Down on the streets (9.9.2007 Jäähalli)

The Stooges:n toka suomen vierailu oli hulppeaa katsottavaa ja eritoten kuunneltavaa. Keikan setti muodostui pääosin ekan ja Funhouse levyn biiseistä. Uudelta levyltä taisi tulla yksi ja Skullring levyltä pari biisiä. Iggy oli loistavassa vedossa, hyppyä, pomppua, vittuilua ja räkimistä tuli niin että tämänpäivän aloittelevat punk-rock bändin solistit vaikuttavat aika kesyiltä Iggyyn verrattuna. Ja miksi ei vertailua tehtäisi jos kuitenkin on kyseessä koko punk-rock skenen suurin vaikuttaja. Ashetonin veljekset tykittivät kuin parhaimpina päivinä ja Mike Watt pumppasi bassoa kuin riivattu, fonia puhalsi mies joka näytti Steve MacKay:lta (en ole varma oliko se hän). Etenkin juuri Funhouse levyn foni biisit kuulostivat hienoilta psykedelisine sovituksineen. Bändi oli todella hienossa vedossa, vaarantuntua oli ilmassa. Ehdottomasti paras punk-rock keikka mitä olen ikuna nähnyt. Tämä oli muuten kuudes iggy keikka jonka näin ja toinen Stooges veto. Keikan jälkeen kuulin pienoista napinaa joidenkin suusta ”ei tullu Raw Poweria, Search&Destroyta, eikä mitään tuolta kyseiseltä levyltä”. Niinpä, eipä taida tuon levyn matskut olla Ashetonin poikien mieleen. Itse olen aina digannut ekan levyn huojuvasta, lähes jazz asenteella vedetystä matskusta. Yleensä on ollut coolimpaa digata Raw Powerista tai Funhousesta jolloin bändi oli törkeimmillään. Jotenskin hienoa että bändi nostaa ekan levyn biisit liveversioina Funhouse:n biisien tasolle.

Stalingrad Cowgirls toimi lämppärinä Stoogesille. Ei mitenkään hauska paikka, tietäen Stooges fanien ikäjakauman (öpaut 17-50), osa porukasta siis varsin kriittistä/kouliintunutta kuulijakuntaa. Mimmit veti hienosti, sopivasti intoa, ruutia, kämmejä ja asennetta. Ehkä pienoista hätäilyä/jännitystä oli ilmassa mutta paskat siintä, hyvin rokkas. Bändin visuaalinen puoli on myös hallussa, tyylikäs trio. Toivottavasti kukaan munapää ”taustajoukoista” ei pääse pilaamaan bändiä, erityisesti tällä triolla on se vaara.

Lauantaina olin aikeissa lähteä Bar Looseen iltakaljalle, nukahdin. Jälkeenpäin kuulin että kyseisenä iltana olivat herrat Rock Action ja Ron Asheton olleet kyseisessä baarissa maistelemassa wiskejä.

Syssymällä, kun on enempi aikaa harrastaa.

Kesällä tietenkin ollaan iisisti ja rokataan hillitysti, otetaan aurinkoa ja viihdytään ulkoilmassa (paitsi gootit jotka ei diggaa auringosta). Sit voitais jokupäivä vaikka juhlia mun synttäreitäkin, kesällä siis.

Mut syksyllä taas rokataan rajummin ja visaillaan ja mennään kattomaan hyviä bändejä, legendoja saatana. Eipä vissiin, pikkasen tuntuu hyvältä kun tietää mitä syksy tuo tullessaan.

Hitto. Kyllä meitä rokkareita nyt pidetään hyvänä.

33 vuotta.

Jos bändi on tehnyt viimeiksi levyn 33 vuotta sitten, voisi kuvitella että paluu rock-bisnekseen olisi vaikeaa. Uskottavuusongelma ehkä kaikista suurin paine jonka voisi kuvitella. Aikoinaan Patti Smith heittäytyi bisneksestä veks, taisi olla vakavastisairaanmiehen tukena ellen aivan väärin muista. Patti teki komean paluun, ei uskottavuus ongelmaa, ei tosiaankaan. No. Pistetäänpäs pari veljestä, toinen snadisti ylipainoinen, toinen muuten vaan vähän vanhettunut, tv addikteja molemmat. Siihen sitten päälle tempperamenttinen laulaja. Ja jotta sopasta tulisi varmasti sekava lisätää siihen vielä indie/alternative skenen luovin basisti. Ulkoinen olemus jokaisella jäsenellä viestittää mediaseksittömyyttä. Avot ja kiertueelle. Studioon, levy kasaan ja ....

Vapisevin käsin laitan levyn soittimeen. Ekat soundit räjähtävät soimaan, kylmät väreet kulkevat selkää pitkin ylös, ohi niskan, hiukset nousee pystyyn ja hymy irtoaa.... tippa silmässä huitaisen oikeankädennyrkkini ilmaan " THE STOOGES". Huitaisen Jallupullon huiviin ja heitän raamatun ikkunasta ulos, vittu, nyt rokataan.

the stooges

Yeahh!
Hommasin the Stooges:n remasteroidut ja bonus tracks versiot bändin ekasta ja Fun House levystä. Oli aivan pakko hankkia kun vinyylit on jo aivan ruvella. Remasterointi onnistunut loistavasti, kuuluu kaikki pihaukset, mikin heitot ja muut nyanssit tarkemmin kuin koskaan.


Ekan (vas. yllä) levyn bonus cd sisältää "i wanna be your dog:sta" pari aivan loistavaa versiota. Not Right soi myös alternative mixinä mukavan tuhnuna, svengaa paremmin. Itse yritin monesti suositella tätä aliarvostettua klassikkoa (not right) Funhouse 5 settiimme, ei urpoille kelvannut. Fanina tämä bonus cd on aivan must kamaa muuten. Ekaa levyä olen aina digannut valtavasti. Se on jotenkin jazzmaisen huojuvaa menoa ja välillä tuntuukin että kohta soittajat lopettavat soittamasta kokonaan. Huiman hentoa. "there must be not more than 100 words on that album" on Iggy sanonut tuon levyn sanoituksista. Asennetta. Ekaa levyähän myytiin kuppaset muutamasata zibeletta. Mutta, ne jotka ostivat tämän levyn, perustivat myös bändin. Joo joo, john cale tuotti ja oli saada taiteilija sydärin kun stoogesit kanto studioon tupla-marshallit heti neuhoituksien alkajaisiksi.

Ja sitten tämä Fun House levy ja sen boonukset. Boonus cd on jo julkaistu ilmeisesti jonkinlaisena bootleggina tossa muutama vuosi sitten, joten tässä ei fanina sillai mitään uutta löytyny, paitsi että nyt nää on cd:llä paremmat kun bootleg vinyylillä. Down on the Streets:sta pari huikeaa vetoa.

Kumpakin cd sisältää loistavien kansitekstien lisäksi rutosti hienoja kuvia. Mikäs näitä tupla cd:tä on diggaillessa kun uutta matskuakin on pikapuoliin tulossa.