Jutajaiset 2008

Kaukana on ne ajat kun käytiin Jutajaisissa Sodankylässä katsomassa kansantanhuja. Nyt ollaan lapin pääkaupungissa ja ohjelmistossa pääasiassa viihdemusiikkia, kuten koko kansan Jari Sillanpää, Semmarit, Mattilat ja muut ah-ihanat-esiintyjät. Mutta ajat muuttuu, ja hyvähän se niin. Oli Jutajaisissa nytkin myös kansanmusiikkia, ja erittäin tasokasta sellaista.
Tässä minun lista Jutajaisista.
1. Vilddas ja Wimme Saari 2. Kaiku 3. Mordens.

Ja tässä tulee raportti tuosta ykkösestä.
Erityisesti mieleen jäi siis Vilda Vuoigna – Villi henki –konsertti, jossa esiintyivät Vilddas ja Wimme Saari, tämän päivän merkittävimmät joikumusiikin tekijät täällä Suomessa. Oli keskiviikkoilta ja ilima ku morsian, kaunis ja yhtä kylymä. Silti Jutajaisareena oli täynnä kansaa. Keikkaa odotellessa meinas vähän kärsivällisyys loppua, kun nimittäin lämmittelymusiikkina tuli kaiuttimista Paula Koivuniemeä. Ehkä minulla on asenneongelma. Kyselin vieruskaverilta, että pitäskö mennä sanomaan miksaajille että voisko ne ehkä laittaa sen musan pois. Paulahan on hieno artisti, ei siinä mitään, mutta tähän yhteyteen se ei minusta sopinu. Vilddaksen muusikoita se ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Anna Näkkäläjärvi testaili tyynesti intialaisia urkujaan, Pekko Käppi viritteli jouhikkoa, Marko Jouste näppäilu ud-luuttuaan, Ari Isotalo laitteli rumpuja kohilleen ja Risto Blomster kiinnitti piuhoja bassoonsa. Ja yleisö siis kuunteli siinä Paula Koivuniemeä. Keikka alkoi, Paulan ääni katosi, bändi rupesi soittelemaan hiljakseen ja laulusolisti Annukka Hirvasvuopio-Laiti asteli lavalle ja sillä samalla sekunnilla otti karismallaan tilanteen haltuun.

Vilddaksen musisointi oli lumoavaa. Ilmeisesti he improvisoivat aika paljon keikan aikana, ja hienosti sen tekivät. Ihan kuin olisivat lukeneet toistensa ajatuksia. Kaikki olivat keskittyneitä ja jotenkin samaan aikaan jossain ihan muualla mutta silti läsnä. Kun Annukka huomasi, että on viritystauon paikka, hän joikasi yksin niin, että muut sai sillä aikaa säätää soittimiaan, ja yleisö oli ihan polvillaan siitä joiusta. Yksiääninen joiku on jotenkin pyhää suorastaan. Se ei ole viihdettä eikä se ole taidetta, vaan se on totta. Kun sitä kuulee, niin siihen ei voi sanoa muutaku aamen. Tet etelän ihmiset oletta tietenki eri mieltä, mutta olokaa.

Kuten kulttuuritoimittaja Seija Lappalainen Lapin Kansassa (27.6.08) kirjoitti, ”Annukan muuntautumiskykyinen laulajan ääni venyi taas uskomattomiin mittoihin”. Seija selosti sitten kyllä jotain noitanaiseksi muuntautumisesta… Siis mitä, kysyn minä. Eikö näistä yksinkertaistuksista, lapinromantiikasta ja naisten vertaamisesta noitiin ois jo aika luopua? Saamelaiset on varmasti jo ihan tarpeeksi kärsineet siitä, että joiku liitetään automaattisesti noituuteen.

Mutta takaisin keikalle. Jossain vaiheessa Wimme Saari ihan yllättäen asteli lavalle, otti kiinni bändin soittamista sävelistä ja rupes joikaamaan, pidellen ensin kättä korvan päällä ja silmiä kiinni. Hänkin oli keskittynyt ja jotenkin ilmeetön, mutta silti täynnä karismaa, ei mitään staran elkeitä, mutta vangitsi silti olemuksellaan yleisön. Wimme joikas ihmisistä, luonnosta ja eläimistä. Ennenkaikkea elämistä, mikä on varmaankin saamelaisille erityisen luontaista, siis kunnioitus eläimiä kohtaan. Erityisesti vaikutuksen teki joiku koirille. Sen Wimme oli tehnyt elämänsä parhaille koirille. Olin ihan liikuttunut. Se ei ollut mikään regressiivinen lastenlaulu, vaan oikeaa musiikkia. Joiku kehittyi kuin sinfonia ikään, ja melkein pystyi näkemään kun Wimmen koirat iloisina juoksivat jostain peräkanaa isäntänsä luokse.