Vaihto-oppilas ei uskonut silmiään, kun huomasi minun kuuntelevan Fabulous Thunderbirdsiä. Kuulemma pikkuruinen baaribändi heillä päin. Hot Number oli juuri ilmestynyt. Penskana en osannut arvostaa Jimmien soittoa, kun veljensä oli niin paljon parempi. Nyt tykkään oikeastaan enemmän isoveljestä!
2 kommenttia:
Itsekin olen palaillut vanhoihin pitkän tauon jälkeen. Ensimmäinen oma valmiiksi äänitetty kasettini oli Moody Bluesin Greatest Hits. Sain sen enoltani joululahjaksi. Levyjä keräilevä kaverini näytti Every Good Boy Deserves Favour -vinyyliään ja sanoi, ettei ole kuunnellut sitä kertaakaan. Sanoin pitäneeni siitä varhaisteininä ja päätin itsekin kuunnella uudestaan.
MB:llä on vahvasta progeudestaan huolimatta jotenkin nolo maine, mutta muistot ovat vahvat ja vaikka harva erityisesti ihailee lyriikoita, musiikissa on jotain vastaanpanemattoman lämmintä ja ystävällistä. Youtuben kommenteissakin on poikkeuksellisen leppoisa meininki. Vanhat hipit muistelevat syöneensä huimausaineita näiden levyjen tahdissa ja eläneensä onnellisina siitä pitäen. Muut kiittelevät, että kaunista musiikkia, kiitos lataamisesta.
Musiikista tekee niin helposti sulavaa osittain se, että kaikki bändin jäsenet ovat erittäin hyviä laulajia, itseäni hivelee erityisesti Ray Thomasin lämmin baritoni. Tällä ei saa cooliuspisteitä, mutta Moody Bluesin maailma on jotenkin häpeilemättömän kaunis ja hyväntuulinen. Ennen kaikkea musiikissa on tunnelmaa, jota kutsuisin lähinnä kaunattomaksi - paremman termin saa keksiä, mutta erityisesti sitä kaipaa nykymaailmassa.
Moody Bluesia kun kuuntelee, avautuu mieleen aivan erityinen maisema tunnelmineen.
Lapsena luulin, että bändi soittaa bluesia. Raahessa oli musiikkiliike nimeltä Art Musiikki, sen omistaja JR jutteli kerran jollekin asiakkaalle, ja minä erotin sanat "moody blues". Se oli ensikohtaaminen. Nights in White Satins soi sitten vähän myöhemmin rikossarja Wiseguyssa (1987), kuulosti aivan mahtavalta!
Lähetä kommentti