Tänään kuulin ensimmäistä kertaa Jim Pembroken ensimmäisen soololevyn Hot Thumbs O'Riley - Wicked Ivory vuodelta 1972. En ole koskaan ollut oikein Wigwamin perään, eikä Pembroken soolotuotanto ole kiinnostanut senkään vertaa - onhan Pembroke sentään ikuisesti syyllinen Kojotuksen Nuku pommiin -katastrofiin (san. Juice Leskinen). Mutta Hot Thumbs on jotain muuta.
Jussi Niemi Soundissa:
Levyn konsepti on nimittäin yleisömeluineen kaikkineen klubi-ilta, jota Jim juontaa herkullisesti Syvän Etelän mc:nä. Tyyppi kutsuu lavalle erilaisia esiintyjiä, joiden hahmossa pianoa, harmoonia, kitaraa ja huuliharppua soittava Pembroke vaihtaa persoonaa mestarillisesti. Meno on hillitöntä No Flies On Auntien music hall -satiirista ja Dust My Shovelin blues-pilkasta Cosmic Rotin yläluokkaisesti hulluun teoretisointiin (jossa Jimpankin pokka hetkellisesti pettää) ja Decline Of The House Of Lordsin saattohoitoon.
Aion kokeilla vielä levyä kuulokkeilla iltapäivän väsymykseen. Pari vuotta sitten käytin samaan tarkoitukseen David Bowien Heroes -mestariteosta. Kevättalvella -05 soi DS:n Communique.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti