18.7.2008

Raportti on tulossa...

Mark Lanegan

Lanegan vetelee komeesti, soundi kuin haudan takaa, huh. Ilman tän miehen panosta ois QOTSA:n Song for ...... albumi jäänny aika erilaiseksi ja moni muukin albumi jossa jamppa hyörinyt "taustalla". Muistaakseni ens kuun alussa Lanegan&Dulli Tavastialla Gutter Twins nimellä. Siellä myöhäisheränneet joraa nivuset vaahdossa, mut hyvä niin, parempi myöhään kun ei laisinkaan tai jotain sinnepäin tai ihan päin helvettiä.

Vasta ensi kesänä.

Voi vain arvailla kuinka n o p e a s t i nämä liput myydään loppuun. Pitäisköhän alkaa jo säästämään rahoja lippuun, voivat olla aikans arvokkaatkin.

Girlicious - Stupid Shit (Full Music Video)

Girlicious - Stupid Shit (Full Music Video)
Video sent by Videozz

Todellakin nimensä veroinen veto.

Hard to handle * 4

Kaikkihan tämän tietävät, mutta kuitenkin:

21.6.1971
6.8.1971
(ehdottomasti yksi maailman parhaita konserttinauhoitteita)
4.2.1970
31.12.1982

Bonuksena hieman Smokey Robinsonia

Bruce Lee 李小龍 27.11.1940 - 20.7.1973

Syntymäpäiviä tänään

Nelson Mandela

Haastattelu

Miten aloitit musavisaurasi?

Minut kutsuttiin Poikakuoron edeltäjään, silloisiin Skoptilaisiin, syksyllä 2003. En tuntenut ketään joukkueesta aiemmin, mutta Marko tiesi minut nettimaailmasta ja että asun Rovaniemellä. Jälkimmäisestä varmaan seuraa niin ilmiselvästi, että olin pitkästynyt, että hän tiesi että tulisin mielelläni.

Millaista visailu oli silloin?

Tietenkin oikeanlaista. Ihmisillä on taipumus nähdä tilanne missä ovat aloittaneet ainoana oikeana. Minulle Karhu-galleria on aina ollut ainoa oikea musavisabaari. Voin keksiä sille perusteitakin. Henkilökunta ja kantajuopot olivat piristävä lisä, ja toisaalta pidin siitä, että siellä järjestettiin myös niin paljon kulttuuritapahtumia. Nämä kaksi puolta täydensivät toisiaan. 

Toisaalta en koskaan käynyt vanhassa Karhussa. Jos olisin käynyt, pitäisin varmaan sitä ainoana oikeana.

Keitä joukkueessa oli?

Minun lisäkseni, mikäli nyt oikein muistan, Marko, Pekka, James ja Olli. Viimeksimainittu taisi opiskella silloin Oulussa ja meillä oli vaihtojäseniä, ei kyllä kauhean paljoa. Joukkueen kokoonpano ei kummemmin vaihtunut.

Seuraavana keväänä sitten nimi muutettiin Poikakuoroksi. Oikeastaan sen piti olla Poikakerho sen takia, että luuhasimme musiikkiosastolla. J. muisti kuitenkin nimen väärin ja kun me kaikki muut olimme myöhässä, päättelimme että olimme ansainneet väärän nimen. Sillä sitten ollaan pärjäilty.

Olitko visaillut ennen?

En koskaan musavisaa. Tavallisissa baarivisoissa olin tietenkin käynyt jo Tampereella. Ainoa missä muistan käyneeni useamman kerran oli Kultainen apina Hervannassa. Sinne mentiin joskus peli-iltojen päätteeksi. 

Pärjäsittekö hyvin?

Aika hyvin, mutta vastustakin oli. En juurikaan mennyt oikeisiin vakiintuneisiin visoihin, joissa taso olisi ollut kovempi. Kerran muistan voittaneeni yhden visan käytännössä yksinäni. Tai oikeastaan meitä oli kaksi, mutta saatoin olla silloin herrasmies, ja tarjota kerrankin tuopin seuralaiselle pätemiseni päätteeksi.

Missä se oli?

Kalevassa Teiskontiellä. Välillä sen nimi oli kai Pedro. En muista mikä se oli silloin ja mikä se on nyt. Vanhat asukkaat kutsuvat sitä edelleen Pohjan akaksi.

Karhun aika oli siis sitten parasta musavisa-aikaa.

Niinkin voi sanoa, mutta taas toisaalta. Alku oli hienoa, mutta sitten jotenkin lässähti. Se näkyi siinä, ettei järjestetty enää etkoja. Etkot otettiin sitten uudelleen käyttöön myöhemmin, en muista vuotta, ja minusta niiden myötä alkoi taas uusi kukoistus.

Oli tietenkin muitakin tekijöitä. Rovaniemi ei ollut kovinkaan stimuloiva paikka elää poikamiehenä kun niin kovin harvoin tapahtui mitään ja tuntui, että entiset tututkin alkoivat hyljeksiä. Tämä tietenkin näkyi myös siinä, paljonko visailusta nautti.

Karhussa oli kyllä aivan ehdoton miljöönsä. Karu vanha pankkisali (en kyllä koskaan oppinut mikä pankki siinä oli ollut), nurkassa mölisevä kanta-asiakkaiden Hupakot-joukkue ja seiniä koristavat vaihtelevat hippien itseilmaisutaulut. 

Ja Tupsu oli sitten huonompi?

Ehdottomasti. Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, Karhussa oli jotenkin tosi siistiä. Katto oli korkealla ja pöydät jotenkin järjestyksessä. Muistan kun mentiin ensimmäistä kertaa Tupsuun. Katto oli matalalla, pöydät kasoissa ja jostain ahtaista väleistä piti ryömiä paikalleen. Lisäksi se tupakansavu oli aivan kammottava. Onneksi siitä ollaan jo päästy.

Lisäksi kun Karhun juopot olivat hauskoja, nämä uudet olivat jotenkin outoja ja aggressiivisia. Tosin pian sen jälkeen kun tiistai vakiintui musavisaillaksi, kantikset alkoivat pysyä sieltä silloin poissa. 

En kyllä koskaan oppinut pitämään Tupsusta yhtä paljoa kuin Karhusta. Kauppayhtiön aikaan olinkin jo sitten muuttanut pois Rovaniemeltä.

Miten suhtauduit muihin muutoksiin joukkueessa?

Ne olivat melkein aina positiivisia. Pari ikävämpää tapausta tietenkin sattui mukaan, mutta niitä tapahtuu aina, eikä varmaan kukaan enää jaksa murehtia niistä. Sitäpaitsi ne olivat kyllä nyt ajateltuna äärettömän miedossa määrin ikäviä. Eivät mitään suuria tragedioita tosiaankaan.

Merkittävimmät muutokset olivat tietenkin - Tupsuun muuton ohella - Jonzen ja Sadun liittymiset. Jonze liittyi keväällä 2004 ja huudettiin melkein heti joukkueen varakapteeniksi. Nyt Poikakuoroa olisi vaikea kuvitella ilman häntä.

Satu taas tuli vähän myöhemmin, siirtyi meille komeettamaisesti loistaneesta Ässät-joukkueesta. Hän taisi olla joukkueen ensimmäinen vakituinen naisjäsen, ja toi mukaan lisää hauskanpitoa ja riehakkuutta. Joukkueellamme oli vähän taipumusta turhaan hartauteen ja tasapaksuuteen.

Tärkeintä oli tietenkin se, että kun meillä oli peräti tyttö pöydässä, se sai skarppaamaan emmekä vajonneet pitkäpiimäisyyteen aivan yhtä herkästi.

Kolmanneksi kyllä panisin sen, kun alettiin taas pitää etkoja. Idea saatiin muistaakseni Sadun tupareissa, en muista enää päivämäärää. Etkot olivat poikkeuksetta hauskoja, vaikka niiden järjestämisessä oli aina vaivansa. Noin puolet joukkueesta piti kysyä ja kutsua joka ikinen kerta erikseen paikalle. 

Jossain vaiheessa etkot alkoivat urautua, mikä antoi niille vielä lisää tenhoa. Visailta aloitettiin aina Sadun kämpiltä ja kävelin sinne robottimaisesti aina hautausmaan laitaa Lidlistä haettu Schwabenbräu-siksari käsissä. Ainakin minulle se tuotti jonkinlaista autistista tyydytystä.

Missä muualla niitä pidettiin?

Muistaakseni aluksi ne olivat yleensä minun luonani. Voi olla, että on järjestetty myös muiden luona, mutta sitä en mene vannomaan. 

Miksi nimenomaan etkot eivätkä vaikkapa jatkot tai itse bileet?

Olen moneen kertaan itsekseni ja seurassa filosofoinut, että etkojen hienous perustui siihen, että niillä oli ankara ja edeltämäärätty loppupiste. Jonzen bluesmobiili vei meidät visaan japanilaisella täsmällisyydellä. Se sai jotenkin ottamaan kaiken irti ajasta mikä oli käsillä. 

Etkoissa oltiin myös vielä pirteitä ja jos humalassa, niin puhtaasti nousuhumalassa. 

Mikä musavisakulttuurissa oli huonointa?

Tuon aiemmin mainitsemani Rovaniemen hiljaisuuden ohella - joka ei tietenkään ollut mitenkään itse visan vika tai ominaisuus - itse en koskaan jaksanut kiinnostua sääntö- ja organisaatiokeskusteluista ja -kiistoista. Ne vaikuttivat minusta turhilta ja loputtomilta. Tietenkin nekin hommat piti tehdä, mutta itse olin kyllä sitä mieltä, että olennaista on visailu ja hauskanpito ja kaikki muu on sitten sivuasioita.

Kutsuin tätä erään Deep Purple -dokumentin mukaan Richie Blackmore -asenteekseni. Toisaalta myös siksi, että olen välillä tiimityöskentelijänä itsekin Richien tasoa. Joka tapauksessa se jauhaminen oli välillä vähän puuduttavaa.

Siihen myös liittyi se, että koko ajan joku tuntui vinkuvan että lopettaa visailun. Milloin mistäkin höpöhöpösyystä. Aivan kuin Roviksessa olisi jotenkin liikaa tekemistä ja näkemistä. Sama tietenkin toistui koko visan tasolla, eli joka kauden jälkeen puhuttiin, että nyt se visailu varmaan loppuu kun se ja se muuttaa pois tai sitä tai tätä. 

Se on tietenkin aivan universaali ilmiö. Jokainen organisaatio kehittää itselleen ongelmia joita voi sitten märehtiä. Normaalia byrokraattista olemassaolon turvaamista. Siksi nämäkään nyt eivät olleet mitenkään suuria miinuksia tai tuskanaiheita. 

Poistuit Poikakuoron riveistä syksyllä 2006. Millaista se oli?

Siinä oli vähän samaa kiihottavaa lopun tuntua kuin etkoissakin. Aivan viimeiset lokakuun visat ovat varmaan kaikkein parhaat musavisamuistoni, en muista että edes yksikään Karhun visa tulisi lähellekään niitä. 

Kävin aika nostalgiseksi, otin valokuvia ja kirjoitin tarkkoja raportteja visoista. En kertonut kenellekään muutostani kuin vasta viime hetkellä, että kaikki pysyisi mahdollisimman aitona ja luonnollisena. 

Sitten vain muutin ja kaikki meni eteenpäin omalla painollaan.

Mitä ajattelet muutoksista sen jälkeen kun lähdit?

En ole sen koommin visaillut Rovaniemellä, olisi hauska tietenkin joskus kokeilla, joten en tiedä millaista se on, mutta sain jotenkin kauhean hyvän kuvan siitä, että ottivat Jahin tilalleni. Ainakin blogista päätellen hän on antanut aivan uutta potkua ja suuntaa joukkueelle.

Sama varmaan tuo Kauppayhtiö. Olen ajatellut, että se olisi minulle liian hienosteleva paikka, mutta toisaalta muutokset virkistävät ja nyt kai visassa on ollut tasaisesti enemmän osanottajia kuin koskaan.

Yleisesti oli hauska huomata, että pärjäävät paremmin ilman minua. Se oli jotenkin hauskaa ja helpottavaa, sanoisinpa aikuista. Ei ole hauska ajatella itseään joukon petturina, ja saatoin jättää joukkueen luottavaisesti. Itsestäni tietenkin tuntuu, etten antanut joukkueelle mitään, mutta itse on tietenkin hankala arvioida näitä asioita.

Oletko jatkanut visailua Tampereella?

Jossain määrin kyllä. Aloin lähteä mukaan työpaikan porukan kanssa visailemaan Semaforiin, ja sitä ollaan jatkettu, joskin hyvin harvakseltaan. Joskus jopa Poikakuoron nimellä.

Miksi näin?

Joukkueemme keskushahmo poistui riveistä. Luullakseni hän alkoi seurustella ja myöhemmin vaihtoi myös työpaikkaa. Sitten eräs porukka vaihtoi suosikkikapakkansa toiseksi. Lisäksi yksi hahmo on toistuvasti sortunut pitkiin raittiuskausiin. Monta syytä. 

Oletko yrittänyt koota muuta joukkuetta?

Ei ole oikein ollut hyvää lähtökohtaa sellaiselle. Kun Marko on käynyt täällä, olemme muutaman kerran visailleet. Olen myös pari kertaa kerännyt ex-tempore -joukkueen lähipubin visaan, mutten ole kohdannut porukkaa, josta saisi säännöllisesti visaavaa joukkuetta kasaan.

Toisaalta taas niissä paikoissa, joissa on säännöllinen visa, taso on minulle aivan liian kova. Voitto ei tietenkään ole tärkeintä, mutta rehellisesti sanoen siihen tuli totuttua ehkä liikaakin. Rovaniemellä ja sitten Semaforissa. Tosin aivan tässä viikko pari sitten olimme Semaforissa isolla perinteisellä joukkueella, emmekä päässeet edes kärkikolmikkoon. Eli katoavaista on mainen kunnia.

Sitten jos vielä haluaisin visailla, alan uskoa, että kallistun jo enemmän yleistietovisan puolelle. Puhtaasti siksi, etten tunne musiikkia tarpeeksi hyvin. Katsoin tässä juuri jonkin festarin mainosta ja tajusin, etten muistanut kuulleeni yhtään kappaletta yhdeltäkään siinä mainostetulta yhtyeeltä. 

Mitä visailu antoi sinulle?

Varmaan ennen kaikkea rytmityksen viikkoon. On hyvä, että jokin hauskakin asia on säännöllistä. Rovaniemellä se oli tietenkin yksinäisyyteni takia kovinkin arvokasta. 

Lisäksi siellä tutustui ihmisiin, vaikkei kyllä kovinkaan paljoa. Tätä mietittiin joskus ja joku sanoi, että pieni epäsosiaalisuus oli eräs visakulttuurin pikantteja piirteitä. Nyt se on kai muuttunut, mikä on sekin hyvä. Eteenpäin ei voi mennä muuttumatta. 

Ja kyllä visailu on jollain tavalla hauskempaa kuin pelkkä tavallinen pubi-ilta. Tai eivät ne edes sulje toisiaan pois, mutta visailu on vain yksinkertaisesti hauskaa. 

Mitä vinkkejä antaisit toisille visailijoille tai visailijaksi haluaville?

En ole mitenkään sellaisessa asemassa, että voisin neuvoa toisia. Visailu on helppoa hommaa, sen kun vain menee visaan, ottaa vastauspaperin ja alkaa kilpailla. Varmaan jos olisi, se olisi juuri tämä, eli että visailussa on visailu pääasia. Visailu ja hauskanpito. Ne kannattaa myös pitää pääasioina eikä sotkeutua liikaa sivuseikkoihin eikä ottaa liian vakavasti asioita, jotka ovat ja jotka on tarkoitettukin huviksi ja joutavaksi ajanvietteeksi.

Entä terveisiä nykyiselle Poikakuorolle?

Sellaisia, että jatkakaa vain kirjoittamista. Näitä on hauska lukea, eikä tarvitse ujostella.

Erityisesti haluaisin nähdä täällä kuvia visoista, paikoista ja Rovaniemeltä yleensäkin. Pari kertaa kun on tullut visakuvia, niitä on ollut tavattoman kiintoisaa katsella. Visassa kävijä ei välttämättä tajua, miten avartavaa täältä kaukaa on nähdä Rovaniemen maisemia tai esimerkiksi sitä, millaisissa vaatteissa joukkue visaa. Se on kaikki sellaista arkipäivän dokumentaatiota, jota ei osaa arvostaa läheltä mutta joka etäämpää on melkein kaikkein mielenkiintoisinta. On sitten apuvälineitä mitä kiikkustuolissa muistella.

John Anthony Genzale, Jr.

Juhlis tääkin synttäreitä jos vaan olis hengissä. Otan ehkä silti pienet moukut tänään hänelle, suurimpia musiikillisia vaikuttajiani.

Tunnelmia viikon takaa

Viikko on kulunut kotikaupungin rokkijuhlien päättymisestä. Kuvia on kasattu koneelle ja koettua muisteltu. Hyinen sää ja peruutukset eivät pilanneet tunnelmaa, vaan muistoihin jäi useita hienoja musiikkiesityksiä. Seuraavassa hieman poimintoja nähdystä ja kuullusta. Paikalla olleet toiset Poikakuoron agentit ovat tervetulleita täydentämään tunnelmia vaikka kommenttiosastolle.

Perjantain oivallisiin esityksiin kuului alkuillasta soittanut Ismo Alanko Teholla. Setti sisälsi materiaalia pitkin ja poikin Alangon pitkää uraa. Pienet mikrofoniongelmatkaan eivät latistaneet esitystä. Jotenkin saattaisin kuitenkin itse digata duosta enemmän vaikka klubitiloissa, mutta mainio keikka kumminkin.

Ismon jälkeen naapurilavalle nousi Klamydia. Vaikka en bändiä aktiivisesti kuuntelekaan, toimii humoristinen junttipunkki festarioloissa erinomaisesti. Reippaasti rullaavaa soittoa ja hauskoja sanoituksia. Maistuu mulle, kiitos.

Teinibändi Uniklubin skippasin ja kävin tankkaamassa lämmintä juomaa jaksaakseni katsella vielä päivän pääesiintyjän. Ennen Hanoi Rocksia kuuntelin pätkän Kotiteollisuutta. Ihan ok, mikäs se siinä. Suomalaiskansallinen äijämetalli ja Hynysen jutut tuntuivat uppoavan yleisöön mukavasti. Pian oli kuitenkin aika suunnistaa päälavan äärelle.

Hanoi Rocksin kunnon olin todennut viimeksi Motörheadin keikalla joulukuussa. Tämä olisi nyt kolmas kerta vuoden sisällä, kun näen bändin. Ei ollut tässäkään keikassa kauheasti valittamista. Energiaa riitti, kuten ennenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan yhtä ekstaattinen tykkikeikka, kuin viime vuonna samassa paikassa. Vaisuksi ei esitystä voi millään kutsua, mutta se viimeinen puristus jäi vain puuttumaan.

Lauantaista jäi hieman sekava maku suuhun. Stalingrad Cowgirls soitti energisen keikan alkuillasta. Hyväntuulinen tyttömäinen jytäpoppi toimi ja encorena kuultiin bändin ässäversio Ramonesin Blitzkrieg Bopista.

Finnairin tekniset ongelmat sotkivat lauantai-illan aikataulut pahemman kerran ja lukujärjestyksessäni ollut Stam1na jäi kokonaan saapumatta.
Teinien iloksi Negative saapui kuitenkin, mutta itseäni kiinnosti eniten pikkulavalla esiintynyt Terveet Kädet. Sitä ennen lavalle nousi norjalainen P.O.B. Itselleni täysin tuntematon bändi soitti hitusen nu-metallin- ja punkinsekaista tavaraa. Ihan mukava tuttavuus noin äkkiseltään kuultuna.

Terveet Kädet aloitti myös huomattavan myöhässä, mutta odotus palkittiin veret seisauttavalla hc-räkäisyllä. Veret eivät kuitenkaan tainneet seisahtua nuorisolla, joka pogosi antaumuksella lavan äärellä. Bändi soitti uudempia ja vanhempia ralleja sekä pari slovaria. Biisejä en juurikaan tunnistanut, mutta Läjän syvästi eläytyvä lavaesiintyminen vakuutti. Hieno päätös lauantai-illalle.

Sunnuntaina laiskottelin ja menin paikalle vasta alkuillasta. Tsekkasin toisen norjalaisvieraan Malice In Wonderlandin. Päälavalla pienehkölle yleisölle soittanut poppoo olisi hyvinkin saattanut vedota Negativen kohderyhmään, jos heitä olisi eksynyt paikalle. Toimivaa, joskaan ei kauhean tarttuvaa glam rockia. Coverina vedetty Cultin Rain kuulosti kyllä komealta.

Festivaalini huipentui kolmeen viimeiseen esiintyjään. Niistä ensimmäisenä päälavalla soitti The 69 Eyes. Hienon keikan soittivatkin. Tuttuja kappaleita jytisi tiukasti soitettuina koko tunnin ajan. Soundit olivat mainiot ja yleisö hyvin mukana.

Seuraavaksi suunnistin naapurilavalle seuraamaan Pelle Miljoona Unabomberin esitystä. Trio veti reippaan setin, mutta tunnelmaa latistivat kehnot soundit. Tututkin kappaleet muuttuivat muodottomaksi puuroksi. Niinpä kokemus jäi vain varjoksi siitä, mitä se olisi saattanut olla.

Viikonloppu päättyi Sonata Arctican keikkaan päälavalla. Siirryin paikalle jo hyvissä ajoin ja missasin Pellen encoret. Seurailin rauhassa kentän täyttymistä ja täsmälleen ajallaan alkoi alkunauha soida. Naapurikaupungin poikien ilmaannuttua lavalle seurasikin tunti timanttista powermetallia höystettynä pommeilla, liekeillä ja ilotulitteilla. Viikonloppu ei olisi varmaan voinut päättyä paremmin. Bändin tuotanto on ollut minulle suhteellisen tuntematonta, mutta siltikin upean melodiset biisit ja loistavan tarkka soitto iskivät kuin miljoona volttia. Laulaja Tony Kakko muisti välispiikeissä myös Lordia pyytäen tehosteosastolta muutamat ylimääräiset leimahdukset heidän kunniakseen.

Kaikki hyvä loppuu yleensä liiankin nopeasti ja niin kävi myös Sonata Arctican keikalle. Tunti viiletti kuin siivillä ja viimeisenkin kappaleen soitua oli aika lähteä vaeltamaan kohti kotia ja uutta arkiviikkoa. Festareista jäi kotiin viemisiksi nippu kuvia, karkean sorakentän kipeyttämät jalat ja hyvä fiilis. Toivottavasti jatkoa seuraa ensi vuonna!

Sunnuntai, illan satoa.

Eilen oli samperin kylmä ilma, liian kylmä. 69 eyes on muuten elämänsä kuosissa, bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Väsyttää, suussa maistuu halpa/ilmainen kalja, kamerassa ja päässäni epämääräisiä kuvia illasta. Sateenkaaria, pinkkiä auringonkajoa, naurua, hymyjä, sössöttäjiä.........

Jutajaiset 2008

Kaukana on ne ajat kun käytiin Jutajaisissa Sodankylässä katsomassa kansantanhuja. Nyt ollaan lapin pääkaupungissa ja ohjelmistossa pääasiassa viihdemusiikkia, kuten koko kansan Jari Sillanpää, Semmarit, Mattilat ja muut ah-ihanat-esiintyjät. Mutta ajat muuttuu, ja hyvähän se niin. Oli Jutajaisissa nytkin myös kansanmusiikkia, ja erittäin tasokasta sellaista.
Tässä minun lista Jutajaisista.
1. Vilddas ja Wimme Saari 2. Kaiku 3. Mordens.

Ja tässä tulee raportti tuosta ykkösestä.
Erityisesti mieleen jäi siis Vilda Vuoigna – Villi henki –konsertti, jossa esiintyivät Vilddas ja Wimme Saari, tämän päivän merkittävimmät joikumusiikin tekijät täällä Suomessa. Oli keskiviikkoilta ja ilima ku morsian, kaunis ja yhtä kylymä. Silti Jutajaisareena oli täynnä kansaa. Keikkaa odotellessa meinas vähän kärsivällisyys loppua, kun nimittäin lämmittelymusiikkina tuli kaiuttimista Paula Koivuniemeä. Ehkä minulla on asenneongelma. Kyselin vieruskaverilta, että pitäskö mennä sanomaan miksaajille että voisko ne ehkä laittaa sen musan pois. Paulahan on hieno artisti, ei siinä mitään, mutta tähän yhteyteen se ei minusta sopinu. Vilddaksen muusikoita se ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Anna Näkkäläjärvi testaili tyynesti intialaisia urkujaan, Pekko Käppi viritteli jouhikkoa, Marko Jouste näppäilu ud-luuttuaan, Ari Isotalo laitteli rumpuja kohilleen ja Risto Blomster kiinnitti piuhoja bassoonsa. Ja yleisö siis kuunteli siinä Paula Koivuniemeä. Keikka alkoi, Paulan ääni katosi, bändi rupesi soittelemaan hiljakseen ja laulusolisti Annukka Hirvasvuopio-Laiti asteli lavalle ja sillä samalla sekunnilla otti karismallaan tilanteen haltuun.

Vilddaksen musisointi oli lumoavaa. Ilmeisesti he improvisoivat aika paljon keikan aikana, ja hienosti sen tekivät. Ihan kuin olisivat lukeneet toistensa ajatuksia. Kaikki olivat keskittyneitä ja jotenkin samaan aikaan jossain ihan muualla mutta silti läsnä. Kun Annukka huomasi, että on viritystauon paikka, hän joikasi yksin niin, että muut sai sillä aikaa säätää soittimiaan, ja yleisö oli ihan polvillaan siitä joiusta. Yksiääninen joiku on jotenkin pyhää suorastaan. Se ei ole viihdettä eikä se ole taidetta, vaan se on totta. Kun sitä kuulee, niin siihen ei voi sanoa muutaku aamen. Tet etelän ihmiset oletta tietenki eri mieltä, mutta olokaa.

Kuten kulttuuritoimittaja Seija Lappalainen Lapin Kansassa (27.6.08) kirjoitti, ”Annukan muuntautumiskykyinen laulajan ääni venyi taas uskomattomiin mittoihin”. Seija selosti sitten kyllä jotain noitanaiseksi muuntautumisesta… Siis mitä, kysyn minä. Eikö näistä yksinkertaistuksista, lapinromantiikasta ja naisten vertaamisesta noitiin ois jo aika luopua? Saamelaiset on varmasti jo ihan tarpeeksi kärsineet siitä, että joiku liitetään automaattisesti noituuteen.

Mutta takaisin keikalle. Jossain vaiheessa Wimme Saari ihan yllättäen asteli lavalle, otti kiinni bändin soittamista sävelistä ja rupes joikaamaan, pidellen ensin kättä korvan päällä ja silmiä kiinni. Hänkin oli keskittynyt ja jotenkin ilmeetön, mutta silti täynnä karismaa, ei mitään staran elkeitä, mutta vangitsi silti olemuksellaan yleisön. Wimme joikas ihmisistä, luonnosta ja eläimistä. Ennenkaikkea elämistä, mikä on varmaankin saamelaisille erityisen luontaista, siis kunnioitus eläimiä kohtaan. Erityisesti vaikutuksen teki joiku koirille. Sen Wimme oli tehnyt elämänsä parhaille koirille. Olin ihan liikuttunut. Se ei ollut mikään regressiivinen lastenlaulu, vaan oikeaa musiikkia. Joiku kehittyi kuin sinfonia ikään, ja melkein pystyi näkemään kun Wimmen koirat iloisina juoksivat jostain peräkanaa isäntänsä luokse.