Saturday Funk Fever 22:00 - 01:30

Mikkoveen ja Mackanin dj-yhteistyö on noussut Kauppayhtiössä tärkeäksi kehittämishaasteeksi osana Poikakuoron organisaatiouudistusta. Yhteistyöprojektissa painopisteenä on genrekohtainen verkostoituminen, mutta hanke vaikuttaa myös Poikakuoron ja Elizabeth Bathoryn pelisuhteeseen, erityisesti toiminnallisella etko- ja jatkotasolla.

Lyyrinen tuokio

Muhammad Ali lausuu ja Liberace soittaa pianoa. Herkkää.

Merl Saunders

Merl Saunders: 2/14/34-10/24/08

My Train

Kaksi klassikkoa

1. The Odd Numbers: Little Kings and Queens

2. fIREHOSE: Brave Captain

TSOOL Sister Surround

888 bileissä tämä biisi veti hulppeat ilmakitarasooloilijat lauteille. Serkun kanssa laulettiin duettona.
Jim Miller kauden Stonesia parhaimmillaan päivitettynä.

Scarface , Valittujen Palojen lyhyt versio.

Tohon Mikon edelliseen postauksesta sain kimmokkeen tähän postaukseen. Joskus FB:ssa (oisko ollu viime talvena) tällasta pätkää kaiffariporukoissa leviteltiin.

Ihan onnistunu leikkaus :)

Olennaisuuden syvin olemus

Eilen puhuimme Jonzen kanssa elokuvista. Tässä on yksi maestro Scorsesen ja maestrojen DeNiron&Pescin mestariteoksista tiivistettynä olennaisimpaan.

Lordin kuulumisia

Levy on valmis, mutta hirviö on nyt vähän väsynyt. Ei leiki eikä pelleile. Älkää siis häiritkö!

Voimakuva

Mielen tyyneyttä ja harmoniaa kaikille musavisailijoille!

Andy McCoy from Hanoi Rocks and Kojo in China

Onhan se paska juttu et euroopan paras katu/glam -rock poppoo iskee hanskat naulaan. Täytynee jotenkin yrittää hilautua jollekin noille vikoista keikoista. Kieltämättä uutinen tuli puun takaa. Olisin mielelläni nähnyt tämän bändin uran jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan.........

All Those Wasted Years

Uutinen: Hanoi Rocks lopettaa keväällä. Lisätietoa kotisivuilta:

"Hanoi Rocks have decided to break up by the end of the year 2008. Michael Monroe and Andy McCoy feel that they've taken the band as far as it can go and now wish to go their separate ways."

Through the laughter and the tears, you've conquered all my fears...

Poikakuoro onnittelee tuoretta hääparia! Minne häämatkalle? Tonttumetsän Hopeavuorelle? Se on salaisuus, kuiskaa druidi Neldec salaperäisesti jäkäläiseen korvaani.

Musta tulee isona

Ensi lauantaina kannattaa tulla Kauppayhtiölle kuuntelemaan, kuinka mustaa musiikkia oikein soitetaan. Ajatelkaa Miihkalin ja minun levynpyöritystä tärppinä kevätkautta ajatellen.

Top-5

1.) Motörhead: Back At The Funny Farm
2.) Blind Boy Fuller: Sweet Honey Hole
3.) CCR: Good Golly Miss Molly
4.) Etta James: Tell Mama
5.) Beatles: You've Got To Hide Your Love Away / Day Tripper

Tuoretta kamaa siis. Aamuisin kuulen myös Voice-kanavalta Pro Toolsia, maailman siisteintä ja tarkinta bändiä. Kunnes nousen ylös ja vaihdan erehdyksessä Lauri Karhuvaaralle.

Myytti normatiivisuudesta

Sunnuntai-hesarissa oli juttua Rovaniemen Setasta. Myös musavisa ja Kauppayhtiö mainittiin, koska haastattelu tehtiin keskiviikkona mainitussa paikassa ennen visan alkua. Jutun lopussa paikkakunnan setalaiset miettivät järjestävänsä viikkovisan teemalla "kuinka hyvin rovaniemeläiset tuntevat K.D. Langin ja Elton Johnin." Hieno homma, antaa palaa vaan! Mutta olisi kuitenkin ollut vielä hienompaa, jos toimittaja olisi kertonut kyseisen illan sisällöstä. Tuona sateisena keskiviikkona saamelainen tuomari soitti muun muassa englantilaisen homoseksuaalin johtaman heavy metal -orkesterin musiikkia. Lisäksi saimme kuulla esim. Vivaldia, rappia, jamaikalaissyntyistä Grace Jonesia ja vieläpä Abbaa. Aikamoinen ilta siis! Me oikeakätiset, lihaa syövät valkoiset junttiheteromiehet olimme ylpeitä hörppiessämme voittojuomiamme.

Ääni sisällä sanoo

Minusta tuntuu, että voitan tänään lotossa päävoiton. Olen toisin sanoen ensi viikolla matkoilla.

Prodigal son

Silläkin ehdolla että toistan itseäni ja häiritsen toisia, tässä Johnny Winterin paras kappale ja samalla eräs maailman kaikkein parhaista rokkikappaleista koskaan. 

Olen jo vuosikaudet miettinyt pikkuruisilla aivoillani, miksei se ole tunnetumpi kuin se on. Ehkä viisaammat tietävät.

Väri

Kas, blogi on vaihtanut ulkomuotoaan. Se on aina hienoa ja piristävää, mutta ehdottaisin, että pidettäisiin punainen mukana ainakin jossain kohtaa, koska se on ollut joukkueen eräänlainen tunnusväri.

Musavisa 15.10.2008 Kauppayhtiöllä

Kerplunkhaxzzhan!!

Eilinen visa oli tiukkaa taistoa ja hermojaraastavaa jännitystä aivan loppuun asti, enkä muuten paljasta lukijoillekkaan lopputulosta kuin vasta lopussa. Ähäkutti.

Käsivarren kasvattia vähän hermostutti ensikertalaistuomarointi alussa ja pienten teknisten kankeuksien kautta päästiin sitten vauhtiin. En tosin vieläkään muista, mitä siinä ekassa megapommissa kysyttiin, mutta ei väliä ja joku sen tiesi kuitenkin.

Eka kierros pärähti käyntiin omituisella ääni-ilmiöllä, joka hämmensi kaikkia, eikä kuulunut tuomarin suunnitelmiin, mutta sekin korjaantui. Ry Cooder veteli jotain kantrintapaista leffasta Paris Texas ja on tehnyt mm. Buena Vista Social Clubin kanssa yhteistyötä ja on Rolling Stonen top 100 kitaristin top 10:ssä, kuten mm. Jimi Hendrix ja Jimmy Page. Niin ja Keith. Grace Jones veti Edith Piafin La vie en rosea, mutta mehän veikkasimme laulajaa Elaine Paigeksi. Ja luultiin, että se biisi oli Onnenpäivien tunnarina radiossa. Ei ollut, vaan Yölinjan. Smashing Pumpkinsin Todayn pärähtäessä soimaan nappasin paperin ja kirjoitin artistin&biisin ja pari niitten levyä, muu joukkue sitten täydensi kaksi muuta vaadittua ja levy-yhtiö Sub-Popin, ekaa maksisinkkua, Tristezaa emme kuitenkaan tienneet. Public Enemystä nakuttelin paperiin oikeat vastaukset 80% varmuudella. Huoli oli turhaa, varmuus oli 100% tällä kertaa, mutta viimeisenä soineen Jori Hulkkosen veikkailimme Jimi Tenoriksi. Jori Hulkkonen kylläkin kävi pöydässä, niin. Errare Machina Est. Pisteenlaskun suhteen olimme rehellisiä ja korjasimme ylimääräiset puoli pistettä tuomarille. 10 pisteellä olimme tiukasti tasoissa Toistaiseksi-joukkueen kanssa.

Toinen yksilökysymys oli vaikea. Haettiin elokuvaa, jossa alkuperäinen oli soinut, tai jotain. Jonze sen tiesi sen Bond-leffan, mutta tuomari liene ollut jännittynyt, kun ei osannut sitä suomenkielistä nimeä hyväksyä. Toistaiseksi-tomtom sen tiesi englanniksi ja pokkasi palkinnon, mutta urheiluhenkisenä ja rehtinä kisaajana antoi palkinnon Jonzelle. Ihailtavaa. Ronnie James Dio lähti vetään Rock 'n' Roll Childreniä, tiedettiin herran laulaneen Black Sabbathissa ja Rainbow'ssa, olisi kai tiedetty muitakin bändejä, mutta emme lähteneet elvistelyn tielle. Ja Dio popularisoi myös sormisymbolin eli sen pirunmerkin. Mobya meinasimme ensiksi luulla joksikin Sashiksi. Aika noloa olisikin ollut, mutta korjattiin, biisiä ei tiedetty, Mobyn nimen alkuperä kylläkin. Viimeisimmäksi levyksi veikattiin Hotellia. ABBA sitten tunnistettiin, biisiä ei, ja ainoastaan Ann-Fridin sukunimeä ei tiedetty. Lyngstad siis. Euroviisuvoittovuosikin meni nappiin. Sitten tuli jotain Detroit-teknoa, johon vetelimme ihan stetsonista nimiä, ei ollut Bellevuen kolmoset hallussa. Viimeisenä soineesta Leevi & Leavingsistä tiesimme osittain biisin nimeä ja ainoastaan Göstan kokoonpanosta. No, Rollossahan ne ei oo kertaakaan keikkailleet. Taas laskimme pisteet tarkasti ja protestoimme ylimääräistä pistettä. Kyllä, olimme rehellisiä. 9,5 pistettä ja taas tiukasti jaettuna ykkösenä Toistaiseksi-joukkueen kanssa. Jännitys alkoi olla jo kouriintuntuvaa.

Finaali alkoi Eurythmicsillä ja se meinasi mennä meiltä ohi, mutta onneksi toinen vierailevistä tähdistämme tunnisti laulajan Annie Lennoxiksi. Biisin nimeä arvoimme ja arvoimme, mutta ei. Leffaksi veikkailimme 1984ää, lopulta, vaikka oikea vastaus 9 1/2 viikkoa viipyili myös pöydässämme. Judas Priestisä tiedettiin sitten kaikki vaadittava, biisin nimi, 4 studioalbumia ja toinen vierailevista tähdistämme heitti paperiin intuitiolla Bob Dylan. Mari Boine tunnistettiin, leffaksi pantiin Kapina, mutta se Kautokeinon jäi pois. Levystä ei ollut hajuakaan. Neljänteen kysymykseen olimme jo kaukonäköisesti panneet Vivaldin ja Venetsian ja Barokin, tässä pohdimme sitten vain lyhyen aikaa, oliko tämä nyt Talvi vai Kevät ja talvihan se oli paperissammekin. Ulkomaalaisvahvistuksemme oli tässäkin hyvänä apuna. Viimeisenä pärähti The Cure soimaan ja se oli Jonzelle selvää kauraa, paitsi vuosi meni yhdellä ohi. Tällöin jo pöydässä spekuloimme hieman, että jos Jah olisi ollut mestoilla, olisivat nämä Jiit yhdessä suurella todennäköisyydellä vääntäneet sen vuoden suhteen hieman aikaa peistä. Pisteidenlaskutauolla sitten vertailimme Toistaiseksi-joukkueen kanssa vastauksiamme ja jännitimme kuumeisesti, kumpi mahtanee voittaa, sen verran tiukalta kisa tuntui koko ajan. Tuomarin lukiessa sitten pisteitä jännitys säilyi molempien joukkueiden osalta loppuun asti, kunnes selvisi, että Poikakuoro vei voiton melko suvereenisti 12 ja miinuksella.

Toistaiseksi kosahti ainakin siihen vuodenaikaan, heidän asiantuntijansa kyllä tiesi sen talveksi, mutta heidän demokratiansa oli kuulemma ollut väärässä 2-1. Voittojuomat maistuivat meille, mutta melkein yksin saimme nauttia. Tuomari tosin liittyi seuraamme ja osa meistä lähti vielä jatkamaan, tuomarin kanssa. Puuh, olipa se visa. Ja selvisipä minulle myös, että 'kolle aksu' tarkoittaa suomeksi kultaista kirvestä.

Visaraportti kärsimättömille televisiolapsille

Kerrankin kun visaraportti tuli melkein ajoissa, olitte unohtaneet tekstityksen. 

Ennakkoraportti

Näin yöllä painajaista, että hävisimme musavisan viikkofinaalin yhdellä pisteellä. Mikkovee kertoo tulevassa raportissaan, mitä tarkkaan ottaen tapahtui eilen Rovaniemen Valtakadulla sijaitsevassa Cafe Kauppayhtiössä klo 21:07- 01:09 välisenä aikana.

Nakkilan nyppyneliö

Ei, kyse ei ole pitsin nypläyksestä vaan kirvesmiesten jatsista, jota on
taas monen vuoden tauon jälkeen saatavilla. Edellisen studiolevynsä Beasts of Bourbon ulosti maailmaan kymmenen vuotta ennen uusimman Little animalsin julkaisua. Ei tämä paras B.o.B.-levy ole, ei myöskään huonoin. Tex Perkinsin mäskinlöyhkäinen
röhinä on kuin raikas tuulahdus muuten niin ummehtuneessa pop-maailmassa.
Huumorimusiikista ei ole kyse, mutta ei kuolemanvakavastakaan. Levyn
päättävässä kantrissa Tex P. kiitellen pudottelee eri kemikaalien nimiä
kuin apteekin hyllyltä. Huumorilla, todennäköisesti. Mitä levy kaipaisi?
Kim Salmonia. Charlie Owen soittaa kitaraa varmalla otteella ja
asenteella, joka kuitenkin sopi aikoinaan paremmin New Christsin jyrän rullaksi. Kim
Salmon vei Tieteilijöihinsä mukanaan varhaisten B.o.B.-levyjen
vinksahtaneen sävykkyyden. Varsinaisen läsyn julkaisi maineikas
Albert-prod. Isolle mustalle muoville sen prässäsi tuiki tuntematon Bang!
Espanjassa. Ensimmäinen tuhannen kopion numeroitu painos on jo kadonnut
vinyylifetisistien hyllyihin. Jos suomalaisen nousuhumala kestää tunnin,
niin australialainen krapula kestää reilun 40 minuuttia.

Voimavideo

Voimakuva

Illan kokoonpano: Mikkovee, Jonze ja Mackan. Poikakuoron junttiosasto ratkaisee tänään Oulan arvoitukset huolellisesti ja varmasti.

Alabama! Nyt ne tulevat! 14.10.2008!

"Haluamme tulevan ymmärretyksi, että 14.10.2008 suurikokoinen alus näkyy taivaallanne. Se on eteläisellä pallonpuoliskollanne ja se tähyilee monien valtioidenne yläpuolella. Annamme teille nimen Alabama."

Miestutkimusta

Tiedetään, että Kasa harjoittaa miestutkimusta. Silloin tällöin tulee netistä bongailtua kaikenlaista, mikä voisi johdattaa jopa vielä syvempään, kenties jopa henkisempään pohdintaan. Millaista analyysia saa aikaiseksi esim. tällaisesta teologisesta tulkinnasta?
[kuva: What did Jesus look like?]

Laulava lihamureke

Mainio tuo teeman Rockin klassikkolevyt -sarja. Tänään oli vuorossa (saattoi olla uusinta) Meat Loafin kiistelty albumi Bat Out Of Hell. Minusta tuntuu, että hyvin monet ovat sekoittaneet Marvin Lee Adayn - eli Meat Loafin - säveltäjä Jim Steinmaniin - tai sitten muistelen väärin. Joka tapauksessa, seksikkäitä könsikkäitä molemmat, paidassa myös Jimin todellinen ikä. Levyn muusikkolista on vaikuttava, jopa Edgar Winter on ollut mukana. Ellen Foley korvattiin videota ja kiertuetta varten Karla DeVitolla. Livepätkien perusteella oiva valinta. Kaunista musiikkia ja kauniita ihmisiä - vai mitä, te pervot esteetikot?

Kantrin renkutusta

Horatio Lee Jenkins - Drunker Than Satan "Spreading His Amazing Story Across America"

Another Perfect Week

Aaah, suosikkipäiväni maanantai! Mikä kaikkein parasta, tällä viikolla pitäisi postiluukusta tipahdella viisi Motörheadin klassikkolevyä. Olin jo pitkään jahkaillut erityisesti Another Perfect Dayn (1983) tilaamista, mutta kamppailin formaattivalinnan kanssa. Olen joskus omistanut sen vinyylinä totta kai, mutta jonnekin se vaan on vuosien varrella kadonnut. Päätin sitten hankkia kaikki keskeiset klassikot kertarysäyksellä cd-levyinä: Playsta saa nimittäin Motörheadia 4:49 euroa kappale. Vinyylit keräilen sitten divareista hyväkuntoisina.

Winterreise

YLE Teemalla päättyi juuri Franz Schubertin säveltämän Winterreisen esitys. Teoksen tulkitsivat baritoni Thomas Quasthoff ja pianisti Daniel Barenboim. Itselleni tähän mennessä tutuin versio on ollut Jorma Hynnisen ja Ralf Gothónin jokseenkin ultimaattinen tulkinta. Tsekatkaapa vaikka Särestössä taltioitu dvd… En tiedä, onko näiden eri huipputulkintojen vertailukaan tarpeen, vaikka kieltämättä se on mielenkiintoista. Ainakin omaan korvaani erot olivat minimaalisen pienet. Sen sijaan itse teos on mitä sopivinta kuunneltavaa myös tällaisina pimeinä syysiltoina. Itse en ole suuri liedmusiikin ystävä, mutta Winterreise on musiikillisesti ja tunnelmaltaan äärimmäisen kiehtova ja samalla helposti lähestyttävä teos. Lisäksi nykyisinä kaupallisten karaokekilpailujen aikana on Quasthoffin, Barenboimin, Hynnisen ja Gothónin kaltaisten huippuosaajien työskentely innostavaa ja sykähdyttävää seurattavaa. Hyvä Teema! Uusinta ko. kanavalla lauantaina 18.10 klo 12.35.

Stand by your band.

Aivammahtavaa!! Lämppäri Demons aloitti 19:45. Swedu bändi paukutti triona menemään ihan tyylipuhdasta punkeroa. Energiaa lähti enempi kuin keskikokoisen kaupungin punk/hc bändeissä yhteensä. Encorena vetivät the Damned:n Neat neat neat, siinnä vasta jotain.

Hellacopters aloitti öpaut ysin pintaan. High Visibility albumin Hopeless case of kid denial avasi setin ja kunnon kokoontumisajojen merkiksi jokainen vetäisi oikean käden nyrkin kohti taivasta. Siel ol kuulkaa porukkaa ihan joka lähtöön, no joo, hip-hopit puuttu. Aika tasasesti tuli matskua joka levyltä ja bändi oli hurjemmassa kunnossa kuin ikinä. Ekan levyn matskut potki ja yllättävintä että jopa sitä kuuluisaa räkää & tiukkuutta löytyi soitosta enempi kuin levyltä, huh.

Psyched out & Furious biisistä tuli tämänkertaisessa käsittelyssä aikamoinen boogiejyrä joka jytkytti mukavasti Pakkahuoneen lattiaa, yam yam teki gutaa. Muutenkin sovitukset olivat totutusta poikkeavia. Skinnerin Leonardille kumarrettiin tyylipuhtaasti Better than you:n skebasoolojameissa. Chuck Berryä ja Stooges pianoa, ikäänkuin mausteena omalle pihville, ei siis toisinpäin niinkuin helposti käy. Setti oli koottu sillä peräänkuulutetulla pieteetillä ja herkyydellä, välttäen perinteiset hittiputki loput. Tai no joo... lopuksi tuli Beatles:n I want you (she's so heavy) biisin loppuriffiä junnaten, sitä kohtaa josta voisi laskea Black Sabbath tyylin syntyneen. Eikä tässä vielä kaikki, ennen tuota tuli Queenin we will rock you punk-rockkina, pikkasen oli hyvä muuten. Täydellinen lopetus, vaikka odotinkin Search&Destroy vetoa viimeiseksi :)


En toisaalta käsitä miks ne panee pillit pussiin koska soitto kulkee ja jätkillä näky olevan lavalla hauskaa joka välittyi myös yleisölle. No, sokerina pohjalla, lopetuskiertueen keikat nauhoitetaan livelevyä varten joka julkaistaan asap.

Kyssänder: Mistä genre action-rock on saanut nimensä?

Mitenkäs se menikään

Se lappilainen suvaitsevuus siis? Ja se, mitenkä hyvin Lapin Kansan väistyvä päätoimittaja tuntee lappilaiset?

Olitte väärässä, Tuomi-Nikula sanoi päin persettä. "Lapin läänissä julkihomon päätoimittajan hyväksyisi 93 prosenttia vastaajista. Koko maan hyväksymislukema jää 85 prosenttiin."

Sillä lailla. Kiva kun semmoinenkin änkyrä on kuvitellut puhuvansa lappilaisten suulla.

Ratoksi ja hyödyksi

Suosikkipelini.

Mara vetäs kotiapäin

Nyt on näemmä ollut Norjan Nobel-komitealla pienempi tarve näpäyttää jenkkien väistyvää valtaa, kuin tehdä oikeasti työnsä. Ne meni ja antoi meinaan Ahtisaarelle rauhanpalkinnon.

Onnea

Soviet Veterans Parade, Jerusalem
Originally uploaded by Grringostar

Poikakuoro on siis Rovaniemellä astunut askeleen kohti taas yhtä ainakin sarjavoittoa. Valitettavasti ette muistaneet postittaa kuvia visasta. Tämän kerran saatte anteeksi. Tässä paparazzikuva.

Ei niin suuri harppaus

Astuimme johtoon.

Totuus kahvista

Kahvi on juotava tuoreeltaan. Niin se vain on.

Karjalainen & Järvenpää

"Paratiisin pojat ovat miehiä, jotka eivät malta odottaa taivaallisia riemuja, vaan tahtovat ottaa ilon irti jo perjantaina. Suomalainen mies on parhaimmillaan nousuhumalassa. Tutkimuksen mukaan se kestää noin tunnin. Jokseenkin saman ajan kuin tämä levy."

- J. Karjalainen

Ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa!

Tuomarina tomtomtomtomtom. Illan kokoonpano: Jonze, MikkoVee ja Mackan.

1. kierros: Vanhat ja tulevat klassikot:

U2 oli pässinlihaa. Tuomari kertoi visan jälkeen, että osa joukkueista ei ollut tunnistanut yhtyettä. Kenties Bullet The Blue Sky ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia bändin viisuja. Marvin Gayen What a Fuck is going on meni muuten hyvin, mutta minä sekoitin Ron Jeremyn James Jamersoniin. Niin, laiskuuttamme (oikeasti!) emme kirjoittaneet koko levy-yhtiön nimeä. LSD sheiße Systemistä emme tienneet mitään, ja hyvä niin: roti tulee säilyttää riskipelissäkin. Tapani Rautavaaran Laulu tunturille (elokuva) oli unohtunut. Kierroksen jälkeen johdimme tasapäin Toistaiseksi-joukkueen kanssa (paikalla 18 joukkuetta).

2. kierros: Nice-energiaa:

Norjalaista Annieta on kysytty aiemminkin, mutta emme tunnistaneet Madonna-sämpleä (oliko se Everyboydy?), sillä tuottajat ovat aina olleet julkinen heikkoutemme. Osaamme heistä ainoastaan Veikko Lavin, Desmon Childin ja erään lohjalaisen putkiasentajan. Jayne Mansfieldin sijaan veikkasimme Saatanan Turoa ja kitaristiksi runoilija Russ Meyeriä. Emme edelleenkään usko, että kitarassa oli Jimi Hendrix! Boney M on tehnyt aivan ihkun coverin Neil Youngin Heart Of Goldista, sen toki tiesimme puoleksi päätellen. Mutta Tommia olisimme tarvinneet Frank Fariania muistelemaan. Edie Brickellin levy löytyy meikäläisen hyllystä, mutta kukaan meistä ei muistanut albumin nimeä. Koska Satu pelaa Elizabeth Taylorin kanssa, jäi aviosiippa Paul "Pool" Simon täysin huomioimatta. Kakkoskierroksella sijoituimme heti toiseksi pisteen päähän Toistaiseksi-ryhmästä.

3. kierros: Afrikka.

Taisi kaikkia finaalijoukkueita vähän jännittää finaalin teema! Kun sitten Mory Kantén ikipieru Yeke Yeke pärähti ilmoille, kaikki - ainakin seniorivisailijat - silminnähden rentoutuivat. Biisiä koskeva tilastokysymys meni (ekana afrikkalaisena yli miljoonaa myytyä tai jotain) arvauksena lähelle, mutta silti pieleen. Yksi asuinmaista saatiin sentään veikkaamalla kohdalleen. Chemical Brothersia ei heti tule Afrikkaan yhdistettyä, mutta niin vaan sekin happoduo on jotain sen suuntaista väsäillyt. Esittäjä tunnistettiin, muuta ei. "Sielun tanssista" emme kirjanneet oikeita vastauksia, mutta discon syntyhistoriasta oli kuitenkin kaiketi kyse. Tiedettiin sentään Michael Jacksonin käyneen varkaissa - rahalla saa ja hevosella pääsee (ks. otsikko). Angelique Kidjon kaunis versio Bolerosta kirvoitti joukkueelta tarvittavat pisteet finaalin voittoon. Mikkoveen valppaus Kidjon nimen oikeinkirjoituksessa pelasti meille voiton, sillä kauden alokaskomeetta Blues & Dance jäi jännittävän tarkistuslaskennan jälkeen meistä ainoastaan pisteen päähän. Joukkueen peräsmies ja ensi viikon tuomari Oula liittyi seuraamme ja osoittautui tosi hauskaksi kaveriksi. Myös Satu-Elizabeth kaunisti loppuillan pöytäämme. Tuomari istahti niin ikään, tuoppiaan tyytyväisenä siemaillen.

Kiitokset vielä Tomille mainiosta visasta!

Perfoklubi

Kävin eilen Perfo-klubilla ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni performanssia. Ensimmäisessä esityksessä leivottiin puoluekakkuja. Toisessa nainen makasi kartongilla ja ripotteli kukkamultaa ympärilleen.

Kuulin juttuja, millaista on kun on lakkauttanut kannattamattomia asioita elämässään. Kuulemma erittäin paljon parempaa. Kuulin myös, ettei Intiaan kannata mennä. Se on likanen ja meluisa paikka, missä ihmiset ovat äärettömän epäluotettavia. Kaiken lisäksi siellä ei ole oikein mitään nähtävää.

Klubilla esiintyi Dxxxa & the 50/60. Yllättävän hieno keikka. En tiedä miksi sitä musiikkityyliä kutsutaan.

Keep on grooving in outer space

Tänään pyöri päässä Jimi Tenorin Outta Space. Varmaan siksi, että se vei vuosituhannen vaihteen tunnelmiin. Kirjoitan joskus muistelmiini noista ajoista. 

Voimakuva

Now you got the fruit on your tree, lemons on your shelf.
You know lovin' mama that you can't squeeze them all yourself.
Now I say please let me be your lemon squeezer.

im a steerwalkin' cheetah with heart full of napalm...

Hellacopters vetelee viimeisiä härmän keikkoja just nyt, Hesas, Tampereel, Turuus,... Takuuvarmaa scandinaavian"axön rokkia", vanhanliiton sellaista, olemme saaneet kokea reilun kymmenenvuoden ajan Hellojen ansiosta. Kokoonpano on elänyt sujuvasti ja meninki pysynyt katu-rockina.
No eipä mittään, meikä ja kaunis vaimoni pakkaa väskyt ja häipyy Tampereelle heittämään hyvästit tuolle retkueelle. Ja jos hyvin käy niin kerkeämme myös ystävämme Skellefteon (nimi väännetty) Trippers bändiä katsomaan ja parit keimot kumoamaan.

Skippaan siis keskiviikon visat mutta meditoin joukkueelle ( Mac, Jonde, Ingrid, Mikko Wii ) hyvää fjongaa ja kosmista hymyä kisaan mukaan, sillä voittaa aina. Parit fåtåt råpårtissa olis ok.

Luettua

"Aikakauden kenties tunnetuin kirjastonhoitaja oli kuitenkin Giacomo Girolamo Casanova, venetsialainen kirjailija ja seikkailija, joka elämänsä loppupuolella toimi myös kirjastonhoitajana, kuten monet muutkin yleisoppineet."

Eipä tule ensimmmäisenä kirjastonhoitajasta mieleen naistenmies, eikä päinvastoin! Tästä tulikin mieleeni, mikä mahtaa olla huominen kokoonpano? Minä ja Jonze ollaan varmoja, ehkä myös Mikkovee. Inksu on lomailemassa ja muistaakseni Jahve aikoi skipata vielä tämän viikon. Saa nähdä, saammeko joukkuetta kokoon yhteenkään viikkovisaan.

Bridge To Better Days

Kirjastosta lähti tarkempaan kuunteluun: Joe Bonamassa - Live From Nowhere In Particular. Pitkästä aikaa sähkökitarablues kuulostaa kiinnostavalta; sävykästä ja soivaa soittoa. Bonamassalla on lauluäänessään kaiken lisäksi komea southern-soundi. Pidän myös sovituksillisista koukuista ja lukuisista viittauksista, joita hän alati viljelee. Studio-levyjä en ole kuullut, herkuttelen ensin livellä.

Vanhanaikaisen mielentilan kaipuu

Tommin väritystä eilisessä pikaviestissä:

"Ajattele nyt jotain Bullittia roikkumassa facebookissa odottamassa kavereiden statuspäivityksiä tai kinaamassa suomi24-palstalla."

Tekisi mieli sammuttaa kone samantien. Niin moni asia voisi olla paremmin, järkevämmin ja ennen kaikkea miehekkäämmin (halveksien poistettu nykysuomen sanakirjasta).

Vaalit

Vaalikone (vasemmalla). Löysin sieltä oman ehdokkaani. Puolue on vain väärä; en halua pudottaa ääntäni pahuuden kaivoon.

Runkkaamiskysymys

Miksi asteikkojen soittamista, vinyylien keräilemistä tms. pidetään runkkaamisena? Jos se on itsetyydytystä, mikä on sitten oikeata seksiä (vrt. Tuomas Akvinolainen: Every sperm is sacred)?

Onko konsertissa käynti? Entä levyn kuuntelu kotona? Vaikuttaako se, kuunteleeko yksin vai seurassa? Onko jonkin instrumentin soittaminen yksin syntiä? Vai onko kaikki popharrastus, joka ei johda lastentekoon rikos Jumalaa kohtaan, joka on antanut musiikin meille lahjaksi, mutta tätä kaunista lahjaa ei pidä käyttää väärin eli pelkästään omaksi nautinnokseen?

Hifistit

Kävin lauantaina hifimessuilla. Muuten oli mukavaa, mutta hifisteillä oli minusta kammottava musiikkimaku. 

Sitten aloin vähän miettiä lähtökohtiani: millä tavalla on vähäarvoisempaa arvostaa musiikissa ensisijaisesti äänentoisto-ominaisuuksia kuin vaikkapa sen melodiaa, harmoniaa, sanoitusten sisältöä tai kulttuurisia viittauksia ja asemaa?

Eräs arvaus: monen mielestä musiikkimaku on sitä kehittyneempi, mitä useampaan näistä parametreista se perustuu. Mutta onko tämä hyvä vastaus tai edes oikean suuntainen?

Musiikista aikuistuminen

Normaalitilanne taitaa olla, että poppia kuunnellaan rajoitettu aika. Lapset tunnetusti pitävät teinejä tyhminä ja lapsellisina, ja välttelevät sen takia popmusiikiakin. He pitävät sitä liian emotionaalisena ja siksi musiikin kuuntelua epämiehekkäänä. Heiluminen ja kohtuuton innostus ovat todisteita, ettei ole järkensä vaan jonkin tai jonkun muun ohjaama. Siis ei mikään aikuinen ja ympäristöstään erillinen individi, kuten jokainen lapsi haluaa olla.

Sitten tulee nuoruus ja sen mukana musiikki. Otetaan suosikkeja, kuunnellaan musiikkia ja ostetaan levyjä. Se on edelleen noloa, mutta se hyväksytään. Normaali nuori teeskentelee nuoruuteen liitettäviä tunnelmia koska uskoo, että muuten jää ilman jostain mikä menee muuten pian ohi ja jota jäädään aikuisena kaipaamaan jos ei siitä olla saatu osuutta. 

Noin 17-vuotiaana aikuistutaan, lopetetaan murrosikä ja sen mukana popin kuuntelu. Kuten lapsi, aikuinen haluaa olla rationaalinen ja kylmäpäinen eikä mikään popparinihailuaan kiljuva räkänokka. 

Olen viime aikana ollut aika kiinnostunut tästä paradigmaattisesta tarinasta. Erityisesti siksi, että puhuin asiasta erään tyypin kanssa. Hän sanoi, ettei kuuntele enää minkäänlaista musiikkia muuten kuin elokuvien taustaäänenä. Ei kuulemma ole kiinnostunut.

Hänen nuoruutensa musiikki on kuulemma keskinkertaista ja vähämielistä lällätystä muodista menneissä vaatteissa, eikä siitä saa mitään. Käsittääkseni hän lähinnä häpeilee menneitä suosikkejaan. Uusi popmusiikki ei kiinnosta häntä lainkaan, koska "se on kakaroille tarkoitettua". Klassinen musiikki taas ärsyttää häntä, koska se on kuin venyteltäisiin vietereitä. Toisin sanoen hän piti dynamiikkaa ja harmonisia jännitteitä pelkkänä häiriönä. Sanoin, että elokuvamusiikkihan on samanlaista, ja hän myönsi, että osana elokuvan tunnelmanluontia hän sen hyväksyy. Aikuisille suunnattua popmusiikkia taas kuuntelevat hänen mukaansa sellaiset, jotka lukevat itsehoito-oppaita ja saavat itkukohtauksia.

Aikanaan hän keräsi nopeasti melkoisen levykokoelman, joka nyt pölyttyy jossain jos ei sitä olla jo heitetty pois. 

On kiinnostavaa, miten tällainen näkee musiikin harrastuksen merkkinä emotionaalisesta kypsymättömyydestä, miten musiikki-innostus voi nopeasti kiriä valtaviin mittoihin ja sitten kadota yhtä nopeasti jäljettömiin ja miten tällainen ihminen kuulee ympäristönsä, mainosten, elokuvien jne. musiikin ja miten hän siihen suhtautuu (tämän tapauksen mukaan televisio-ohjelmissa on tunnusmusiikki vain siksi, että tietää koska tulla jääkaapilta.)

Sivuhuomiona: paljonko tähän ajatteluun vaikutti se, että 80-luvun Soundeissa samastettiin musikaalisuus ja se, miten sekavaan tilaan joutui musiikkia kuullessaan. Elämäkerroissa tulevat tähdet saivat suunnilleen epilepsiakohtauksen kun kuulivat radiosta ensimmäistä kertaa Chuck Berryä (silloin sanottiin, että se kolahti) tai tylsästäkin bluesinhinkkauksesta tuli suurta ja visioivaa taidetta kun esiintyjä hyppi samalla holtittomasti tästä maailmasta mitään ymmärtämättä. Jatkokysymys: jos tämä ärsytti niin yleisesti meitä lukijoita ja kaikkia ketkä tunsimme, miksi se viehätti tuon ajan toimittajia?

Lähiaikoina on luokkakokous. Jos onnistun, yritän vähän kalastella ihmisiltä tämän kaltaisia kokemuksia. Muistan aika hyvin heidän teiniaikaiset musiikkimakunsa ja innostuksensa tason. Nyt olisi kiinnostavaa kuulla miten se on muuttunut ja mitä ihmiset itse ajattelevat muutoksesta. 

Maanantai

Suosikkipäiväni maanantai! Tästä voidaan laskea, että ylihuomenna on musavisa, jolloin voidaan puolestaan ajatella, että musavisasta laskettuna ylihuomenna on myös perjantai. Kenties tässä on salaisuus, että viikot rullaavat musavisakaudella niin julmettua vauhtia.

Istun pöydän ääressä, katselen ikkunasta ulos Ounaskosken syksyisiä kuohuja. Lenin päivystää selkäni takana, en katsele Stalininkaan pään yli ulos. Tuossa seisoo syntymäpäiväsankarin komea sipuli, vieressä Modesty Blaise kahtena kappaleena. On niin hiljaista, koska aamulla satoi.

Huomio elitistisenmediaseksikkäät vinyylirunkut.

Joskus aikoinaan mainostin Ylen Pop-Talk ohjelmia blogillamme, tais mennä ohi monelta. Enivei perässähiihtäjät, nyt tarjolla herkullinen keskustelu vinyyli formaatista. Linkki.

Fakta

Poikakuoron pelikokoonpano syyskaudella 2008: Inksu, Jonze, Jah, Mikkovee ja Mackan. Kunhan päästään pyöreän pöyrän ääreen, äätä ja öötä ölistään jä päljön. Törinää tötteröön.

Elävänä BB:ssä

Kerrankin bändikeikka paikassa, jolla on kunnon nimi. Tiedän jo nyt, että tuollaisessa paikassa ongelmia tulee ainakin voluumin suhteen: "Pienemmälle!" Mutta ei se mitään, ihan mukavaa rokata ja rollata pitkästä aikaa. Chuck Berry Top-5:

1.) Come On
2.) Brown Eyed Handsome Man
3.) Back In The USA
4.) Too Much Monkey Business
5.) You Never Can Tell

Huonojen elokuvien kerho

Jonzen ja Mackanin privaattiklubi kokoontuu jälleen ensi sunnuntaina parjattujen ja väheksyttyjen väriäänielokuvien parin. Koska viimeksi oli kaupasta Cherry Garcia loppunut, voisimme kostaa menetyksen nimemällä kerhomme Grateful Cinema Cherries - elokuvakerhoksi. Toistaiseksi emme ole vielä rekrytoimassa uusia jäseniä. Mutta muistaakseni ainakin Jussi on joskus ollut seuranamme katsomassa erään kaksikon seikkailuja. Kun Jyväskylän vetinen talvi alkaa kyllästyttää, voisimme työntää Jonzen DVD-soittimeen lisää herkkua.

Näkemyksiä

Jari Kalevassa

Pentti Harjumaa Lapin Radion keskustelupalstalla:

"Alma Median ahdasmielinen ja kapea johtoporukka tulee nimittäin mielivallalla leimanneeksi ja mustamaalanneeksi lappilaiset pimeiksi kusipäiksi, jotka eivät voi hyväksyä muita kuin heteroparisuhteita. Mutta tällainen olettamus ei pidä paikkaansa. Lappilaiset eivät ole keskimäärin sen pimeämpiä ja uvaitsemattomampia kuin muuallakaan. Toisaalta tosin olen totuuden nimessä valmis myöntämään, että myös Lapissa ihmismielten pimeyttä on ja löytyy haitalle asti. Mutta asiallinen vapaamielisyys ja ymmärtämys erilaista ajattelua ja elämäntapaa kohtaan on kuitenkin lisääntymään päin. Onneksi."

Musavisa Semaforissa 2.10.

Motto: Mitä järkeä mennä ulos jos ei visaile? (Autenttinen repliikki torstailta työillan päättyessä.)

Motto2: 

- Tiedätkö millainen on kova jätkä?

- No?

- Sellainen joka löytää helpommin kapakan kuin klitoriksen.

- Mmm, olutta.

Jälleen järjestäydyimme visailemaan Semaforiin. Joukkueessamme aluksi minä, Elias, Juha-Matti ja Hanna. Myöhemmin myös Arska, Johanna ja Maija, eli visan päätteeksi joukkeemme oli pianpa megakoossa. 

Munasimme kahdessa kohdassa. Ensinnäkin veikkasin, että Popedan Harashoo olisi ollut julkaistu vuonna 1983 kun se oli 1984. Toiseksi Ville Valo oli coveroinut vain kolme Baddingin kappaletta, veikkasimme neljä. 

Pääsimme kuitenkin jaetulle voittosijalle, eli herruus oli katkolla. Jokaisesta joukkueesta kysyttiin yksi ratkaisulle, ja kysymys oli aiemmin visassa mainitun kappaleen Beds are Burningin pituus.

Jotenkin tuli mieleen 4:11, mutta jotenkin ajattelin, että se on kuitenkin odotettua pidempi, joten vastasin, että 4:50. Oikea oli kuulemma 4:17, joten joukkue (nimi unohtunut), joka sanoi 4:23 voitti. Kuten laskea saatatte, ei alkuperäiselläkään olisi päässyt kuin uudestaan katkolle, joten parempi ansaitsi kunnian.

Eli kuten lauletaan:

Power and dominion are taken by the will

By divine right hail and kill!

Loppuilta meni sitten riehuessa ja ölistessä. En itse kuitenkaan mennyt jatkopaikkaan vaan kotiin, mistä saatoin tarjota teille tämän tuoreen raportin.

Musavisa 1.1.08

Keskiviikon tutut musavisat ovat palanneet myös omalta osaltani. Astelin Kauppayhtiöön tapani mukaan hyvissä ajoin. Joukkueemme lopullinen osallistujamäärä oli loppujen lopuksi täysi viisi, kun paikalle saapuivat Mackan ja James (nimi muutettu). James toi paikalle myös pari kaveriaan, jotka täydensivät lukumäärämme täyteen mittaan.

Ensimmäinen kierros alkoi yllärikysymyksellä. Tästä, kuten muistakaan pläjäyksistä en poikkeuksellisen meluisana iltana saanut mitään selvää. Joukkuetoverit kuitenkin saivat ja pöytäämme päätyi 2/3 illan ylläreistä.

Ykköskierros osoittautui hikisen vaikeaksi. Booker T. and the M.G.s-kysymyksestä irtosi puolikas pistettä. Rolling Stone-lehden top 10-biisejä kysyttäessä piti tietää kaksi joukkoon kuuluvaa kappaletta. Kysäristä irtosi puolitoista pistettä, vaikka kyseinen lista on pullollaan tuttua peruskamaa. Ykköskierroksen Anthrax- ja Alpha Blondy-kysymyksetkään eivät tuottaneet kummoisesti pisteitä emmekä myöskään saaneet kunnolla selvää Beckin muminoista Loser-kappaleessa. Viisi pistettä oikeutti ensimmäisen kierroksen kahdeksanteen sijaan.

Toinen kierros olikin sitten toista maata. Dire Straitsia käsitellyt kysymys meni täysille pisteille. Mark Knopflerin sympatiat cd-formaattia kohtaan olivat hyvin tiedossa. Brothers in Armsin julkaisuvuosi on tietty 1985 ja ko. levy on myös ensimmäinen miljoonan kappaleen myyntiin yltänyt cd.

Myös R.E.M.:stä löytyi mukavasti tietoa, vaikka bändin kaikki jäsenet eivät mieleen muistuneetkaan. Pet Shop Boysin tunsimme myös, mutta emme tienneet bändin tehneen uuden soundtrackin klassiseen elokuvaan Броненосец «Потёмкин».

Pisteitä kakkoskierrokselta mukavat 10,25 ja yhteispisteet 15,25 veivät meidät finaaliin.

Finaalikierros tuotti jälleen ylimääräistä hikoilua. Manic Street Preachersin hittibiisi tunnettiin, mutta sen taustat ja muut faktat bändistä jäivät unholaan. Kakkoskysymyksessä räppäsivät Dr. Dre ja Snoop Dogg, jotka arvattiin / tunnistettiin, mutta emme sitä, kumpi on pääesiintyjä ja kumpi featuring. Sämplen lähde jäi myös pimentoon, kuten Dr. Dren alkuperäinen pumppu N.W.A.

Kysymys 3. Queen esitti tuttua Under pressure-hittiä. Emme kuitenkaan tienneet, koska yhtyeen tuotanto muunnettiin kokonaisuudessaan cd-muotoon. Bändin nimen puolestaan keksi Freddie Mercury eikä Roger Taylor ja Freddien patsas sijaitsee Sveitsin Montreuxissa, toisin kuin ansiokkaasti arvailimme.

Viimeisenä kappaleena soi Simple Mindsin Don't you forget about me elokuvasta Breakfast Club. Kappaleen julkaisuvuosi 1985 meni meiltä yhdellä vuodella huti ja itse en millään muistanut muita bändiläisiä Jim Kerrin lisäksi.

Niin päättyi syksyn toinen musavisa finaalin kuudennelle sijalle. Voiton veivät naapuripöydän unkarilaiset kreivittäret. Itsellemme läsnäripisteet sekä mukava ilta Jamesin (nimi muutettu) ja ystäviensä seurassa.

Ensi viikolla sitten jälleen uusi visa ja uudet kuviot. Kiitokset, onnittelut voittajille ja kuittaukset. Siirrynpä illan iloksi katsomaan televisiosta ohjelmaa, joka omasta puolestaan todistaa, että ennen tehtiin televisiosarjoja, joita edelleenkin kehtaa tunnustaa diggaavansa.
Ja hei, ollaan sitten varovaisia siellä ulkona!

Manics, politiikka, tekopyhyys jne.

Eilen aloitin finaalin tällä veisulla. Minusta se on hieno, ja siinä on myös vahva sanoma. Pidän sitä myös tähän LK-jupakkaankin osuvan ajankohtaisena.

Tämä Lapin Kansan nykyisen päätoimittajan lausunto suorastaan oksettaa tekopyhyydessään. Natiivina lappilaisena melkein jo häpeän hänen puolestaan, vaikka eihän meillä Lapissa ole osattu turhista hävetä ennenkään.

Mutta se tästä idealistisesta vaahtoamisesta, sillä tuo on hyvä biisi ja videon taiteelliset ansiot ovat kestäneet ajan hammasta hienosti.

Väliraportti

Poikakuoron uusi motto: Ei sitä koskaan tiedä.

Potkut Lapin Kansan uudelle päätoimittajalle

Aika tyrmistyttävä uutinen: "Alma Media antoi potkut Lapin Kansan uudelle päätoimittajalle".

"Alma Media on purkanut sopimuksen Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen kanssa. Alma Media ilmoitti keskiviikkona, että johtajasopimus puretaan luottamuspulan vuoksi. Todellinen syy on Korhosen mukaan se, että hän elää parisuhteessa naisen kanssa."

On jälleen voimakuvan aika

Jos ja kun Poikakuoro illalla pelaa kahta vajaalla alkuperäiskokoonpanolla, on miehien voima oleva kosmista luokkaa. Haistakaa testoksemme väkevyys!

Jim's Comeback!

Palataanpa toviksi joukkueemme alkuhämärään, siis aikaan ennen Inkerin syntymää ja Mikon DP-jäsenyyttä, Jahin vaeltaessa vielä vapaana Koskikadun laajoilla preerioilla. Me entiset skoptilaiset olimme menossa musavisailemaan, mutta vailla uutta nimeä. Tommi kronikoi 6.9.2004:

"Kävi kuitenkin niin, että kevätkauden ensimmäiseen koitokseen pääsi alusta alkaen vain joukkueen sivari nimeltään James (nimi muutettu). Häneltä tivattiin joukkueen nimeä, ja hätäpäissään muisti sen väärin ja ilmoitti, että joukkueemme on Poikakuoro."

Miten tämä kaikki liittyy legendaariseen Jim-ladiin (nimi muutettu)? Minäpä kerron: James tekee yhden illan paluun vanhan kuoronsa riveihin! Eli huomenna 3/5 alkuperäisestä Poikakuorosta pelaa viikkofinaalin voitosta, kun pyöreän pöydän ääreen istuvat Mackan, Jonze ja James. Myös Jah palaa pitkältä ryöstöretkeltään Arizonan ja Meksikon tulikuumilta rajamailta.

Ilta Öölannissa

Paul Leonard Newman 26.1.25 - 26.9.08

Top-5

1.) Towering Inferno (1974)
2.) The Sting (1973)
3.) Cool Hand Luke (1967)
4.) Slap Shot (1977)
5.) Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969)

Muitakin hyviä löytyy, mutta nämä tulivat ensimmäisenä mieleen. Liekehtivässä tornissa on sitä paitsi mukana Steve McCool palopäällikkönä. Puhalluksessa Newmanin boogie on kohdallaan, Lannistumattomassa Lukessa Newmanilla on myös mahtava pilke (ne kananmunat!). Lämäri puolestaan on jo lähes järjettömän hauska lätkäparodia. Sen vastapainoksi komeudella (vasemmalla Robert Redford, edelleen hengissä. Mukana myös Puhalluksessa) Brokeback Hillbillyboysin murskaava Auringonlaskun ratsastajat.

Elizabeth Bathory ja muut veressä kylpevät

Satun uusi joukkue: Elizabeth Bathory. Lisätietoa tästä eksentrisestä henkilöstä löytyy tietenkin Wikipediasta. Ozzy ja Randy olivat kuulemma keskustelleet yhteisistä mielenkiinnon kohteista. Pitäisikö tästä päätellä jotain, vai olla peräti "huolissaan". Leikki sikseen, onnea vielä kerran uudelle joukkueelle! Kenties Bathorysta innostuneena aloitin lukemaan pitkästä aikaa Bram Stokerin Draculaa, maailman parhaimmaksi roskakirjaksi kehuttua mestariteosta. Vaikka Christopher Lee on paras elokuvasovitusten ylivoimaisin kreivi, on Coppolan näkemys itse leffoista lempparini.

Varmarimainos.

Upea, ajan hengessä tiukasti puskeva mainos.

AC/DC feat. Dave Evans

En tiedä soitettiinko tämä Roviksen visassa, mutta niille jotka eivät ole nähneet tai kuulleet, AC/DC laulajanaan Dave Evans.

Oikeastaan tuo kuulostaa hyvältä, ja koska aistin että Evansia kuuluu inhota jostain tottumis- tai imagosyystä, päätin alkaa pitää häntä AC/DC:n parhaana laulajana. 

Musavisa Semaforissa 25.9.

Poikakuoro visaili taasen Semaforissa, tällä kertaa parikin astetta jäykemmässä tilassa, sillä joukkueellamme oli uusi myötätietäjä. Eikä vähempää kuin Eppu Normaalin perustajajäsen. Hänen kunniakseen aloitan raportin visakysymyksellä, johon vastaus lopussa. 

Eppu Normaali teki toisen keikkansa Rockin SM-kisoissa, jotka järjestettiin legendaarisella Gorilla-klubilla. Missä Gorilla sijaitsee nykyään? Kaupunginosan tarkkuus riittää.

Asiaan. Viisitoista kysymystä, joista emme tienneet kolmea. Yksi tietämyksen ylittäneistä oli Elastisen oikea nimi. Rupesin tässä takkuilemaan, koska mielessäni pyöri jokin ruotsinkielinen sukunimi. Aamulla wikipedoillessani sitten tajusin, että hainkin Iso-H:n nimeä.

Toinen mitä emme tienneet oli Michael Jacksonin sisarusten lukumäärä. Logiikkamme oli Jackson Five miinus Miihkali plus Janet ja LaToya. Siis kuusi. Oikea vastaus oli kahdeksan.

Kolmas kompastuskivi oli piakkoin julkaistavan levyn Superpallo tekijä. Veikkasimme Ristoa, mutta oikea vastaus olisi ollut Maija Vilkkumaa.

Sijoituimme toisiksi yhden pisteen erolla voittaneeseen joukkueeseen, joka pienestä koostaan (kaksi visailijaa) huolimatta on jokseenkin dominoinut Semaforin visaa viime ajat. Mutta täältä vielä tullaan! 

Joukkueessamme visailivat minä, Hanna ja mr. Riihikoski.

Ai niin, vastaus kysymykseen. Oikea vastaus on Kaleva Tampereella. Gorilla sijaitsi nykyisen Koskikeskuksen paikalla vanhassa verkatehtaassa, jonka purkamisesta nousi aikanaan maanlaajuinen poru. Tehtaan purkujätteet käytettiin Kalevassa puiston maisemointiin. En ole varma, onko se kohta enää Kiovan puistoa, mutta leikitään että on. 

Krap...ööö...ortti

Pekka oli laatinut sangen maukkaan perhekeskeisen avausvisan ja meitä oli paikalla kolme indoktrinaatiossani, johon tämä raportti vielä lasketaan. Inksu ja Marko siis. Olivat. Paikalla. Jonze ja Jahve olivat vielä kokoonpanosta syrjässä.

Yllätyssektorilla aloitettiin jälkikäteen saamiemme tietojen mukaan Sisters of Mercyllä. Siitä lähti sitten ekan kierroksen 'Sisko' -teema, QOTSA esitti 'Little Sister'in, josta tiesimme arvaamalla puolet, emmekä muuta. This post needs more cowbell ja jatketaan siis. Arveltiin, että jos olisi liittynyt ovelasti jenkkien pressanvaaliin, mutta liian kaukaa. Miltei nolosti musiikkielitisteistä koostuva ryhmämme tunnisti edesmenneen Aki Sirkesalon, mutta kukapa ei. Sallan lahja tyttörokille ja Inksu tiesi nimetkin, mutta oishan niitten luullut Iggy Poppia lämpänneen, mutta jumalauta skenepojot romahti tytöillä kun olikin Avril Lavigne. Sitten olikin allekirjoittaneen aika romahduttaa skenepojojaan...tunnistamalla New Kids On The Block!!! Repikää siitä! Noh, mulla sentään oli munaa olla peittelemättä tietoani, mutta hävettää se silti, tai no ei oikeasti. Ja on mulla selityskin. Tiesin sentään kolmen vaaditun jäsenen etunimet, ja kun kysymys tulkittiin hieman väärin, niin vanhemman Wahlbergin sukunimi jäi pois, muita ei olisi tiedetty. Oikeasti. Tuottajaksi Dn Was oli hyvä veikkaus ja Back on the Block uusimman levyn nimeksi, vaikka olikin pelkkä 'The Block'. Yhtä omaperäisillä linjoilla siis olimme. Kierroksen viimeisellä meitä sitten hemmoteltiin/sivistettiin/kidutettiin komealla Luciano Pavarottin Puccini-tulkinnalla. Se on Italiasta, Puccini siis, ja sen Lännen tyttö -ooppera esitettiin hienolla etäläsnäoloperiaatteella Rovaniemen Lordi-Aukiolla ja Kansallisoopperassa ihan simultaanisesti tässä aiemmin syksyllä. Marko ja Inksu oli siellä, mä en. Saatiin pisteitä kymppimiinus ja oltiin 5. ja tyytyväisiä ekaan kierrokseen.

Superyllätyssektori ja New Order aloitti, kaikkihan sen ties, mutta ei sitä kysytty, vaan levyä, niin kukaan ei tiennyt. Brotherhood. Se levy. Tässä oli siis kollektiivinen skenepojojen romahdus! Revanssina joku A-etunimialkuinen ja P-sukunimialkuinen eli Puurtisen tyttö lauloi, ja sitä arvuuteltiin ja mulla se ainakin meni yli hilseen, mutta joku toinen tiesi. Siekkarit alkoi vedellä tiskirättiä ja me musiikkielitistit osoitimme ylpeästi kalkkeutuneisuutemme tietämällä Siekkarit ja yhden Alangon pojan sellonsoiton pienenä. Loppujen jäsenten ollessa paikalla olisi varmaankin tiedetty myös Jouni Mömmö, eikä veikattu Safka Pekosta, mutta jossittelu on turhaa. Ja kivaa.Marko tiesi Isley Brothersin It's Your thingin ja minä hölmö olusisissa aivoissani en kyennyt Soderbergh-Clooney-akselista ottamaan irti kuin Solariksen. Ihan niinku mieletön juttu, niinku hei. Niinkuin on muuten sekin, että Cher(yll...Cherilyn Sarkizian) on joskus osannut laulaa ihan komeasti Holliessien He Ain't Heavy...eikä ole käyttänyt taajuusmodulaatiosoftaa, se oli siis silloin lapset, kun minäkään en ollut syntynyt. Eikä se silloin myöskään ollut muovinen. Kaikki tämä muun hälinän kanssa hämmensi meitä suuresti ennenkuin tunnistimme laulajan Cheriksi. Mystistä ja hämmentävää, mutta totta se on. Että Cher on osannut oikeasti laulaa, eikä ole ollut muovinen. Niin. Ja AC/DCssä on laulanut monta setää ja paremmin kuin Cher ja me tiesimme Bon Scottin ja Brian Johnsonin. Ja Back in Black-levyn, mutta ei niitten uutta. Omaperäisyysosastommehan arpoi tuohon kohtaan 'DOWN UNDER'. Black Ice oli se toisen asteen assosiaatio, jota emme nyt hiffanneet. Liekin Veljet- biisi päätti, Okke Komulaisen me muistelimme Okoksi, ei paha. Marko muisti levyn nimen. Hyönteinen. Oli muuten puuhiskin, ja se meni hyvin, vain kolme meiltä väärin, lopputuloksena tokan kierroksen tiukka voitto vain plussalla jollekin tyttöjen tulokasjoukkueelle. Digattiin lähteä finaaliin.

Rosvosektori ja aivoni havahtuivat yhtäkkiä kuulemaan The Policen progempaa kamaa edustanutta Mother-biisiä ja Pekka kysyi laulajaa. Mainittakoon nyt tähän väliin, että The Police on allekirjoittaneen mielestä maailman paras bändi ja allekirjoittaneella on koko tuotanto hallussa. Ulkokuori hämää, eikö? Aivoni lämpenivät siis ja arkistoista haettiin kuumeisesti varmistusta sille, onko kyseessä Copeland vai Summers, aika tuntui hidastuvan, kunnes tieto varmistui ja sain käteni yhteen. Andy Summers. Yllätimpä kaikki. Tuntemattomat siis. Tuttuja en välttämättä. Shabba Ranks, ja joku muija, esittivät minuun kolahtavaa Jamaikaversiota Sly and the Family Stonen Family Affairistä. Mutta, nyt ajattelin jo liian kauas ja erheellisesti sekoitin elostelijan Yellowmaniksi aivoissani. No, on niillä samankuuloinen ääni, mutta Yellowman on parempi. Uskokaa pois. Ja Sly'han oli Pori Jazzeilla 2007, niinkuin Marko tiesikin, mutta laitoimme minun väärän mielipiteen, eli vuoden 2008 paperiin. Viime kevään kohtalokkaalta visakierroksesta viisastuneena nyt olimme tietävinämme Madonnan koko nimen ja Guy Ritchie tiedettiin, mutta ei, että sen muijakin on ottanut sen sukunimen käyttöön ja Sean Pennin järkeilimme David Fincherin sijaan ja Express Yourself'in sen mikä-se-nyt-on-se-levy-millä-se-on sijaan. Niin, just se. Sitten täytyykin antaa ilaan ehdoton kunniamaininta...ööö...jostain...mutta Rammsteinin Mutter -laulua ei ole yhtä upeasti vielä sovitettu, kuin eilen kuulimme. Saksan kieli voi olla kauniinkin kuuloista ja tässä oli siitä aukoton todiste. Piruillessamme laitoimme laulajaksi Günther Grassin, vaikka ei se se ollut, enkä nytkään muista, kuka se oli. Toki tiesin Rammsteinin olevan Jenkkien lentotukikohta Saksassa, ja se on muuten iso beissi, mutta sitä ilmailunäytösonnettomuutta emme kukaan muistaneet. Jonzen arvelisin tienneen. Siis jos olisi ollut paikalla. Lenny Kravitzia toki tiesimme keskenämmekin, mutta Jahve olisi ehkä sen yhden miinuspisteen paikannut tästä. Jos. Jos. Ja jos Jukka Rousun nimi olisi tiedetty viimeisessä, eikä Kemppaisen ja se Shabba, niin, jos. Jossittelu on turhaa, mutta on se kivaa. Inksu sanoi Jukka-Pojan tulevan torniosta ja Marko että se julkaisi Veikko Lavin lauluja. Ja sillä on kuulemma kolme lasta, niin. Jos, jos ja jos. Olimme toisia, Toistaiseksi voitti. Ei huonompi alku, sanon minä. Ihan ilman jossittelua.

Tunnelmia avausvisasta

Lähetin Mikolle kutsun blogiin. Nyt jäädään vain odottelemaan raporttia eilisestä. Sen verran paljastan, että kemiat ainakin toimivat loistavasti. Ehkä Mikko toi pöytäämme deadparrootsilaista rentoutta. Mantroja mukisematta ukko raapusti vastauspapereiden yläkulmaan: Poikakuoro.

Musavisa alkaa!

Poikakuoron puolesta haluan toivottaa jokaiselle joukkueelle onnea ja menestystä ja sekä leppoisia musavisahetkiä. Samalla toivotan kaikki uudet joukkueet tervetulleiksi väljään ja rentoon musavisayhteisöömme.

Poikakuoron kokoonpano syyskaudella 2008: Mackan, Jonze, Inksu, Jah ja Mikko. Heavymetal- ja Phil Collins -spesialistimme Satu perustaa oman joukkueen. Kiitos Satulle kuluneista vuosista!

Lisäys: kauden ensimmäinen voimakuva: Ringoa kovempaa rock-jätkää ei ole. Okei, sanotaan ainakin onnekkaampaa - ja onneahan musavisassa tarvitaan enemmän kuin hurjimassakaan bingossa.

My name is Name, Nick Name

Treeneissä pilailimme bluesilla. Oman vuoroni tullessa hoksasin, että ikivanha lempinimeni mackan on amerikaksi Po'boy. Alunperin homma lähti siitä, etten ollut kuullut oikein Warren Zevonin laulun sanoitusta.

Ylihuomenna alkaa

Syyslukukausi alkaa ensi keskiviikkona. Mutta onko meillä opettajaa? En ainakaan itse ole kuullut kenenkään ilmoittautuneen. Toivottavasti tuomari saadaan, jottei homma heti meni piloille.

Ambientkokemus

Kertomansa mukaan Brian Eno keksi ambient-musiikin näin. Vuonna 1975 hän joutui auto-onnettomuuteen ja makasi sairaalassa liikkumattomana. Joku hänen tuttavansa toi hänelle levyn kuunneltavaksi. Muistaakseni barokkiaikaisen harppukonserton. 

Soitin oli kuitenkin rikki. Ystävän poistuttua yhteys alkoi pätkiä ja musiikista kuului vain hiljaisia ja korkeita yksittäisiä nuotteja sairaalan laitteiden huminan läpi. Eno ei päässyt nousemaan paikaltaan, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan huomasikin oikeastaan pitävänsä vaikutelmasta.

Eilen illalla lorvin tietokoneella. Yhtäkkiä aloin kuunnella olenko jättänyt radion auki toiseen huoneeseen tai kuuluuko ulkoa jotain. Musiikki kuulosti erittäin hyvältä.

Huomasin, että olin pannut mediasoittimen päälle ja siellä soi Enon Neroli. Neroli on aika erikoinen levy: vähän dempatulla syntetisaattoriäänellä soitetaan melkein tunti yksinkertaista mutta loputtomasti polveilevaa modaalista melodiaa. 

Normaalisti käytän Tivoli Palia tietokoneeni kaiuttimena, mutta nyt se oli kytketty pois. Läppärin omat kaiuttimet eivät toistaneet itse melodiaa käytännössä ollenkaan. Kuului vain etäisiä korkeita yläsäveliä. 

Kokeilin oikealla äänentoistolla, palasin aikaisempaan ja muutaman vaihdon jälkeen huomasin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ilman. Oli kuin äänet olisivat tulleet jostain äärettömän kaukaa. Tunnelma muistutti sitä kuin olisi katsonut tähtiä tai kaukaista taivaanrantaa. Puhtaasti aistikokemuksena se on heikko mutta luo vaikutelman avaruudesta.

Muistin sitten hyvin kaukaa teiniajoilta erään puolitutun, joka kuunteli radiota ja kasetteja kuten muutkin kaltaisensa, mutta aina erittäin hiljaa. Toiset tietenkin ihmettelivät, mutta hän sanoi, että nauttii musiikista enemmän kun se ei käy päälle.

Kaikki tietävät, että livemusiikkia soitetaan yleensä kovalla, koska paksu soundi vain tuntuu hyvältä ja yksityiskohdat erottuvat paremmin. Toisaalta myös äärimmäisen hiljaisella äänellä on oma viehätyksensä.

Hiljainen musiikki ei ole edes meditatiivista, koska se on liian vaimeata kiinnittääkseen huomion. Se on vain. Tämä mainittu tuttu oli älykäs ja hyvin realistinen ja aikaansaava. Nyt en enää osaa erottaa näitä asioita hänen kuuntelutottumuksistaan.

Kaikki tämän blogin lukijat ovat olleet liian paljon tekemisissä musiikin kanssa ajatellakseen näitä asioita omalta kohdaltaan puhtaasti, mutta silti on jotenkin hienoa kun joku ei halua tulla vaikutetuksi.

Silti mekin, jotka olemme saastuttaneet sielumme levyjä keräilemällä ja asteikkoja soittamalla, voimme ehkä saada vilauksen jostain puhtaammasta kuuntelemalla juuri ja juuri kuuluvaa pihinää ja pitämällä siitä. Näin ainakin itse eilen koin.

Puhtaammasta eli suuremmasta. Ehkä John Cage ajatteli juuri tätä kun piti musiikin opiskelua suurimpana tragedianaan ja myöhemmin kieltäytyi hankkimasta itselleen minkäänlaista äänentoistolaitetta. Äänten loputonta ja välinpitämätöntä maailmaa, josta äänet suorittamiseksi ja historiallisesti määrittyneiksi rakenteiksi redusoiva musiikin harrastaminen tai opiskelu vieraannuttaa.

Крокодил Гена: Пусть бегут неуклюже...

Mitä tähän enää voi lisätä? Ihana biisi, hymy tulee huuleen!

Beatles vs. Rolling Stones

Miksi Beatles voitti äänestyksen? Veikkaan, että se sai enemmän ääniä. En ole varma, en tajua logiikkaa, statistiikkaa enkä varsinkaan oopperajuhlien valtiontukea.

Kuten tiedetään ja yleisesti tunnustetaan, Beatles on kulttuurinen kannatinpilari, jonka ympärille on ryhmitelty ohuempia poppeja. Omana aikanaan mm. John Yoko Lennonia pidettiin suurimpana brittiläisenä filosofina. Hänen opetustensa maine kärsi Paul McCartneyn ja professori Veikko Lavin hyökättyä "Working Class Guitar Hero - koulukuntaa” kohtaan. Beatles - eli suomeksi musta metsä - hajosi kuuluisan vankila-asteroidin (Studio 54) katolla. Rolling Stones yritti parhaansa, mutta tämä esisokraattisen filosofian haara ei kerännyt enää 2000-luvun musavisailijoiden parissa enää pojoja. Rollarit tietysti uskovat omaan stonesiinsa, se (id) tämä on tietysti heille vain soundi, joka ei vaikuta enää tässä maailmassa, jonka kaikenmaailmat epäorgaaniset yhdisteet ovat ilmastomuutoksen johdosta pilanneet.

Top-5

1.) Big Brother. Kjähhäh!
2.) Markkinoiden kalaherkut.
3.) Tokelan haastattelu uudessa Soundissa.
4.) Rovakadun kahvi- ja teekauppa: Venezia-kahvi.
5.) Terveellinen ruokavalio ja reippaat urheilu- ja liikuntarutiinit.

Talouskriisin kynnyksellä.

Fillarireissullani eilen illalla sattui silmään seinäntynkä johon oli läväytetty tulevan perjantai-illan esiintyjien mainoksia. Kolmessa eri ravintolassa, kolme eri artistia (oikeastaan enempikin). Eihän tuo mitään joku voisi kelata, onhan monestikin näin tapahtunut. Mutta nyt ovat kuitenkin kyseessä independent/underground artistit. Sami Kukka jossain jonkun järjestämällä keikalla, Riku Rousu plays melkovarmasti Roky Ericsson jollain klubilla, Pelle&Una&Problems&Roisto Tivolissa, joiden kaikkien keikoille voi suvereenisti tällainen ug-diggari tallata.

Mutta miten helvetissä se on mahdollista tulevana perjantaina..... ei sitten mitenkään. Meikä kyllä suunnistaa Punk-Circukseen Tivoliin, siellä on suomalaisen ug:n alku ja juuri joka takuuvarmasti toimii. Keikkojen järjestäjiltä on ug-fokus kadonnut tai raju opportunistinen brändäys on sumentanut totaalisen tehokkaasti realiteetit.

Vaikka olemmekin nykyisin varsin iso kaupunki, epäilen kuitenkin että olisimme niin iso jotta jokaiselle kolmelle keikalle löytyisi tarpeeksi diggareita. Ennenmuinoin järjestäjät tekivät yhteistyötä keskenään, jotta tämäntapaisilta päällekkäisyyksiltä vältyttiin. Toki pikku kisailu on aina tervettä, paino sanalla pikku.

Hienoa on se että vaihtoehtoja löytyy, löytyykö kävijöitä.

ps. Beatles näkyy voittavan pollin. Joku poppari (Mac) voisi kirjoittaa siintä jutun, miks kävi näin

Sähkötakan tuijottelua.

Life on Mars loppui tossa alkukesästä, satunnaisesti sitä meillä tuijoteltiin, kun kohdalle osui. Hyvä sarjahan se oli. Ashes to ashes on siis jatkoa tuohon Life on Marsiin, jossa skene oli 70-luvulla ja nyt paukutetaankin menemään olkatoppauksien, isojen fledojen, mahtipontisen 80-luvun Lontoon kuvastoa hyödyntäen. Lupaavalta ainakin alku näytti, hyvää musaa (Clash, Stranglers.... ) ja hauskoja pikku detaljeja 80-luvulta. Gene Hunt on edelleen yhtä miehekäs ja tahditon ja konnat saavat hudaa niin että tuntuu, kuten myös Audi Quatro.

Tuossa kesällä satuin muutaman kerran Hotelli Babylonin aikana avaamaan sähkötakan, jollain kumman tapaa ökyhotellin parit toimivat jaksot alkoivat koukuttamaan hömppämäisyydellään. Lontoostahan tämäkin, niin kuin moni hyvä juttu. Uusi esitysaika ja tuotantokausi, uudet metkut ja retkut.

Top Femma.
1. Tsufee, eli tsuffeli :)
2. Tuleva Punk-Circus keikka.
3. Gnarls Barkley: Odd Couple
4. Duunit
5. Uusi orkidea olohuoneessa.
bubbling under: fillarointi & syksy, Hendrick's Gin, vanha facebook,

Rick Wright 1943-2008

Aamulehti kertoi, että Rick Wright otti ja kuoli.

Wright lauloi mukana myös Pink Floydin parhaassa kappaleessa, joka tähän linkitettäköön:

Kappaleen kakkososa täältä.

Bruce lentää apuun

Miten käy, kun matkatoimisto menee konkurssiin ja turistit jäävät rannalle? Apua on kuitenkin tulossa, kun Brucekin lentää paikalle.

Musavisa Semaforissa 11.9.2008

Joka sanoo, ettei voittaminen ole tärkeää, ei ole ajatellut asioita aivan loppuun saakka.

Teimme ex tempore -visareissun Semaforiin. Joukkueessamme Hanna & the boyz oli kolme jäsentä. Istuimme visapöydässä apaattisihkoina ja joimme melko nopeaa tahtia. 

Voitto meni odotetusti muualle. Emme olleet edes toisia, emmekä menneet kysymään tulosta sen tarkemmin. Kunnon munauskin tuli. Eräs nimeltämainitsematon Hanna sanoi ehdottamastani Gary Glitteristä, että se se ei ainakaan ole. Vaikka olikin. Nöyränä poikana muutin ehdotukseni Sweetiksi. Mikä se ei ollut.

Muistin itse, että Aknepop olisi julkaistu 1977. Vaikka oli 1978. Ja että Tahdon rakastella sinua olisi Tumppi Varosen sävellys. Eli ei ollut kehumista omassakaan suorituksessani. Keskityimme muihin asioihin, ja ihme kyllä olin aamulla kotonani ja pyörä pyöräsuojassa, molemmat ehjinä.

Paitsi että päätä vähän särkee. Kieliä osaavat ovat jo huomanneet tuon sarjakuvan. Se on aivan tavallinen kaupasta ostettu taskukirja, jossa Mikillä on krapula. En tiedä miten tuo on käännetty suomeksi, mutta tuskin samalla tavalla.

Lisään tähän loppuun toisenkin saksalaisnäkemyksen asiasta. Sitä on sitten kiva katsella huomis-  ja ylihuomisaamuina.

Take it snoopy

Miten määritellä hiphop? Minä tiedän: piippaamalla Doggyn fättii pössis. Tha Calvin-man oli näet Rumban keikkaraportin mukaan myöhästynyt kokonaisen tunnin Helsingin keikalta kalpeanaamoja seisottaen, ja syy oli ollut se, että - nyt oppilaat tarkkana! - Snoop oli halunnut

ottaa iisisti.

Jumachigga, tuossa kristallisoituu koko Snoop Doggyn asenne eli sekä hip että hop.

Tattoo you

Yhä useampi haluaa poistaa tatuointinsa.

Uutisessa kerrotaan mm: "Tatuointien poistoja haluavien määrä kasvaa koko ajan, vaikka se on pitkä prosessi ja se maksaa paljon, sanoo Pääkkönen. Asiakkaita Pääkkösellä on ollut Rovaniemeltä saakka."

Itse olen päättänyt hankkia heti, kun minulle sopiva kuva löytyy - eli ei koskaan. Mutta paljon on niitäkin, joille tatskat istuvat kuin luonnostaan. Joidenkin mielestä tatskat on perseestä, toisilla taas koko maailma pyörii oman perseen ympärillä.

Blues!

Erja Lyytinen heitti pari keikkaa täällä pohjoisessa viime viikonloppuna. Kyse oli Ruska Swingeistä. Ja ei ollut muuten minun puolivuotissuunnitelma lähteä juuri tälle keikalle, mutta kun satuin oleen niil huudeil, niin ajattelin että täytyy käydä kattoon, ku siitä niin kovasti puhutaan. Yleissivistyksen vuoksi siis. Mutta ei, yleissivistykset sikseen, hetikättelyssä. Aivan mahtava keikka! Ja ennen Lyytistä Pyhätunturin hotellilla esiinnyi sellainen bändi kuin Pentti Lasanen & Big Swing. Älkääkä naurako. Soittivat viimesen päälle, sellasta vanhan hyvän ajan kunnon musiikkia. Ja ne saksofonisoolot! Oikeita muusikkoja, jotka oli miettiny asiaa moista kuin dynamiikan vaihtelu. Huomasin etten ole kuullut aikoihin keikoilla, että soitettais välillä hiljaa ja sitten välillä kovaa, siis balanssissa. Aika tasasta mattoa eli mättöä tuppaa olemaan.

Mutta tämä oli vasta lämmittelyä sinä iltana. Kun Erja Lyytinen aloitti keikkansa, niin minä olin että ei voi olla totta! Hetkeen en pystyny liikkumaan enkä puhumaan. Kitaristilla nimittäin on aika pysäyttävä karisma ja siihen päälle hän on suvereeni esiintyjä elikkäs täydellisen taitava.

Kuulosti jänskältä kun kitarasta irtosi vaikka minkälaisia melodioita. Sitten vielä Lyytinen soitti bändinsä kanssa aikamoisella vaudilla monessakin paikkaa, eli yhteissoitto pelas. Hitaampia oliski huimannu. Tykkäsin myös Lyytisen lauluäänestä. Siinä kuului jotain eksoottista, mikä johtuu ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että täälläpäin ei pahemmin naiset laula bluesia, tiemmä. Eikä taida miehetkään. Keikka oli pitkä, kesti yli tunnin, mutta se ei todellakaan tuntunu siltä.

Niinku on puhuttu, niin Ruska Swing tarttis kyllä jonkun alalle vihkiytyneen markkinointistrategistin. Sillä yleisöä olis saanu olla enemmän. Mutta joo, olihan siellä sentään ihan kiva kokoonpano ruskaturisteja ja paikallisia virkamiehiä VIP-passeineen.

Vielä se täytyy mainita, että uusimmassa Guitar Fan -lehdessä on Erja Lyytisen haastattelu. Siinä hän sanoo hienosti jotain sentapaista biisien teosta kuin että ei riitä että väsäilee bluesasteiikkoa ees taas, vaan melodiaan täytyy saada myös hohtoa. Sitä mieltä minkäin olen. Musiikki ei ole pelkästään harmoniaa ja äänenkuljetusta, vaikka jotku asian niin haluaa redusoida, vaan siinä on myös jotain mystistä mukana, ja jotku sen onnistuu saamaan esiin. Sellaista kun kuulee, niin väistämättä tulee hyvä olo ja hetken elämä tuntuu käsitettävältä. Suosittelenkin hakeutumaan Erja Lyytisen keikalle, jos pikkuvaikeudet ja -vastoinkäymiset rassaa liikaa tai ylipäänsä on jotenki voimaton olo elämän edessä. Toimiipi.

Sivustomme vierailijoita.

Tuota laskuria tuolla alareunassa kun klikkailee niin huomaa sivustomme kävijämäärät ja muuta mukavaa.
Olen pannut merkille että viimeaikaisia ns. eksoottisempia kävijöitä on ollut Kiinasta, Indonesiasta, Intiasta.....
Tänään blokkasin kävijöitä täältä, osaisko kukaan keksiä syytä??

9.11. Freedom for my people.

19.9. Punk Circus, Tivolissa. Kaikki kynnellekykenevät mukaan, asennetta taskumattiin, öljytkää lanteet jotta jorailu tapahtuu luontevasti tai sit vaan kakskielisesti pogo-pågå. Mut ei o pakko, voihan sit aina jäädä himaankin.

Viime yönä unessa...

Oli alkamassa rokkikeikka Rovaniemellä. Ohjelmistossa oli kolme bändiä, joista yksi oli Spacemen 3. Eka bändi oli kuitenkin ikilemppari Beasts of Bourbon. Olin joko pahasti päissään tai jännitti kauheasti, kun lippurahat lenteli lattialle ja ihmiset naureskelivat. Lipun hinta oli 14 euroa ja maksoin sen kolikoilla. Orstralian kakkapetterit aloittivat settinsä rauhallisesti, mutta juuri kuin tämän ensi tahdit soivat, ja pää alkoi selvitä tai jännitys lieventyä, heräsin - minuuttia tai paria ennen kellonsoittoa. Joo, keikalla ei ollut paljoakaan porukkaa, paikka oli pieni, myynnissä oli seiskatuumaisia levyjä. Hyvä meininki...

Suomi maailmankartalle.

Kaikki julkisuus on hyvästä, kuuluu sanonta joissakin piireissä. REM vetäisi eilen keikan, ilmeisesti ihan putkeen meni. Keikan jälkeen kuitenkin huomattiin että yksi kitara oli pöllitty, se joka kitaristille oli kaikista eniten tunnearvoa sisältävä.

Ai j****lauta että sieppaa aina kun soittajalta bylsitään kamoja. Eikö ihmisille ole jo puusta pudotessaan dna:ssa koodautunut tieto että kirjastoista, kirppareilta ja muusikoilta ei saa pölliä, näköjään ei kaikille. Toivottavasti pitkäkyntinen saadaan kiinni ja suoritetaan julkinen häpäisy.

Mahdollisuudet pienenevät.

Aijaii, pahalta näyttää et mulla tai Mackanilla olis enää tsäänssejä tähän meidän kaukorakkauteen. Pr*****kl.

ps. Tuija ja Leenhan ei näitä sivuja ikinä lue niin voidaan nyt sit tää tieto julkaista tällai "meidän kesken". Turpaan tulis kuitenkin.

Auttakaa ***kele.

Vähän värittelin sivustoamme niin laskuri tipahti veks ja sit noi kilpailevat joukkueet hävis jonnekin bittiavaruuteen. Satu, Jonze, Marko, Tommi.. teillä on oikeudet niin kokeilkaa laittaa ne takas kun mulle tuli oikosulku ja paniikki.

Lisäsin Inksullekin oikeudet ja Einsteenille kans.

Shaw-syksyä

Jopas nyt jotakin! YLE Teema hemmottelee laatuelokuvien ystäviä maanantai-iltojen Kino Into-paikalla esittämällä vinon pinon legendaarisen Shaw Brothers-studion tuotoksia. Viimeinkin saamme lupamaksuille kunnon monikulttuurista vastinetta.

Shaw-studion maineikas tunnari törähtää ensimmäisen kerran jo tänään, kun sarjan aloituselokuvana esitetään King Hun vuoden 1966 klassikko Come Drink With Me ajalta, jolloin japanilaiset chanbara-leffat olivat vielä valovuosia edellä hongkongilaisia vastineitaan niin ulkoasultaan kuin toimintakohtauksiltaan. King Hu oli ensimmäisiä ohjaajia, jotka alkoivat tuoda hongkongilaisiin elokuviin selvästi japanilaista perua olevaa hienostuneempaa ilmaisua ja estetiikkaa. Come Drink With Me on myös iki-ihanan Cheng Pei Pein bravuuri. Katsokaa vain, kuinka kissamaisen suloisesti hän matsikohtauksissa liikkuu.

Myöhemmin syksyllä ohjelmistossa on lisää hulppeita matsielokuvia. Uutteralta Chang Chehiltä nähdään kolme elokuvaa: 29.9. eeppinen The Heroic Ones (1970), 20.10. vankka kulttisuosikki Five Venoms (1978) sekä 15.9. itsellenikin uusi tuttavuus The Magnificent Trio (1966).

The Heroic Onesia kannattelee kaksi studion kärkitähteä, Ti Lung ja David Chiang, joista ainakaan allekirjoittanut ei ole Shaw-leffoissa saanut tarpeekseen. Five Venoms edustaa puolestaan Changin myöhäisempää tuotantoa, jossa ei aina tietyiltä tyyppivioilta vältytä. Hetkittäinen laahaaminen ja juonen sekavuus annettaneen kuitenkin anteeksi päätähtien liikunnallisen osaamisen perusteella ja kyllä tämä jaksaa edelleen viihdyttää vallan erinomaisesti. Leffan pääansio on kuitenkin Shaw Studion loppukauden uuden voimaviisikon lanseeraaminen. All brand new pugilistic stars! Sun Chien, Kuo Chui, Lu Feng, Lo Meng ja Chiang Sheng tekivät Venomsin jälkeen yhdessä ja erikseen läjäpäin laatuviihdettä mainintoina vaikka tiukka Invincible Shaolin (1978) sekä hulvaton Crippled Avengers (1978).

Shaw-sarjan ehdoton kärkiteos on Lau Kar-leungin ohjaama 36th Chamber of Shaolin (1978). Tätä rohkenen nimittää kungfuleffojen Citizen Kaneksi, sen verran vaikutusvaltainen ja keskeinen genreteos on kyseessä. Lau Kar-leung oli Shawien pitkäaikainen koreografi tehden töitä mm. Chang Chehille ennen siirtymistään ohjaajaksi läiskimään markkinoille klassikkoja toisen perään. 36th Chamber of Shaolinissa Lau kuvittaa legendaarisen munkki San Ten tarinan mantsuvalloittajien hallitsemassa Kiinassa. San Ten roolissa esiintyy Kill Bill-elokuvien myötä länsinäkyvyyttäkin saanut Lau Kar-fai ja vastaansa hän saa laatupahikset Lo Liehin ja Wilson Tongin.

Muita syksyn Shaw elokuvia ovat itselleni ennen näkemättömät The Mighty Peking Man (1977) (King Kong-apinointihönöily), sekä kauhupätkät The Oily Maniac (1976) (kiinnostaa lähinnä nuoren Danny Leen läsnäolon vuoksi) ja Human Lanters (1982). Sarjan päättää 3.11. Hammer-Shaw-yhteisyritelmä The Legend of the Seven Golden Vampires (1974).

Vaarantunne on tärkeä elementti hyvässä Rock'n'Rollissa.

Piipahdin perjantaina parilla huurteisella. Ruotomieli oli Grandessa, kaupungin ainoassa rokkibaarissa, siispä sinne tsekkaamaan bändin livehabitus. No, Grandehan on paikkana kuin jonkun nuorisotalon ja työmaaparakkiruokalan sekoitus ja akustiikka sen mukainen, rock rock :)

Onneksi älysin soitella kavereille ja kysellä monelta keikka alkaa, 23:30, oli pyllähtää meikäpoika niinsanotusti bärsseelleen kun kuulin tuon ajan. Odotan innolla sitä päivää kun viimeisessä junassa ja viimeisessä vaunussa, viimeisellä penkkirivillä saapuu viesti Rovaniemen ravintolamaailmaan; On bisneksen kannalta tuottoisampaa jos keikat alkava aikaisemmin. Mutta se siintä rutinasta.

Ruotomieli oli ihan perushyvää kamaa, enimmäkseen harmiton. Ei ne uudestaan pyörää ole keksineet, vähän vain pimpanneet "retrolla" pikkasen liikaa. Jotenkin se oma tyyli on jäänyt pimppaus huumassa taka-alalle. No mulla meni oikeastaan se keikka niin että bongailin niitä vaikutteita, eräs tapa sekin nautiskella keikasta. Jostain kumman syystä näitä bändejä on alkanut sikiämään Oulu-Tornio-Rovaniemi akselilla ehkä jopa enemmän kuin laki sallii. MC5,hellacopters, Neil Young, Bruce Bringsteen (niin just?),etc... mitä nyt sattuu olemaan sen hetkellä kuuminta. Kaikki vaikutteet vedetään sen kummempia seulontoja tekemättä sammioon ja pikahiivalla käyntiin, nopea kypsyminen. Tarjoilukoodit voi helposti ja nopeasti päivittää netistä, ilman sosiaalista hikoilua, päälle vielä ikäänkuin koristeeksi nippu vanhoja kliseitä niin avot. Menee läpi kuin väärä raha.

Toivon että Tehosekoitin tulis takaisin, lasauttaen shaibaa muutamien bändien puntteihin.

Tupakkamiehille ja -naisille

Piti laittaa mesitsii tästä jo aiemmin, mutta vielä ehkä ehtii. Eli jos on körssit loppu, niin täältä saa lisempää.
Ekan körden voi imaista tämän tahdissa ja jatko on yhtä pappadadaa... Ja muistakaa, että tupakointi on ruma tapa, mutta olkaa kilttejä toisillenne!