Hiljainen on kaljatie

Paitsi musavisapaikkaa, voisi etsiä jotain uutta visaakin jos tämä nyt tästä kuukahtaa. Tärkeintä on voitto, ei seura. Näin sen näen. Mutta ruoho kasvaa ja tuuli puhaltaa, eikä kukaan enää muista toiveitamme kun jälkimmäinen käy ylitsemme.

Ledzeppelinkiusattu

Page ja Plant -kiertueen yhteydessä haastattelija halusi olla kärkevä ja kysyi, miksei John Paul Jones ollut mukana. Plant sanoi, että hän jäi parkkeeraamaan autoa.

Huutavan ääni korvessa

Onko sille äänenmuodostukselle nimeä, jota käyttävät Matti Nykänen, Sig-yhtyeen Inkinen ja jossain määrin myös Kimi Räikkönen? Jos ei ole, niin miksi ei?

Nykyään tämä ääni on jotenkin menossa muodista. Joskus sitä kuuli nimenomaan autonrassaajaporukoissa. Jotkut tytöt soveltavat samaa äänenmuodostusta, mutta nousevalla intonaatiolla. Tosin he eivät sano koskaan mitään järkevää, joten se siitä.

Toinen ja harvinaisempi ei ole ääni vain ele. Puhua tärkeitä kulmat mutrussa ja huulet töröllään. Sen toi Suomeen Keke Rosberg formulapiireistä, missä se oli suosittua 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Minä tiedän, luin silloin Vauhdin maailmaa. Sitä käytetään vielä jonkin verran Kokoomuksessa, tosin leuka alemmaksi painettuna kuin esimerkiksi kuvassa muinoisista suosikkiajajistani (kyllä taas hävettää ja niin pitääkin).

En tiedä vieläkään mikä on vauhdin ja nopeuden ero. En viitsinyt edes opetella, koska on viisasta että oppii edes omasta huonoudestaan sen tärkeän asian, että fysiikan laeilla ei ole oikeasti semantiikkaa. Näkemiin ja anteeksi. Lupaan katua ja itkeä kaikkea kirjoittamaani.

Oli kuin olisi ollut sunnuntai, ja olikin

Eilen orientoiduin kohti musavisakauden alkua. Elämäni oli tyhjää ja ikävää, mutta aloitan tarinan siitä kun se ei enää ollut. Pääsin kapteenin perheen mukaan syviin metsiin saalistamaan ravintoa. Osuuteni ei ollut kummoinen, mutta siitä kiitokseksi sain viettää iltanikin seurassa. Kun saaliin jäänteet tirisivät mehukkaina keittiössä, johtaja istuutui valtaistuimelleen naaras- ja jälkeläislaumansa ympäröivänä. Minä hakeuduin lauman reunoille ja asettauduin lattialle selälleni, missä lojuin puolustuskyvyttömänä ketarat levälläni ja lueskelin musavisamielessä hyödykästä kirjaa, koska kuten Celine aikanaan sanoi, köyhän pitää yrittää näyttää hyödylliseltä.

Kirjasta opin Led Zeppelinin jäsenten symboleista. Teksti oli tietenkin vaikeata ulkomaata, ja pikkuiset aivoni savusivat ja sumenivat vaikeista ja kummallisista aikuisten viisaista asioista, mutta kun nostin epäröivän katseeni ylös kunniaan, melkein joka neljäs kerta rakas johtajamme suvaitsi kääntää ylvään kotkankatseensa puoleeni, minkä tulkitsin rohkaisuksi ja jatkoin lukemista.

Oli kuulemma sanottu, että nyt pojat valitaan merkit itsellemme tällaisesta symbolikirjasta. Jones ja Bonham valitsivat kiltisti omansa, vaikka saivat vasta suunnilleen levyn painovaiheessa kuulla, että Page ja Plant olivat itse suunnitelleet itselleen hienommat kuin mitä kirjasta löytyi. Tämän sanoi JP Jones hieman katkeraan tyyliinsä ja jatkoi, ettei menettely ollut yhtyeessä mitenkään poikkeuksellinen.

Bonzon merkistä kuulin, että se olisi otettu tuopin jäljestä. Tätä ei kirjassa sanottu, mutta epäiltiin, että se Bonhamia olisi miellyttänyt huomio, että se oli nurinpäin käännettynä hänen amerikkalaisen suosikkioluensa Ballantinesin merkki.

Pagen merkki oli omaa tuotantoa, ja siinä ei kuulemma missään nimessä lue "Zoso". Plant kertoi, että Page oli jossain vaiheessa ottanut hänet sivuun, käskenyt kuunnella tarkkaan kun hän kertoisi tämän vain kerran eikä enää koskaan ottaisi asiaa puheeksi ja kuvaillut mitä Pagen symboli tarkoittaa. Valitettavasti hän oli jo muistelmiin mennessä sattunut unohtamaan selityksen. Voi olla että hänellä oli muuta mietittävää ja kun Pagekaan ei niinsanotusti aina huomannut tilata latteaan decaf-versiona, hänen kaikkia viisauksiaan ei ehkä jaksettu aina kuunnella täysin jakamattomalla keskittymisellä ja mielenkiinnolla.

Siinä kaikki. Sitten kävelin kotiin, ja kun sitten karussa kodissani itkin itseäni uneen pää möröntorjuntatyynyihin upotettuna ja yökastellen, totesin että tällaiset hauskat päivät täyttävät minut reippaudella ja toivolla, että joku päivä Karhun ovet ovat minulle auki, Sinikan baarissa on asiakaspaikka vapaana minullekin ja saan taas käsissäni tuntea keskioluttuopin viileyden ja ikkunapöydän karhean pehmeän pöytäliinan lämmön. Ja sitten en olisi enää yksin, eikä minua enää koskaan sattuisi.

Äitejä ja karhuja

Heräämisen merkeistä huolimatta voi olla, että Nalle-Kalle ei pääsekään pihkaantumaan ja sadepilvi jää väistymättä mielestä. Nimittäin markkinatalous on saattanut kaataa karhun, enkä tarkoita tätä mitenkään positiivisessa mielessä.

Karhu-gallerian kesälomalappu on nimittäin komeillut ovessa jo muistaakseni juhannuksesta lähtien ja on siellä edelleen. Avaamisesta ei tietoa.

Siirappisuuden, diabeteksen ja fenyylialaniinin lähteenkin uhalla vetistelen tässä, että Musavisailun tyyssijaa en mielelläni menettäisi. Musavisaa tämä ei tietenkään tappane, siitä pidetään huoli. We will prevail!