoja nähdystä ja kuullusta. Paikalla olleet toiset Poikakuoron agentit ovat tervetulleita täydentämään tunnelmia vaikka kommenttiosastolle.

Perjantain oivallisiin esityksiin kuului alkuillasta soittanut Ismo Alanko Teholla. Setti sisälsi materiaalia pitkin ja poikin Alangon pitkää uraa. Pienet mikrofoniongelmatkaan eivät latistaneet esitystä. Jotenkin saattaisin kuitenkin itse digata duosta enemmän vaikka klubitiloissa, mutta mainio keikka kumminkin.

Ismon jälkeen naapurilavalle nousi Klamydia. Vaikka en bändiä aktiivisesti kuuntelekaan, toimii humoristinen junttipunkki festarioloissa erinomaisesti. Reippaasti rullaavaa soittoa ja hauskoja sanoituksia. Maistuu mulle, kiitos.

Teinibändi Uniklubin skippasin ja kävin tankkaamassa lämmintä juomaa jaksaakseni katsella vielä päivän pääesiintyjän. Ennen Hanoi Rocksia kuuntelin pätkän Kotiteollisuutta. Ihan ok, mikäs se siinä. Suomalaiskansallinen äijämetalli ja Hynysen jutut tuntuivat uppoavan yleisöön mukavasti. Pian oli kuitenkin aika suunnistaa päälavan äärelle.

Hanoi Rocksin kunnon olin todennut viimeksi Motörheadin keikalla joulukuussa. Tämä olisi nyt kolmas kerta vuoden sisällä, kun näen bändin. Ei ollut tässäkään keikassa kauheasti valittamista. Energiaa riitti, kuten ennenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan yhtä ekstaattinen tykkikeikka, kuin viime vuonna samassa paikassa. Vaisuksi ei esitystä voi millään kutsua, mutta se viimeinen puristus jäi vain puuttumaan.

Lauantaista jäi hieman sekava maku suuhun. Stalingrad Cowgirls soitti energisen keikan alkuillasta. Hyväntuulinen tyttömäinen jytäpoppi toimi ja encorena kuultiin bändin ässäversio Ramonesin Blitzkrieg Bopista.

Finnairin tekniset ongelmat sotkivat lauantai-illan aikataulut pahemman kerran ja lukujärjestyksessäni ollut Stam1na jäi kokonaan saapumatta.
Teinien iloksi Negative saapui kuitenkin, mutta itseäni kiinnosti eniten pikkulavalla esiintynyt Terveet Kädet. Sitä ennen lavalle nousi norjalainen P.O.B. Itselleni täysin tuntematon bändi soitti hitusen nu-metallin- ja punkinsekaista tavaraa. Ihan mukava tuttavuus noin äkkiseltään kuultuna.

Terveet Kädet aloitti myös huomattavan myöhässä, mutta odotus palkittiin veret seisauttavalla hc-räkäisyllä. Veret eivät kuitenkaan tainneet seisahtua nuorisolla, joka pogosi antaumuksella lavan äärellä. Bändi soitti uudempia ja vanhempia ralleja sekä pari slovaria. Biisejä en juurikaan tunnistanut, mutta Läjän syvästi eläytyvä lavaesiintyminen vakuutti. Hieno päätös lauantai-illalle.

Sunnuntaina laiskottelin ja menin paikalle vasta alkuillasta. Tsekkasin toisen norjalaisvieraan Malice In Wonderlandin. Päälavalla pienehkölle yleisölle soittanut poppoo olisi hyvinkin saattanut vedota Negativen kohderyhmään, jos heitä olisi eksynyt paikalle. Toimivaa, joskaan ei kauhean tarttuvaa glam rockia. Coverina vedetty Cultin Rain kuulosti kyllä komealta.

Festivaalini huipentui kolmeen viimeiseen esiintyjään. Niistä ensimmäisenä päälavalla soitti The 69 Eyes. Hienon keikan soittivatkin. Tuttuja kappaleita jytisi tiukasti soitettuina koko tunnin ajan. Soundit olivat mainiot ja yleisö hyvin mukana.

Seuraavaksi suunnistin naapurilavalle seuraamaan Pelle Miljoona Unabomberin esitystä. Trio veti reippaan setin, mutta tunnelmaa latistivat kehnot soundit. Tututkin kappaleet muuttuivat muodottomaksi puuroksi. Niinpä kokemus jäi vain varjoksi siitä, mitä se olisi saattanut olla.

Viikonloppu päättyi Sonata Arctican keikkaan päälavalla. Siirryin paikalle jo hyvissä ajoin ja missasin Pellen encoret. Seurailin rauhassa kentän täyttymistä ja täsmälleen ajallaan alkoi alkunauha soida. Naapurikaupungin poikien ilmaannuttua lavalle seurasikin tunti timanttista powermetallia höystettynä pommeilla, liekeillä ja ilotulitteilla. Viikonloppu ei olisi varmaan voinut päättyä paremmin. Bändin tuotanto on ollut minulle suhteellisen tuntematonta, mutta siltikin upean melodiset biisit ja loistavan tarkka soitto iskivät kuin miljoona volttia. Laulaja Tony Kakko muisti välispiikeissä myös Lordia pyytäen tehosteosastolta muutamat ylimääräiset leimahdukset heidän kunniakseen.

Kaikki hyvä loppuu yleensä liiankin nopeasti ja niin kävi myös Sonata Arctican keikalle. Tunti viiletti kuin siivillä ja viimeisenkin kappaleen soitua oli aika lähteä vaeltamaan kohti kotia ja uutta arkiviikkoa. Festareista jäi kotiin viemisiksi nippu kuvia, karkean sorakentän kipeyttämät jalat ja hyvä fiilis. Toivottavasti jatkoa seuraa ensi vuonna!