Viinan juontia.

No joo, pr-hommat on hanskassa.

Pasavisamulaveri

Tänään on pasavisamulaveri , paikka ja aika selviää aikaisemmista infoista. Kakki mukaan joukoinsankoin ja änpärein.

Biggest Bang.

Aurinkoa, tuoleja kenttä täynnä, ihmiset hyvällätuulella. Toots & Maytals aloittaa lämmittämisen, jamaikalainen savusauna puskee häkää ilmoille. 54-46 was my number ja basisti kuskaa mukavasti keinuttaen koko junaa ja sitä kuuluisaa vessaa. En edes muista milloin olen kuullut viimeiksi näin hyvää reggaeta, joskus.... kun mummo öljylampun tervas tai jotain sinneppäin. Olisin kuunnellut Tootsilta vaikka toisen setin heti perään, iso legenda heti Bob Marleyn ja Lee Scratch:n välissä.

Väliaika, kahvia ja pullaa ja Stones krääsää. Oma raikastettuni sai ostettua meille himaan kiertuejulisteen mut ei mulle kingsize Stones sätkäpapereita, oli muka loppunu. No hyvitykseksi raikastuttuni sitten osti itselleen komeen Stones veskan, kassifetismistä kun kärsii. No, ei se mitään, ei ne vielä mun levykokoelmalta hyllytilaa ole syöneet. Yleisön keski-iäksi veikkasin lähempänä viittä ku neljää kymppiä ja se myös näkyi siinnä miten ne ostivat fanikrääsää, pätäkkää oli.

Jytinää, pientä pyrotekniikkaa ja Start Me Up:n alkuriffit, kaikki nousee tuoleilta ylös ja seisoo koko keikan ajan, paitsi nynnyt. Heti perään Let's Spend the Night Together, porukka laulaa mukana. Rough Justice, känninen Richards hyökkää oikealta laidalta ja Wood vetää vasemmalta laidalta, tulee päälle helvetinmoisella uholla, kuulostaa niin hyvältä että varpaankynnet meinaa lentää kenkien läpi. Heti perään vanha vanha hitti All Down the Line. Kitarat soi, Charlie tikuttaa ja virnuilee, Kumihuuli laulaa ja vispaa kroppaa niinkuin olisi kusiaisia housuissa. Love is Strong, bändi nosti uudet biisit aivan klassikoidensa tasolle, hienoa. Can't you hear me knocking, jossain haastattelussa sanoneet että toisinaan se on vaikea aloittaa ja nyt oli se kerta, tosin biisin lopussa, siinnä jamittelukohdassa, Ron Wood veti kitaralla kaiken mitä sielustaan irti sai. Wood oli vedossa muutenkin koko keikan ajan. Richards laulo pari biisiä, sit alko Miss You biisi jonka aikana bändi siirtyi jollain hydrauliikkavempaimella kohti kentällä ollutta pikkulavaa, kokoajan kuitenkin soittaen.

Omat paikkamme sijaitsivat aivan pikkulavan tuntumassa. Oli hauska kuulla Richardsin vahvistimen murina kun lava lipui ohitsemme mennen-tullen pikkulavalle. Öpaut puolentoista metrin päässä minusta se vahvistin oli ja toivon muistavani sen soundin, että voin omasta soundipankistani (siis kuulomuistista) yrittää sitä kaivella kun sen aika joskus tulee. Täytyy myöntää että se oli minulle yksi elämäni vaikuttavimmista musiikkihetkistä mitä olen kokenut. Se kitarasoundi ei kuitenkaan enää ollut samanlainen kun se pa:n läpi tuli, miksaaja oli kait eggvalisaattorilla vähän siistinyt richardsin soundia. Jumalauta se kitara kuulosti hienolta, sähkökitaralta joka hehkuu, paukkuu, rutisee, murisee ja kuiskailee.

It's only rock'n'roll ja satisfaction meni jotenkin kitaristeilla haparoiden, toinen veti D:sta kun molempien ois pitäny vetää E:sta tai jotain muuta koordinaatiohäiriötä sormissa. Sympathy for the Devil ei ollu niin verevä kun Licks kiertueella, liekit tuli taas ylhäältä. Lava oli aikamoinen luomus, suurin koskaan näkemäni stage. Tyylikkäästi valomiehet hoiteli hommansa, jopa Paint it Black biisin valosysteemit kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttivät just siltä niinku Stonesien kuuluukin näyttää tossa asemassa. Vikat biisit oli Jumping jack Flash ja Brown Sugar, joissa oli vähän turhanpitkät loput.

Välillä jännitti Richards, tipahtaako se lavalta vai ei, merirosvo oli vetänyt aika tiukat moukut rommipullosta ja se kyllä näkyi ja kuului. Jos tämä oli mun ja hanin viimeinen Stones keikka niin ei kyllä harmita, oli se yhtäjuhlaa. Koko komeushan päättyi tietenkin........

Gimme Shelter.

Kuuntelin tuossa junamatkojen aikana Stonesien, Jimmy Miller kauden tuotantoa, orientoituessani 1.8. keikalle. Mielestäni tuo on heidän parhainta kautta. Kemiat loksahtivat Millerin ja Stonesien välillä kohdalleen, magneettinauhoille mikrofonit tallensivat jotain ainutlaatuista, joka voisi matematiikan kaaviona olla öpaut näin: 1+1=3. Monen klassisesti kehittyvän rock'n'roll bändin (rummut, basso, laulu, 2 kitaristia) kehityskaari kääntyy jossainvaiheessa siihen pisteeseen että kumarrus tuon aikakauden Miller/Stonesiin on tehtävä. Hyvänä koulu-esimerkkinä tuosta toimii T.S.O.O.L., bändi joka on lämpännyt Stoneseja ja jota Mr. Richards on ylistänyt maasta-taivaaseen. Tulevana vk.loppuna esiintyy Qstockissa tuo T.S.O.O.L.

Itse olen päässyt kitaristina aika lähelle tuota Miller/Stonesia, nimittäin viimeisen Greenhouse AC:n demon aikana. Oisko ollu 2003 jolloin biisejä hinkattiin ja demotettiin. Kahden skeban partio toimi hienosti, Jartsa hyökkäsi oikealta laidalta ja minä vetelin vasemmaltalaidalta lämäreitä ylänurkkaan, Jussin hoitaessa keskushyökkääjän tonttia, Hannu pakkina ja Seppänen veskarina viikset väpättäen. Näin jälkeenpäin demoa kuunnellessa en voi välttyä Miller/Stones mielikuvistani, vapautunutta mutta ryhdikästä soittoa.

Tulevana viikonloppuna on legendaarinen DownByTheKemijärvi-festari, jolla muuten Greenhouse AC esiintyy viimeistä kertaa, tosin 90-luvun grunge kokoonpanon kanssa, joka tietenkin on vähän eri puusta
veistetty kun tuo 2003 line-up. Omasta mielestäni juuri tuo kokoonpano teki GAC:n uran parhaiten soundaavan albumin, Niemelän Tumpin (80-luvun Oulu-soundin yksi keskeinen tekijä) toimiessa äänimiehenä . Menkää ihmeessä joukoinsankoinämpärein katsomaan tuo Greenhouse Ac:n viimeinen keikka.

Itse poistun takavasemmalle 800 kilsan päähän Haminaan, tapaamaan vanhoja lapsuudenajan ystäviäni, juodaan bisseä rannankivillä auringonlaskuun, katsellaan kun laivat lipuvat satamasta, veistellään puujalkavitsejä ja nauretaan, äristään, nauretaan....... ja lauleskellaan "waiting on a friend" biisiä.

Jep.

Heinäkuun skebacorner: Danelectro Sitar Swami, yami yami.

Joo-o, tulipas ostettua uusi purnukka kitaran ja vahvistimen väliin. Danelectron: Sitar Swami, joka siis tuntuu jakavan käyttäjät kahteen leiriin, schaissea tai inspiroiva spedu. No. Vähän aikaa pällistelin tuota purkin grafiikka ja tuumasin että : Jos tämä spedu löytyisi kassista kun menisi jenkkeihin niin takuuvarmasti tullimiehet tai skoudet ottaisivat normaalia tarkempaan syyniin spedun ja spedun haltijan.

Purkki on tukevaa tekoa. Vaikka meikäläski linttaa kengällä päälle niin kestää hyvin ja paksu kumipohja pitää purkin paikalla vaikka pienessä hönössäkin polkisi. Simppeli käyttää, kaks nappulaa, level ja EQ. No niissä nappuloissa onkin sitten säätövaraa, pieni liike tekee jo muutoksen soundiin. Aski reagoi älyttömän hyvin kitaran tone/vola säätöihin ja yleensäkin atakkiin kun kieltä lipastaan lujempaa/hiljenpaaaa, dynamiikkaa löytyy siis.

Ja se soundi.... ei kyllä muistuta kuin etäisesti Sitaria. Swamin soundi muodostuu pienestä säröstä + että se heittää oktaavin ylös ja alas + joku flangerin tapainen pieni häntä + pieni slap tyyppinen kaiku. Teoriassa siis varsin hämmentävä, mutta käytännössä aivan mieletön vempain, metallinen venyvä soundi. Aivan kuin olisin saanut yhden soittimen lisää... hämmentävää ja hauskaa, tällä tötsällä pääsee hyvin musiikimatkalle, mielikuvitus rajana. Niin tosiaan, sointuja tällä ei voi ottaa, oktaavi osio arpoo sen jälkeen aikamoista rutinaa. Yksittäisiä ääniä, venytyksiä varovasti. Pattereita toi väpätin syö kovasti.

Swami tarkoittaa pitkäääääälle edennyttä jogia, mestaria (oikaiskaa jos väärässä olen).

Oom Shanti.....

Äänenmuokkausta.

Rautalangat esiin.
Alkuperäisistä masternauhoistahan ne suurimmaksi osaksi nykyäänkin tehdään. Poikkeuksena tietysti uusin Beatles:Love, joka miksattiin uusiksi ja näinollen siintä myös tuli uusi mastervetokin. Elvikseltähän kaiveltiin kans joitain alkuperäisiä kelanauhoja arkistoista, joita piti oikein uunissa lämmitellä ettei rautakiteet irtoaisi kun nauhat uudelleen soitetaan kelanauhureilla ja siirretään digimuotoon.

Eli jos uusi masternauha tehdään, silloin se myös miksataan uudestaan ja se onkin sitten jo aivan eri juttu, aika ja rahaa palaa. Arveluttavaa puuhaa jos on klassikoista kyse.

Stoogesit, Doorsit, Zeppeliinit, re-masteroitu uudestaan alkuperäisistä masternauhoista, ei re-miksattu. Paitsi Iggyn re-miksaama Raw Power, joka on aikamoista kuraa.

Kompressointi tai näissä uusimmissa levyissä voisi jo puhua limitoinnista, nostaa äänet niin että hiljaisemmallakin äänitetyt /miksatut äänet pomppaavat äänikuvassa korkeammalle desibelitasolle, muiden äänien tasolle.

Vaikka äänitys/miksaus/masterointi tekniikka on kehittynyt huimasti viimeisen 10-15 vuoden aikana ja hintataso tipahtanut niin välttämättä pop/rock - äänitteiden dynamiikkaan se kehitys ei ole kuitenkaan samassa suhteessa siirtynyt.

Ja vielä koko prosessi yksinkertaisuudessaan.
1.
-äänitys (ääni siirretään alkuperäisestä äänilähteestä tallentimeen ).Keskiverto kaupallinen rockbändi tarvitsee 16- 100 raitaa kappaletta kohden.
2.
-miksaus ( äänien/soittimien keskinäinen balanssi haetaan ja sopivat äänenvärit eri soittimille).16-100 raitaa summautetaan kahdeksi stereoraidaksi (left&right) jotta matsku olisi kuluttajalle sopivassa formaatissa.
3. Masterointi.
-Left&Right raidat kompressoidaan/limitoidaan kuluttajalle optimaaliselle tasolle (soi joka stereolaitteessa suht samalla lailla = edellyttää huipputekniikan tietotaidon hallintaa ja on näin ollen kallista, myöskin eri musiikkityyleillä on omat lainalaisuudet soundimaailmassa).
- lisätään/korjataan digidata
- lähetetään matsku prässäämöön/painoon
4.
- painetaan kuluttajalle valmis paska
5.
- jakelija
6.
- kauppa myy valmista skeidaa.

Prosessit 1-3. vaativat jonkunverran tekniikan tuntemusta, eniten se 17centtimetriä joka on korvienvälin mitta kuitenkin vaikuttaa soundeihin. Että mitä siellä korvienvälissä oikein tapahtuu kun ääni sinne sukeltaa.

Digiaika on tietenkin tasavertaistanut musiikin tekemistä. Mikä ei aina ole hyvä juttu.
Esimerkiksi. Punkbändi RäkäPåskella tai hevibändi Screaming Dawn tekee Diy-pohjalta omakustanteen. Kamat on mitä on, hyvin pienellä kokemuksella näillä laitteilla äänitys/miksaus ja jopa masterointi tehdään. Äänitys tehdään pätkissä, ei tarvitse kitaristin vedellä koko biisiä alusta loppuun, copy paste hoitaa hommat. Rumpalin taimaus on helppo korjata kun vähän nytkäyttää raitaa eteen/taakse. Bob Rock/Greenday nappulasta saa masterointi käyrät kopioitua omalle miksaukselle, kätsyä, eiks vaan mut joku mättää silti, ei vaan soi. No toki se on halpaa ja tuurilla voi jopa osua maaliinkin. Tämä on nykypäivää ja se ei voi olla vaikuttamatta asiaan. Paskaa tulee niin isoilta kuin pieniltäkin julkaisijoilta. Tietyt soundit alkaa olla standardeja äänitys maailmassa, kiitos tietokoneasetuksien joka tasapäistää musiikin prosessoimisen. Outoa kehitystä. Oliko se Hollannissa vai Saksassa jossa on kehitelty alkoholiasisältävä pulveri, sekoitetaan veteen ja nautitaan sillai. Jumatsuikka, onks tos järkee? Ja saman voisin toistaa kun kuuntelen nykypäivän levyjä.

Aistini ovat lauenneet.

Retox animal, era vulgaris.

Turbonegro: Retox. Varsin hulvatonta menoa tuo levy pitää sisällään. Tekstit on ihan silkkaa K-18 kamaa, häpeilemätöntä, rohkeaa. Yllättäviä flirttailuvetoja kasarirokin suuntaan, tosin huumorin avullahan sinne mennään. Perus Turbona levy kuitenkin potkii ja yllätysmomenttikin on mukana. Käsi hamuaa miestävähvempaa aivan vaistomaisesti kun tätä kuuntelee.

Queens Of The Stone Age: Era Vulgaris. Bändi paranee levy levyltä. Tämä on levy joka aukeilee kuuntelukertojen myötä pikkuhiljaa. Mitään pomminvarmaa hittiä ei levyllä ole ja se on hyvä, kuka niitä kaipaa niin kuunnelkoot sitä levyä jossa pepsodent-pelle Dave Ghorl soitteli. Mielenkiintoista on aina ollut miten QOTSA tuo omat Garage vaikutteet esille uusimmilla levyillään, nerokasta.

Sweatmaster: Animal. Jumatsuka mikä lätty. Bändi on parhaimmillaan just nyt. Tässä levyssä on fjongaa ja trio soi kuin junan vessa. Hienosti pojat ovat lainailleet Qotsa:n idea arkusta parit stemmat.

Tässä nämä kolme levyä jotka on pyörineet soittimessa lähestulkoon koko viikon, näyttää myös siltä että näistä tulee tämänkesän soundtrackit. Hienosti nämä levyt kuitenkin peilaavat aikaa jossa elämme nyt. Mutta mutta, että auditiivinennautinto olisi aivan täydellinen niin täytyy antaa iso ja vittumainen kritiikki m a s t e r o i n n i s t a. Mikä helvetti on että kaikki levyt pitää masteroida niin että cd-soittimen mittari vetelee kokoajan punaselle. Dynamiikasta ei mitään tietoa, kokoajan vaan tulee lujaa. Kilpailu on kovaa ja se voittaa kenen levy soi lujempaa kuin naapurin bändin levy. Pikaruokaa, joka ääni pitää kuulla heti ja mahdollisimman lujaa. Perkele, missä se kuuluisa pieteetti on. Parhaiten näistä kolmesta tuo huonostimasterointi ilmenee Sweatmasterin levyllä, kuulokkeilla kuunnellessa kitarat rutisee aika ikävästi.

Alan harrastamaan runoutta; punaviiniä, kynttilöitä, hyvää seuraa (tai sit ei), siinnä olisi dynamiisuutta mielelle, aisteille, nautintoja....... " she asked me for a symphony ( i only gave her songs ) ". Arveluttavaa, romanttista ja boheemia?

Juhannusta, jos ei muuta niin vaikka kohtalaista sellaista.
Älkää kusko ainakaan omaan nuotioon.

Ilmastonmuutosta Part.2.

Kyynikot sanoo: "Positiivisuus on syvältä, kannikoiden välistä". Hauskinta asiassa on tietenkin se että kyynisyyden ja realismin erottaa se veteen vedetty viiva (tai hankeen urinoitu, niinko nattiivit sanoo). Törmäsinpä tuossa surffatessani hauskaan sivuun ja pienimuotoiseen uuteen ilmiöön. Juostaan kilpaa alusvaatteisillaan tai muutenvaan vekkuleissa kostuumeissa. Hauskaa näyttää olevan kuvien perusteella. Hmmm... ,miksei mekin voitaisiin Musavisan nimissä tehdä tempaus että saataisiin enssyksylle lisää jengiä mukaan kisoihin. No joo, kunhan vaan positiivisuuspäissäni pelleilin. Kukas täällä nyt kylmässä juoksee.

Tässä linkki.

Toisaalta kyllähän tuo voisi olla aika hauskaa.

Retkut . Top kolomone.

Eilen oli jossainvaiheessa iltaa puhetta Hunter S Thompsonista. Unohtui mainita tämä pätkä, jossa Thompson ja Mr. Richards jorisevat kummia. Tästä pätkästä mainitsin, Hunterin tuhkat ammutaan taivaalle ja viulut maksoi ........... ?

Hyvät on linkit tossa teille. Tunnin verran tässä krapula huuruissa askartelinpaskartelin, vaikka ulkona iso mollukka paahtaa kahtasataa ja ruoho kasvaa ihan silmissä.

Håjå håjå.

On sitä vedetty muutakin kun Sarvis pulkkaa.(råpårtti ala Låsse)

Tuuli räimii litsareita poskille, 6-0 hävisin, silmät vuotaa, haastava keli. Astun sisään lämpimään liiteriin, Mikko haistattaa veljellisesti paskat ja Satu hymyilee tiara päässä, Jonzendaarus selailee uutta Episodia, kaikki siis kohdallaan. Heti alkajaisiksi pöllimme Parååtsien tutun nurkkapöydän, sillä aikomuksemme on sijoittua tänään kåkkoseksi. Läväytän 400gramma mässyjä pöytään sillä tarkoitukseni on myös vetää tänään tuhdit sokerikännit. Joukkueemme koostumus; Satu Vampire 96, Jontte won Toyota, Mika Lee Mikkelsson ja Rambutanin pääministeri Tuomo (vai oliko se tuono?) ja Marcoolio. Uolevi oli perustanut täksi illaksi oman joukkueen joka koostui hänen iso- ja pikku-veljestä, PeltoHiiret featuring Jaakko Pavunvarsi. Tuomareina häärivät Pupuliiman misut. Eka kierros, puuhis ja peruskyssät. Hyvin meni, muistaakseni voitettiin, kakkosena tulivat Hiiret (oli vielä juusto hukassa). Huomasin että Markokin oli oivaltanut sokerihumalan tuoman mukavan siirappimaisen tahmean olotilan ja vedimme mässyjä kaksinkäsin, muiden tyytyessä ihmettelemään meidän intensiteettiä. Silmät joraili päässäni niinkuin olisin katsonut pingismatsia, huh. Kinky Kongan Petrin kanssa juttelimme tzygedeelisestä musiikista, petri oli löytänyt jonkun hyvän bändin jota suositteli minulle. Keksutelumme keskeytti kakkoskierroksen alkaminen. Musaa tuli ja vieläpä hyvää sellaista; m.a.nummista, nicoa, fadoa, rinneratiota... tunsin kuinka salmiakit sulivat päässäni, tv:ssa koira skeittasi ”ei helvetti”: kelasin itsekseni, pakko etsiä jotain levollisempaa katseltavaa. Jasmin Mäntylät istuivat edessämme, parkkeerasin katseeni heihin, tehden vaikuttavia esteettisiä havaintoja. Kaljapomminkin jotenkin onnistuin voittamaan, tosin se kalja unohtui hakea (saiskohan sitä ens viikolla?), kiitos mässyjen tuomalle tahmealle olotilalla. Finaaliin pääsi...... aikamonta joukkuetta. Musa oli finaalissa tosi hyvää; white strapets, i walk the lime, syd vicious laulo -my way:n (yks karmeimpia punkki biisejä ja muutenkin mun mielestä sid vicious on ollu aika... no joo ), puuhapaperissa piti tietää artistien oikeita nimiä. Finaali oli ehdottomasti meille tämän kevään tiukin puolituntinen. Ja kuinkas sitten käävikään.... Hiiret pääsivät nakertelemaan voittojuustoaan, muiden joukkueiden sijoja en muista, en edes omaa pistesijaamme. Markoolio sujautti paperikäärön kainalooni ”kirjota sää raportin alku”, ” jooo, mie kirjotan” sanoin. Maaginen hanurikaan ei tälläkertaa loistanut, paitsi poissaolollaan. Pöydän ja mässyjen funktio oli tyrmäävä, ei enää ikinä kokeilla tuota yhdistelmää, eihän, jååkå?

Sekavampaa kuin Cure.

Kevättä ilmassa, kävelin sohjossa kohti pääkallopaikkaa liukastumatta kertaakaan. Sohjosta sain kimmokkeen joka kutkutteli makuhermojani, Caipiroska drinkki. Muistin kuitenkin että drinkki on helppo pilata hosumalla ja kaupungin parhaat Caipiroskat tehtiin toisessa baarissa eikä tässä mihin olin matkalla, se makunautinnosta. Matkalla tapasin eksyneen Japanilaisturistin ( kaikki Japanilaiset turistit näyttävät eksyneiltä) jonka opastin hotelliin jota hän yritti löytää. Ihmeellistä, miten monta kertaa kartta ehtii pyörähtää turistin käsissä ennenkuin oikea ilmansuunta saadaan haarukoitua framille. Voin vain arvailla miten monta kertaa Jaappanilainen on kerennyt sekoittaa omat askelkuvionsa yrittäessään ottaa selvää kaupungin eläimellisentyperästä asemakaavasta.

Baarissa olin siis hyvissäajoin, järjestelin kysymysvastauspapereita ja testasin cd-soittimen. Odottelua, missä Olli viipyy, samassa puhelin soi; Olavi huohottaa puhelimeen ja kertoo kadottaneensa pipon joenjäälle. Sytytän savukkeen ja siemaisen tuopista huikat, laitan Stoogesin uusimman soimaan. Tapaan baarissa vanhan bändikaverini, kerkeämme vaihtaa muutaman sanasen ennen kisan alkua.

Ja sieltähän Batman saapuukin, ilman pipoa tosin. Batman-Olli kertoo minulle koko tarinan miten pipo katosi, skarppaan ja yritän näyttää siltä niinkuin olisin aivan oikeasti kiinnnostunut siintä vitunpiposta. Katson Pipo-Ollia kasvoihin ja nyökyttelen päätä niinkuinmuka kuuntelisin ja välillä vastailen; "älä hitossa", "niinkö", "on se vaan juu..", vanha hyväksihavaittu hämäyskikka joka toimii aina.
Aloitamme kisan, joukkueita on kaikenkaikkiaan viisi tai kuusi. Istuudumme alas ja laitamme levyn soimaan, bauhausia, joku outo bändi, siouxie, CURE. Vatsassani kuplii, makaronisoijalaatikko. Saatana, pitääkö tässä vielä lähteä raportille. Ei, se meni ohi.
Cure.
Pipo-Olli kertoo nyt minulle Sex Pistolsista jotain, minä nyökyttelen ja muistelen itsekseni mistä lehdestä aikoinaan luin että Curen jätkät vetivät hirveesti happoa uransa alkuvaiheessa. Outo juttu.
Kun Jimi Hendrix ja kumppanit vetivät happoa 60-luvulla saivat he paljon positiivisempaa musiikkia aikaan kuin 80-luvulla happoa vetäneet bändit. Kasaribändit kuulostaa skitsoilta, 60's bändit hilpeiltä, niis on muuten ero. Jasmin Mäntylöitä on vain kaksi, ne lähtevät kesken toisen kierroksen. Ehkä he menivät uimahallille.
Poikakuoro on tänään; rovaniemi vampyre Satu96, Matti&Teppo, Nissani, Jaakko Teppo.
Röyh!
Vatsassani kuplii. Olli nousee pöydästämme ja menee kertomaan oikeat vastaukset. Käytän tilaisuuden hyväkseni. Nostan hitusenverran vasenta kannikkaani ja vapautan hieman suolikaasua biosfääriin. Oho! Tunnen kuinka pakarani resonoivat, helpottavaa ah, ja kohtuullisen kovalla äänenpaineella varustettu soundi hukkuu nippanappa taustamelun alle. Bassotaajuuksia tuntui löytyvän, ylemmät keskiäänetkin soivat hyvin, kaasupurkauksella oli pituuttakin, tuoksua ei ollut, arvosana 9. Puhaltelen tupakinsavua ympäriinsä, jos vaikka sprägärin döfis tulee ikäänkuin viiveellä niinkuin niillä monesti on tapana. Kolistelen myös pöytää ja köhin, hämätäkseni että tarkkakorvaisinkaan ei älyäsi mistä äsken oli kyse.
On kaljapommin aika.
Valitsin Blonde Redhead:n kappaleen, luullen että yliopiston artsufartsut sen tietäisivät, virhearviointi, kukaan ei tiennyt. Pipo- Olli nikkaroi uuden kysymyksen joka koski jonkun laulajan syntymävuotta. Laulajan syntymävuoden kaava on seuraavanlainen; curen levyjen lukumäärä kerrottuna bauhausin rumpalin pituudella ja se jaetaan new york dollsien jäsenmäärän mukaan. Kisa loppui jossainvaiheessa. Papukaijat voittivat. Kalle veti tyytyväisenä lippis päässä voittokaljaa. Läksimme jatkoille, minä, batman, satu96, lippis-kalle, neljäntuulenmikko ja mattiteppo.
Ensimmäisessä jatkopaikassa näkökenttäni alkoi supistua huomattavasti, ylimitoitetun nestetankkauksen johdosta. Lippis-Kalle kertoili eksoottisista viinapaukuista ja tunnelma oli lupsakka. Jostain alkoi kantautua puhetta joka kritisoi musavisaa. Käännyin ääntä kohti ja huomasin tuijottavani Poika ja Ilves elokuvan poikaa ja ilvestä." What a Fuck" loihelausumaan ja lämä pohjaan, rauhanturvajoukot lähtivät liikkeelle. Katselin rauhassa, tähtäsin suoraan kohti kolmattasilmää ja annoin palaa..... kunnes takaraivostani, tarkalleenottaen kaakosta, kuului ääni "JARRU". Satu oli kytkenyt ajatuksenlukijansa päälle. Läksimme vielä toiseenkin jatkopaikkaan jossa Mikko mongersi ruotsia, minä sössin karaåkessa ja kukaan ei ollut kenellekään vihainen, vallitsi harmoninen kaaos niinkuin maailmanlopunravintolassa yleensäkin.

Kohtalokas hanuri.

Aloitimme illan Ollin kanssa Comicosta. Kahvia ja kevytsavukkeita nautiskellessamme keskustelun rajoittuessa tuomarointivuoromme kyssändereihin. Poikakuorolaisten heavy siipi piti samaan aikaan hulvattomia etkoja Satun luona ja kuulopuheiden mukaan jopa miestä vahvempaakin oli tarjoiltu. Tupsuun kun saavuimme olikin SatuSatu virittänyt tuhdit heavyt soimaan kaiuttimista, tämä ei tiedä hyvää, aprikoin itsekseni, en ymmärrä heavysta huitsulanhelvettiäkään. Reippain askelin suuntasin kuitenkin kohti baaritiskiä ja suustani leijui ulos tuo universaali sana ”tuoppi”, joka toi suurta yhteenkuuluvaisuudentunnetta paikallaolijoihin. Ihmiset hymyilivät ja nyökyttelivät päätään ikäänkuin hyväksymisen merkiksi, onhan tämä kuitenkin se maaginen MusaVisa joka yhdistää ihmisiä mutta varomattomien käsissä voi myös muuntautua aseeksi joka repii parisuhteita hajalle ja ajaa ihmiset taloudellisen konkurssin partaalle. Illan joukkueeseemme kuului Jonze Jompatti, Marko MonkeyMan, Olli the Lizard ja mie ite. Tuomareina siis legendaariset Ässät. Joukkueita osallistui kaikenkaikkiaan 5 (viisi). En tiedä johtuiko kahvista, mutta jotenkin alkoi tuntua että kosmiset energiat muunsivat keskittymiskykyni pieneksi rusinaksi, olin siis lähestulkoon hyödytön. Papereita tipahteli pöydälle; chicks, dicks, puuhapaperia, eläimiä piti miettiä, riki marttiini soi, heavy soi, madonna ja holekin soi, potkupallokilpailuistakin piti jotain tietää.. Katselin tv- uutisia; rajunnäköinen bussiturma tapahtunut ruotsissa, säätyttö näytti kauniilta. Marko ja Olli istuivat vastapäätä minua, heidän välistä kun katseli niin näki suoraan Jasmin Mäntylä joukkueen pöytään, heillä näytti olevan hauskaa ja sitä oli kiva katsella. Toni Tornaado tuli savukkeelle kanssani, keskustelimme myspace sivuista. Viime kerralla miesten wc dunkkasi rajusti jollekin puhdistusaineelle, tällä kertaa tuoksu oli siedettävä. Idols mainos telkkarissa, KultaKatriina 1,49€ plussakortilla, pitääpä hakea. Ekan kierroksen pojot olivat 10 ja puuhiksesta 1. Toka kierros 1, puuhis 1. Finaaliin pääsi kaikki paitsi joku amatöörijoukkue joka diskattiin. Kolmen kärki; 1. Poikakuuro 9pojoa. 2. Tepparots 7pojoo. 3.KongoKinky 6pojoo. Voittokaljat kun vedettiin huiviin, jaloviinan ja whiskyn toimiessa kyytipoikana, alkoi psykofyysinen olotilani kevyestä laitamyötäisestä keinahdella jo ”nakit silmillä”- tilan puolelle. Joku sanoi minua Jone Nikulaksi, en tiedä oliko se vierelläni istunut punapaitainen Kaustinen, vaiko vastapäätä istunut Jaska Jokunen, vaiko Jaska Jokusen vierellä istunut Batman, vaiko Batmanin vieressä istunut Karaoke-emäntä, vaiko Karaoke-emäntää vastapäätä istunut Waspin laulaja basisti, samapa tuo hauskaa kuitenkin oli. Joku tilasi taksin jolla köröteltiin Roippariin. Tällä kertaa emme valinneet jo melkeinpä perinteeksi muodostunutta agro-nurkkapöytää ja muistikuvieni mukaan........... päätän täältä tähän.

Tietoisku - Krapula

Ymmrrän toki niitä jotka mahdollisesti jättävät huomisen väliin. Tuleehan niitä iltoja vielä

Poikakuoro nauttii virvoikkeita

Perjantai iltana (kas sehän on jo huomenna) olis tarkoitus harrastaa jonkinlaista illanistujaisia luonani, ainakin Marko oli innostunut ideasta.

Luvassa hyvää musaa, pönötystä, henkilökohtaisesti tuotujen omaankäyttöön tarkoitettujen virvoikkeiden vertailua , vaivautuneita hiljaisia hetkiä, meteliä, naureskelua, minimaalista ulkoilua joka tapahtuu mitä ilmeisemmin silloin kun siirrymme keskustan houkutuksia ihailemaan.

Kaikki mukaan, hä?
Kysymykset, paikan koordinaatit, yms.. psychonaut@jippii.fi .

Jos rahat on loppu niin tätä linkkiä kannattaa nitkuttaa, sieltä sitä saa.
http://nostalgiapelit.servut.us/pajatso.html

Oisko 20:30 semmonen tuttu ja turvallinen aika jolloin voi hyvällä omallatunnolla sulkea kotioven ja lähteä nautiskelemaan seurasta.