Paul Leonard Newman 26.1.25 - 26.9.08

Top-5

1.) Towering Inferno (1974)
2.) The Sting (1973)
3.) Cool Hand Luke (1967)
4.) Slap Shot (1977)
5.) Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969)

Muitakin hyviä löytyy, mutta nämä tulivat ensimmäisenä mieleen. Liekehtivässä tornissa on sitä paitsi mukana Steve McCool palopäällikkönä. Puhalluksessa Newmanin boogie on kohdallaan, Lannistumattomassa Lukessa Newmanilla on myös mahtava pilke (ne kananmunat!). Lämäri puolestaan on jo lähes järjettömän hauska lätkäparodia. Sen vastapainoksi komeudella (vasemmalla Robert Redford, edelleen hengissä. Mukana myös Puhalluksessa) Brokeback Hillbillyboysin murskaava Auringonlaskun ratsastajat.

Elizabeth Bathory ja muut veressä kylpevät

Satun uusi joukkue: Elizabeth Bathory. Lisätietoa tästä eksentrisestä henkilöstä löytyy tietenkin Wikipediasta. Ozzy ja Randy olivat kuulemma keskustelleet yhteisistä mielenkiinnon kohteista. Pitäisikö tästä päätellä jotain, vai olla peräti "huolissaan". Leikki sikseen, onnea vielä kerran uudelle joukkueelle! Kenties Bathorysta innostuneena aloitin lukemaan pitkästä aikaa Bram Stokerin Draculaa, maailman parhaimmaksi roskakirjaksi kehuttua mestariteosta. Vaikka Christopher Lee on paras elokuvasovitusten ylivoimaisin kreivi, on Coppolan näkemys itse leffoista lempparini.

Varmarimainos.

Upea, ajan hengessä tiukasti puskeva mainos.

AC/DC feat. Dave Evans

En tiedä soitettiinko tämä Roviksen visassa, mutta niille jotka eivät ole nähneet tai kuulleet, AC/DC laulajanaan Dave Evans.

Oikeastaan tuo kuulostaa hyvältä, ja koska aistin että Evansia kuuluu inhota jostain tottumis- tai imagosyystä, päätin alkaa pitää häntä AC/DC:n parhaana laulajana. 

Musavisa Semaforissa 25.9.

Poikakuoro visaili taasen Semaforissa, tällä kertaa parikin astetta jäykemmässä tilassa, sillä joukkueellamme oli uusi myötätietäjä. Eikä vähempää kuin Eppu Normaalin perustajajäsen. Hänen kunniakseen aloitan raportin visakysymyksellä, johon vastaus lopussa. 

Eppu Normaali teki toisen keikkansa Rockin SM-kisoissa, jotka järjestettiin legendaarisella Gorilla-klubilla. Missä Gorilla sijaitsee nykyään? Kaupunginosan tarkkuus riittää.

Asiaan. Viisitoista kysymystä, joista emme tienneet kolmea. Yksi tietämyksen ylittäneistä oli Elastisen oikea nimi. Rupesin tässä takkuilemaan, koska mielessäni pyöri jokin ruotsinkielinen sukunimi. Aamulla wikipedoillessani sitten tajusin, että hainkin Iso-H:n nimeä.

Toinen mitä emme tienneet oli Michael Jacksonin sisarusten lukumäärä. Logiikkamme oli Jackson Five miinus Miihkali plus Janet ja LaToya. Siis kuusi. Oikea vastaus oli kahdeksan.

Kolmas kompastuskivi oli piakkoin julkaistavan levyn Superpallo tekijä. Veikkasimme Ristoa, mutta oikea vastaus olisi ollut Maija Vilkkumaa.

Sijoituimme toisiksi yhden pisteen erolla voittaneeseen joukkueeseen, joka pienestä koostaan (kaksi visailijaa) huolimatta on jokseenkin dominoinut Semaforin visaa viime ajat. Mutta täältä vielä tullaan! 

Joukkueessamme visailivat minä, Hanna ja mr. Riihikoski.

Ai niin, vastaus kysymykseen. Oikea vastaus on Kaleva Tampereella. Gorilla sijaitsi nykyisen Koskikeskuksen paikalla vanhassa verkatehtaassa, jonka purkamisesta nousi aikanaan maanlaajuinen poru. Tehtaan purkujätteet käytettiin Kalevassa puiston maisemointiin. En ole varma, onko se kohta enää Kiovan puistoa, mutta leikitään että on. 

Krap...ööö...ortti

Pekka oli laatinut sangen maukkaan perhekeskeisen avausvisan ja meitä oli paikalla kolme indoktrinaatiossani, johon tämä raportti vielä lasketaan. Inksu ja Marko siis. Olivat. Paikalla. Jonze ja Jahve olivat vielä kokoonpanosta syrjässä.

Yllätyssektorilla aloitettiin jälkikäteen saamiemme tietojen mukaan Sisters of Mercyllä. Siitä lähti sitten ekan kierroksen 'Sisko' -teema, QOTSA esitti 'Little Sister'in, josta tiesimme arvaamalla puolet, emmekä muuta. This post needs more cowbell ja jatketaan siis. Arveltiin, että jos olisi liittynyt ovelasti jenkkien pressanvaaliin, mutta liian kaukaa. Miltei nolosti musiikkielitisteistä koostuva ryhmämme tunnisti edesmenneen Aki Sirkesalon, mutta kukapa ei. Sallan lahja tyttörokille ja Inksu tiesi nimetkin, mutta oishan niitten luullut Iggy Poppia lämpänneen, mutta jumalauta skenepojot romahti tytöillä kun olikin Avril Lavigne. Sitten olikin allekirjoittaneen aika romahduttaa skenepojojaan...tunnistamalla New Kids On The Block!!! Repikää siitä! Noh, mulla sentään oli munaa olla peittelemättä tietoani, mutta hävettää se silti, tai no ei oikeasti. Ja on mulla selityskin. Tiesin sentään kolmen vaaditun jäsenen etunimet, ja kun kysymys tulkittiin hieman väärin, niin vanhemman Wahlbergin sukunimi jäi pois, muita ei olisi tiedetty. Oikeasti. Tuottajaksi Dn Was oli hyvä veikkaus ja Back on the Block uusimman levyn nimeksi, vaikka olikin pelkkä 'The Block'. Yhtä omaperäisillä linjoilla siis olimme. Kierroksen viimeisellä meitä sitten hemmoteltiin/sivistettiin/kidutettiin komealla Luciano Pavarottin Puccini-tulkinnalla. Se on Italiasta, Puccini siis, ja sen Lännen tyttö -ooppera esitettiin hienolla etäläsnäoloperiaatteella Rovaniemen Lordi-Aukiolla ja Kansallisoopperassa ihan simultaanisesti tässä aiemmin syksyllä. Marko ja Inksu oli siellä, mä en. Saatiin pisteitä kymppimiinus ja oltiin 5. ja tyytyväisiä ekaan kierrokseen.

Superyllätyssektori ja New Order aloitti, kaikkihan sen ties, mutta ei sitä kysytty, vaan levyä, niin kukaan ei tiennyt. Brotherhood. Se levy. Tässä oli siis kollektiivinen skenepojojen romahdus! Revanssina joku A-etunimialkuinen ja P-sukunimialkuinen eli Puurtisen tyttö lauloi, ja sitä arvuuteltiin ja mulla se ainakin meni yli hilseen, mutta joku toinen tiesi. Siekkarit alkoi vedellä tiskirättiä ja me musiikkielitistit osoitimme ylpeästi kalkkeutuneisuutemme tietämällä Siekkarit ja yhden Alangon pojan sellonsoiton pienenä. Loppujen jäsenten ollessa paikalla olisi varmaankin tiedetty myös Jouni Mömmö, eikä veikattu Safka Pekosta, mutta jossittelu on turhaa. Ja kivaa.Marko tiesi Isley Brothersin It's Your thingin ja minä hölmö olusisissa aivoissani en kyennyt Soderbergh-Clooney-akselista ottamaan irti kuin Solariksen. Ihan niinku mieletön juttu, niinku hei. Niinkuin on muuten sekin, että Cher(yll...Cherilyn Sarkizian) on joskus osannut laulaa ihan komeasti Holliessien He Ain't Heavy...eikä ole käyttänyt taajuusmodulaatiosoftaa, se oli siis silloin lapset, kun minäkään en ollut syntynyt. Eikä se silloin myöskään ollut muovinen. Kaikki tämä muun hälinän kanssa hämmensi meitä suuresti ennenkuin tunnistimme laulajan Cheriksi. Mystistä ja hämmentävää, mutta totta se on. Että Cher on osannut oikeasti laulaa, eikä ole ollut muovinen. Niin. Ja AC/DCssä on laulanut monta setää ja paremmin kuin Cher ja me tiesimme Bon Scottin ja Brian Johnsonin. Ja Back in Black-levyn, mutta ei niitten uutta. Omaperäisyysosastommehan arpoi tuohon kohtaan 'DOWN UNDER'. Black Ice oli se toisen asteen assosiaatio, jota emme nyt hiffanneet. Liekin Veljet- biisi päätti, Okke Komulaisen me muistelimme Okoksi, ei paha. Marko muisti levyn nimen. Hyönteinen. Oli muuten puuhiskin, ja se meni hyvin, vain kolme meiltä väärin, lopputuloksena tokan kierroksen tiukka voitto vain plussalla jollekin tyttöjen tulokasjoukkueelle. Digattiin lähteä finaaliin.

Rosvosektori ja aivoni havahtuivat yhtäkkiä kuulemaan The Policen progempaa kamaa edustanutta Mother-biisiä ja Pekka kysyi laulajaa. Mainittakoon nyt tähän väliin, että The Police on allekirjoittaneen mielestä maailman paras bändi ja allekirjoittaneella on koko tuotanto hallussa. Ulkokuori hämää, eikö? Aivoni lämpenivät siis ja arkistoista haettiin kuumeisesti varmistusta sille, onko kyseessä Copeland vai Summers, aika tuntui hidastuvan, kunnes tieto varmistui ja sain käteni yhteen. Andy Summers. Yllätimpä kaikki. Tuntemattomat siis. Tuttuja en välttämättä. Shabba Ranks, ja joku muija, esittivät minuun kolahtavaa Jamaikaversiota Sly and the Family Stonen Family Affairistä. Mutta, nyt ajattelin jo liian kauas ja erheellisesti sekoitin elostelijan Yellowmaniksi aivoissani. No, on niillä samankuuloinen ääni, mutta Yellowman on parempi. Uskokaa pois. Ja Sly'han oli Pori Jazzeilla 2007, niinkuin Marko tiesikin, mutta laitoimme minun väärän mielipiteen, eli vuoden 2008 paperiin. Viime kevään kohtalokkaalta visakierroksesta viisastuneena nyt olimme tietävinämme Madonnan koko nimen ja Guy Ritchie tiedettiin, mutta ei, että sen muijakin on ottanut sen sukunimen käyttöön ja Sean Pennin järkeilimme David Fincherin sijaan ja Express Yourself'in sen mikä-se-nyt-on-se-levy-millä-se-on sijaan. Niin, just se. Sitten täytyykin antaa ilaan ehdoton kunniamaininta...ööö...jostain...mutta Rammsteinin Mutter -laulua ei ole yhtä upeasti vielä sovitettu, kuin eilen kuulimme. Saksan kieli voi olla kauniinkin kuuloista ja tässä oli siitä aukoton todiste. Piruillessamme laitoimme laulajaksi Günther Grassin, vaikka ei se se ollut, enkä nytkään muista, kuka se oli. Toki tiesin Rammsteinin olevan Jenkkien lentotukikohta Saksassa, ja se on muuten iso beissi, mutta sitä ilmailunäytösonnettomuutta emme kukaan muistaneet. Jonzen arvelisin tienneen. Siis jos olisi ollut paikalla. Lenny Kravitzia toki tiesimme keskenämmekin, mutta Jahve olisi ehkä sen yhden miinuspisteen paikannut tästä. Jos. Jos. Ja jos Jukka Rousun nimi olisi tiedetty viimeisessä, eikä Kemppaisen ja se Shabba, niin, jos. Jossittelu on turhaa, mutta on se kivaa. Inksu sanoi Jukka-Pojan tulevan torniosta ja Marko että se julkaisi Veikko Lavin lauluja. Ja sillä on kuulemma kolme lasta, niin. Jos, jos ja jos. Olimme toisia, Toistaiseksi voitti. Ei huonompi alku, sanon minä. Ihan ilman jossittelua.

Tunnelmia avausvisasta

Lähetin Mikolle kutsun blogiin. Nyt jäädään vain odottelemaan raporttia eilisestä. Sen verran paljastan, että kemiat ainakin toimivat loistavasti. Ehkä Mikko toi pöytäämme deadparrootsilaista rentoutta. Mantroja mukisematta ukko raapusti vastauspapereiden yläkulmaan: Poikakuoro.

Musavisa alkaa!

Poikakuoron puolesta haluan toivottaa jokaiselle joukkueelle onnea ja menestystä ja sekä leppoisia musavisahetkiä. Samalla toivotan kaikki uudet joukkueet tervetulleiksi väljään ja rentoon musavisayhteisöömme.

Poikakuoron kokoonpano syyskaudella 2008: Mackan, Jonze, Inksu, Jah ja Mikko. Heavymetal- ja Phil Collins -spesialistimme Satu perustaa oman joukkueen. Kiitos Satulle kuluneista vuosista!

Lisäys: kauden ensimmäinen voimakuva: Ringoa kovempaa rock-jätkää ei ole. Okei, sanotaan ainakin onnekkaampaa - ja onneahan musavisassa tarvitaan enemmän kuin hurjimassakaan bingossa.

My name is Name, Nick Name

Treeneissä pilailimme bluesilla. Oman vuoroni tullessa hoksasin, että ikivanha lempinimeni mackan on amerikaksi Po'boy. Alunperin homma lähti siitä, etten ollut kuullut oikein Warren Zevonin laulun sanoitusta.

Ylihuomenna alkaa

Syyslukukausi alkaa ensi keskiviikkona. Mutta onko meillä opettajaa? En ainakaan itse ole kuullut kenenkään ilmoittautuneen. Toivottavasti tuomari saadaan, jottei homma heti meni piloille.

Ambientkokemus

Kertomansa mukaan Brian Eno keksi ambient-musiikin näin. Vuonna 1975 hän joutui auto-onnettomuuteen ja makasi sairaalassa liikkumattomana. Joku hänen tuttavansa toi hänelle levyn kuunneltavaksi. Muistaakseni barokkiaikaisen harppukonserton. 

Soitin oli kuitenkin rikki. Ystävän poistuttua yhteys alkoi pätkiä ja musiikista kuului vain hiljaisia ja korkeita yksittäisiä nuotteja sairaalan laitteiden huminan läpi. Eno ei päässyt nousemaan paikaltaan, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan huomasikin oikeastaan pitävänsä vaikutelmasta.

Eilen illalla lorvin tietokoneella. Yhtäkkiä aloin kuunnella olenko jättänyt radion auki toiseen huoneeseen tai kuuluuko ulkoa jotain. Musiikki kuulosti erittäin hyvältä.

Huomasin, että olin pannut mediasoittimen päälle ja siellä soi Enon Neroli. Neroli on aika erikoinen levy: vähän dempatulla syntetisaattoriäänellä soitetaan melkein tunti yksinkertaista mutta loputtomasti polveilevaa modaalista melodiaa. 

Normaalisti käytän Tivoli Palia tietokoneeni kaiuttimena, mutta nyt se oli kytketty pois. Läppärin omat kaiuttimet eivät toistaneet itse melodiaa käytännössä ollenkaan. Kuului vain etäisiä korkeita yläsäveliä. 

Kokeilin oikealla äänentoistolla, palasin aikaisempaan ja muutaman vaihdon jälkeen huomasin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ilman. Oli kuin äänet olisivat tulleet jostain äärettömän kaukaa. Tunnelma muistutti sitä kuin olisi katsonut tähtiä tai kaukaista taivaanrantaa. Puhtaasti aistikokemuksena se on heikko mutta luo vaikutelman avaruudesta.

Muistin sitten hyvin kaukaa teiniajoilta erään puolitutun, joka kuunteli radiota ja kasetteja kuten muutkin kaltaisensa, mutta aina erittäin hiljaa. Toiset tietenkin ihmettelivät, mutta hän sanoi, että nauttii musiikista enemmän kun se ei käy päälle.

Kaikki tietävät, että livemusiikkia soitetaan yleensä kovalla, koska paksu soundi vain tuntuu hyvältä ja yksityiskohdat erottuvat paremmin. Toisaalta myös äärimmäisen hiljaisella äänellä on oma viehätyksensä.

Hiljainen musiikki ei ole edes meditatiivista, koska se on liian vaimeata kiinnittääkseen huomion. Se on vain. Tämä mainittu tuttu oli älykäs ja hyvin realistinen ja aikaansaava. Nyt en enää osaa erottaa näitä asioita hänen kuuntelutottumuksistaan.

Kaikki tämän blogin lukijat ovat olleet liian paljon tekemisissä musiikin kanssa ajatellakseen näitä asioita omalta kohdaltaan puhtaasti, mutta silti on jotenkin hienoa kun joku ei halua tulla vaikutetuksi.

Silti mekin, jotka olemme saastuttaneet sielumme levyjä keräilemällä ja asteikkoja soittamalla, voimme ehkä saada vilauksen jostain puhtaammasta kuuntelemalla juuri ja juuri kuuluvaa pihinää ja pitämällä siitä. Näin ainakin itse eilen koin.

Puhtaammasta eli suuremmasta. Ehkä John Cage ajatteli juuri tätä kun piti musiikin opiskelua suurimpana tragedianaan ja myöhemmin kieltäytyi hankkimasta itselleen minkäänlaista äänentoistolaitetta. Äänten loputonta ja välinpitämätöntä maailmaa, josta äänet suorittamiseksi ja historiallisesti määrittyneiksi rakenteiksi redusoiva musiikin harrastaminen tai opiskelu vieraannuttaa.

Крокодил Гена: Пусть бегут неуклюже...

Mitä tähän enää voi lisätä? Ihana biisi, hymy tulee huuleen!

Beatles vs. Rolling Stones

Miksi Beatles voitti äänestyksen? Veikkaan, että se sai enemmän ääniä. En ole varma, en tajua logiikkaa, statistiikkaa enkä varsinkaan oopperajuhlien valtiontukea.

Kuten tiedetään ja yleisesti tunnustetaan, Beatles on kulttuurinen kannatinpilari, jonka ympärille on ryhmitelty ohuempia poppeja. Omana aikanaan mm. John Yoko Lennonia pidettiin suurimpana brittiläisenä filosofina. Hänen opetustensa maine kärsi Paul McCartneyn ja professori Veikko Lavin hyökättyä "Working Class Guitar Hero - koulukuntaa” kohtaan. Beatles - eli suomeksi musta metsä - hajosi kuuluisan vankila-asteroidin (Studio 54) katolla. Rolling Stones yritti parhaansa, mutta tämä esisokraattisen filosofian haara ei kerännyt enää 2000-luvun musavisailijoiden parissa enää pojoja. Rollarit tietysti uskovat omaan stonesiinsa, se (id) tämä on tietysti heille vain soundi, joka ei vaikuta enää tässä maailmassa, jonka kaikenmaailmat epäorgaaniset yhdisteet ovat ilmastomuutoksen johdosta pilanneet.

Top-5

1.) Big Brother. Kjähhäh!
2.) Markkinoiden kalaherkut.
3.) Tokelan haastattelu uudessa Soundissa.
4.) Rovakadun kahvi- ja teekauppa: Venezia-kahvi.
5.) Terveellinen ruokavalio ja reippaat urheilu- ja liikuntarutiinit.

Talouskriisin kynnyksellä.

Fillarireissullani eilen illalla sattui silmään seinäntynkä johon oli läväytetty tulevan perjantai-illan esiintyjien mainoksia. Kolmessa eri ravintolassa, kolme eri artistia (oikeastaan enempikin). Eihän tuo mitään joku voisi kelata, onhan monestikin näin tapahtunut. Mutta nyt ovat kuitenkin kyseessä independent/underground artistit. Sami Kukka jossain jonkun järjestämällä keikalla, Riku Rousu plays melkovarmasti Roky Ericsson jollain klubilla, Pelle&Una&Problems&Roisto Tivolissa, joiden kaikkien keikoille voi suvereenisti tällainen ug-diggari tallata.

Mutta miten helvetissä se on mahdollista tulevana perjantaina..... ei sitten mitenkään. Meikä kyllä suunnistaa Punk-Circukseen Tivoliin, siellä on suomalaisen ug:n alku ja juuri joka takuuvarmasti toimii. Keikkojen järjestäjiltä on ug-fokus kadonnut tai raju opportunistinen brändäys on sumentanut totaalisen tehokkaasti realiteetit.

Vaikka olemmekin nykyisin varsin iso kaupunki, epäilen kuitenkin että olisimme niin iso jotta jokaiselle kolmelle keikalle löytyisi tarpeeksi diggareita. Ennenmuinoin järjestäjät tekivät yhteistyötä keskenään, jotta tämäntapaisilta päällekkäisyyksiltä vältyttiin. Toki pikku kisailu on aina tervettä, paino sanalla pikku.

Hienoa on se että vaihtoehtoja löytyy, löytyykö kävijöitä.

ps. Beatles näkyy voittavan pollin. Joku poppari (Mac) voisi kirjoittaa siintä jutun, miks kävi näin

Sähkötakan tuijottelua.

Life on Mars loppui tossa alkukesästä, satunnaisesti sitä meillä tuijoteltiin, kun kohdalle osui. Hyvä sarjahan se oli. Ashes to ashes on siis jatkoa tuohon Life on Marsiin, jossa skene oli 70-luvulla ja nyt paukutetaankin menemään olkatoppauksien, isojen fledojen, mahtipontisen 80-luvun Lontoon kuvastoa hyödyntäen. Lupaavalta ainakin alku näytti, hyvää musaa (Clash, Stranglers.... ) ja hauskoja pikku detaljeja 80-luvulta. Gene Hunt on edelleen yhtä miehekäs ja tahditon ja konnat saavat hudaa niin että tuntuu, kuten myös Audi Quatro.

Tuossa kesällä satuin muutaman kerran Hotelli Babylonin aikana avaamaan sähkötakan, jollain kumman tapaa ökyhotellin parit toimivat jaksot alkoivat koukuttamaan hömppämäisyydellään. Lontoostahan tämäkin, niin kuin moni hyvä juttu. Uusi esitysaika ja tuotantokausi, uudet metkut ja retkut.

Top Femma.
1. Tsufee, eli tsuffeli :)
2. Tuleva Punk-Circus keikka.
3. Gnarls Barkley: Odd Couple
4. Duunit
5. Uusi orkidea olohuoneessa.
bubbling under: fillarointi & syksy, Hendrick's Gin, vanha facebook,

Rick Wright 1943-2008

Aamulehti kertoi, että Rick Wright otti ja kuoli.

Wright lauloi mukana myös Pink Floydin parhaassa kappaleessa, joka tähän linkitettäköön:

Kappaleen kakkososa täältä.

Bruce lentää apuun

Miten käy, kun matkatoimisto menee konkurssiin ja turistit jäävät rannalle? Apua on kuitenkin tulossa, kun Brucekin lentää paikalle.

Musavisa Semaforissa 11.9.2008

Joka sanoo, ettei voittaminen ole tärkeää, ei ole ajatellut asioita aivan loppuun saakka.

Teimme ex tempore -visareissun Semaforiin. Joukkueessamme Hanna & the boyz oli kolme jäsentä. Istuimme visapöydässä apaattisihkoina ja joimme melko nopeaa tahtia. 

Voitto meni odotetusti muualle. Emme olleet edes toisia, emmekä menneet kysymään tulosta sen tarkemmin. Kunnon munauskin tuli. Eräs nimeltämainitsematon Hanna sanoi ehdottamastani Gary Glitteristä, että se se ei ainakaan ole. Vaikka olikin. Nöyränä poikana muutin ehdotukseni Sweetiksi. Mikä se ei ollut.

Muistin itse, että Aknepop olisi julkaistu 1977. Vaikka oli 1978. Ja että Tahdon rakastella sinua olisi Tumppi Varosen sävellys. Eli ei ollut kehumista omassakaan suorituksessani. Keskityimme muihin asioihin, ja ihme kyllä olin aamulla kotonani ja pyörä pyöräsuojassa, molemmat ehjinä.

Paitsi että päätä vähän särkee. Kieliä osaavat ovat jo huomanneet tuon sarjakuvan. Se on aivan tavallinen kaupasta ostettu taskukirja, jossa Mikillä on krapula. En tiedä miten tuo on käännetty suomeksi, mutta tuskin samalla tavalla.

Lisään tähän loppuun toisenkin saksalaisnäkemyksen asiasta. Sitä on sitten kiva katsella huomis-  ja ylihuomisaamuina.

Take it snoopy

Miten määritellä hiphop? Minä tiedän: piippaamalla Doggyn fättii pössis. Tha Calvin-man oli näet Rumban keikkaraportin mukaan myöhästynyt kokonaisen tunnin Helsingin keikalta kalpeanaamoja seisottaen, ja syy oli ollut se, että - nyt oppilaat tarkkana! - Snoop oli halunnut

ottaa iisisti.

Jumachigga, tuossa kristallisoituu koko Snoop Doggyn asenne eli sekä hip että hop.

Tattoo you

Yhä useampi haluaa poistaa tatuointinsa.

Uutisessa kerrotaan mm: "Tatuointien poistoja haluavien määrä kasvaa koko ajan, vaikka se on pitkä prosessi ja se maksaa paljon, sanoo Pääkkönen. Asiakkaita Pääkkösellä on ollut Rovaniemeltä saakka."

Itse olen päättänyt hankkia heti, kun minulle sopiva kuva löytyy - eli ei koskaan. Mutta paljon on niitäkin, joille tatskat istuvat kuin luonnostaan. Joidenkin mielestä tatskat on perseestä, toisilla taas koko maailma pyörii oman perseen ympärillä.

Blues!

Erja Lyytinen heitti pari keikkaa täällä pohjoisessa viime viikonloppuna. Kyse oli Ruska Swingeistä. Ja ei ollut muuten minun puolivuotissuunnitelma lähteä juuri tälle keikalle, mutta kun satuin oleen niil huudeil, niin ajattelin että täytyy käydä kattoon, ku siitä niin kovasti puhutaan. Yleissivistyksen vuoksi siis. Mutta ei, yleissivistykset sikseen, hetikättelyssä. Aivan mahtava keikka! Ja ennen Lyytistä Pyhätunturin hotellilla esiinnyi sellainen bändi kuin Pentti Lasanen & Big Swing. Älkääkä naurako. Soittivat viimesen päälle, sellasta vanhan hyvän ajan kunnon musiikkia. Ja ne saksofonisoolot! Oikeita muusikkoja, jotka oli miettiny asiaa moista kuin dynamiikan vaihtelu. Huomasin etten ole kuullut aikoihin keikoilla, että soitettais välillä hiljaa ja sitten välillä kovaa, siis balanssissa. Aika tasasta mattoa eli mättöä tuppaa olemaan.

Mutta tämä oli vasta lämmittelyä sinä iltana. Kun Erja Lyytinen aloitti keikkansa, niin minä olin että ei voi olla totta! Hetkeen en pystyny liikkumaan enkä puhumaan. Kitaristilla nimittäin on aika pysäyttävä karisma ja siihen päälle hän on suvereeni esiintyjä elikkäs täydellisen taitava.

Kuulosti jänskältä kun kitarasta irtosi vaikka minkälaisia melodioita. Sitten vielä Lyytinen soitti bändinsä kanssa aikamoisella vaudilla monessakin paikkaa, eli yhteissoitto pelas. Hitaampia oliski huimannu. Tykkäsin myös Lyytisen lauluäänestä. Siinä kuului jotain eksoottista, mikä johtuu ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että täälläpäin ei pahemmin naiset laula bluesia, tiemmä. Eikä taida miehetkään. Keikka oli pitkä, kesti yli tunnin, mutta se ei todellakaan tuntunu siltä.

Niinku on puhuttu, niin Ruska Swing tarttis kyllä jonkun alalle vihkiytyneen markkinointistrategistin. Sillä yleisöä olis saanu olla enemmän. Mutta joo, olihan siellä sentään ihan kiva kokoonpano ruskaturisteja ja paikallisia virkamiehiä VIP-passeineen.

Vielä se täytyy mainita, että uusimmassa Guitar Fan -lehdessä on Erja Lyytisen haastattelu. Siinä hän sanoo hienosti jotain sentapaista biisien teosta kuin että ei riitä että väsäilee bluesasteiikkoa ees taas, vaan melodiaan täytyy saada myös hohtoa. Sitä mieltä minkäin olen. Musiikki ei ole pelkästään harmoniaa ja äänenkuljetusta, vaikka jotku asian niin haluaa redusoida, vaan siinä on myös jotain mystistä mukana, ja jotku sen onnistuu saamaan esiin. Sellaista kun kuulee, niin väistämättä tulee hyvä olo ja hetken elämä tuntuu käsitettävältä. Suosittelenkin hakeutumaan Erja Lyytisen keikalle, jos pikkuvaikeudet ja -vastoinkäymiset rassaa liikaa tai ylipäänsä on jotenki voimaton olo elämän edessä. Toimiipi.

Sivustomme vierailijoita.

Tuota laskuria tuolla alareunassa kun klikkailee niin huomaa sivustomme kävijämäärät ja muuta mukavaa.
Olen pannut merkille että viimeaikaisia ns. eksoottisempia kävijöitä on ollut Kiinasta, Indonesiasta, Intiasta.....
Tänään blokkasin kävijöitä täältä, osaisko kukaan keksiä syytä??

9.11. Freedom for my people.

19.9. Punk Circus, Tivolissa. Kaikki kynnellekykenevät mukaan, asennetta taskumattiin, öljytkää lanteet jotta jorailu tapahtuu luontevasti tai sit vaan kakskielisesti pogo-pågå. Mut ei o pakko, voihan sit aina jäädä himaankin.

Viime yönä unessa...

Oli alkamassa rokkikeikka Rovaniemellä. Ohjelmistossa oli kolme bändiä, joista yksi oli Spacemen 3. Eka bändi oli kuitenkin ikilemppari Beasts of Bourbon. Olin joko pahasti päissään tai jännitti kauheasti, kun lippurahat lenteli lattialle ja ihmiset naureskelivat. Lipun hinta oli 14 euroa ja maksoin sen kolikoilla. Orstralian kakkapetterit aloittivat settinsä rauhallisesti, mutta juuri kuin tämän ensi tahdit soivat, ja pää alkoi selvitä tai jännitys lieventyä, heräsin - minuuttia tai paria ennen kellonsoittoa. Joo, keikalla ei ollut paljoakaan porukkaa, paikka oli pieni, myynnissä oli seiskatuumaisia levyjä. Hyvä meininki...

Suomi maailmankartalle.

Kaikki julkisuus on hyvästä, kuuluu sanonta joissakin piireissä. REM vetäisi eilen keikan, ilmeisesti ihan putkeen meni. Keikan jälkeen kuitenkin huomattiin että yksi kitara oli pöllitty, se joka kitaristille oli kaikista eniten tunnearvoa sisältävä.

Ai j****lauta että sieppaa aina kun soittajalta bylsitään kamoja. Eikö ihmisille ole jo puusta pudotessaan dna:ssa koodautunut tieto että kirjastoista, kirppareilta ja muusikoilta ei saa pölliä, näköjään ei kaikille. Toivottavasti pitkäkyntinen saadaan kiinni ja suoritetaan julkinen häpäisy.

Mahdollisuudet pienenevät.

Aijaii, pahalta näyttää et mulla tai Mackanilla olis enää tsäänssejä tähän meidän kaukorakkauteen. Pr*****kl.

ps. Tuija ja Leenhan ei näitä sivuja ikinä lue niin voidaan nyt sit tää tieto julkaista tällai "meidän kesken". Turpaan tulis kuitenkin.

Auttakaa ***kele.

Vähän värittelin sivustoamme niin laskuri tipahti veks ja sit noi kilpailevat joukkueet hävis jonnekin bittiavaruuteen. Satu, Jonze, Marko, Tommi.. teillä on oikeudet niin kokeilkaa laittaa ne takas kun mulle tuli oikosulku ja paniikki.

Lisäsin Inksullekin oikeudet ja Einsteenille kans.

Shaw-syksyä

Jopas nyt jotakin! YLE Teema hemmottelee laatuelokuvien ystäviä maanantai-iltojen Kino Into-paikalla esittämällä vinon pinon legendaarisen Shaw Brothers-studion tuotoksia. Viimeinkin saamme lupamaksuille kunnon monikulttuurista vastinetta.

Shaw-studion maineikas tunnari törähtää ensimmäisen kerran jo tänään, kun sarjan aloituselokuvana esitetään King Hun vuoden 1966 klassikko Come Drink With Me ajalta, jolloin japanilaiset chanbara-leffat olivat vielä valovuosia edellä hongkongilaisia vastineitaan niin ulkoasultaan kuin toimintakohtauksiltaan. King Hu oli ensimmäisiä ohjaajia, jotka alkoivat tuoda hongkongilaisiin elokuviin selvästi japanilaista perua olevaa hienostuneempaa ilmaisua ja estetiikkaa. Come Drink With Me on myös iki-ihanan Cheng Pei Pein bravuuri. Katsokaa vain, kuinka kissamaisen suloisesti hän matsikohtauksissa liikkuu.

Myöhemmin syksyllä ohjelmistossa on lisää hulppeita matsielokuvia. Uutteralta Chang Chehiltä nähdään kolme elokuvaa: 29.9. eeppinen The Heroic Ones (1970), 20.10. vankka kulttisuosikki Five Venoms (1978) sekä 15.9. itsellenikin uusi tuttavuus The Magnificent Trio (1966).

The Heroic Onesia kannattelee kaksi studion kärkitähteä, Ti Lung ja David Chiang, joista ainakaan allekirjoittanut ei ole Shaw-leffoissa saanut tarpeekseen. Five Venoms edustaa puolestaan Changin myöhäisempää tuotantoa, jossa ei aina tietyiltä tyyppivioilta vältytä. Hetkittäinen laahaaminen ja juonen sekavuus annettaneen kuitenkin anteeksi päätähtien liikunnallisen osaamisen perusteella ja kyllä tämä jaksaa edelleen viihdyttää vallan erinomaisesti. Leffan pääansio on kuitenkin Shaw Studion loppukauden uuden voimaviisikon lanseeraaminen. All brand new pugilistic stars! Sun Chien, Kuo Chui, Lu Feng, Lo Meng ja Chiang Sheng tekivät Venomsin jälkeen yhdessä ja erikseen läjäpäin laatuviihdettä mainintoina vaikka tiukka Invincible Shaolin (1978) sekä hulvaton Crippled Avengers (1978).

Shaw-sarjan ehdoton kärkiteos on Lau Kar-leungin ohjaama 36th Chamber of Shaolin (1978). Tätä rohkenen nimittää kungfuleffojen Citizen Kaneksi, sen verran vaikutusvaltainen ja keskeinen genreteos on kyseessä. Lau Kar-leung oli Shawien pitkäaikainen koreografi tehden töitä mm. Chang Chehille ennen siirtymistään ohjaajaksi läiskimään markkinoille klassikkoja toisen perään. 36th Chamber of Shaolinissa Lau kuvittaa legendaarisen munkki San Ten tarinan mantsuvalloittajien hallitsemassa Kiinassa. San Ten roolissa esiintyy Kill Bill-elokuvien myötä länsinäkyvyyttäkin saanut Lau Kar-fai ja vastaansa hän saa laatupahikset Lo Liehin ja Wilson Tongin.

Muita syksyn Shaw elokuvia ovat itselleni ennen näkemättömät The Mighty Peking Man (1977) (King Kong-apinointihönöily), sekä kauhupätkät The Oily Maniac (1976) (kiinnostaa lähinnä nuoren Danny Leen läsnäolon vuoksi) ja Human Lanters (1982). Sarjan päättää 3.11. Hammer-Shaw-yhteisyritelmä The Legend of the Seven Golden Vampires (1974).

Vaarantunne on tärkeä elementti hyvässä Rock'n'Rollissa.

Piipahdin perjantaina parilla huurteisella. Ruotomieli oli Grandessa, kaupungin ainoassa rokkibaarissa, siispä sinne tsekkaamaan bändin livehabitus. No, Grandehan on paikkana kuin jonkun nuorisotalon ja työmaaparakkiruokalan sekoitus ja akustiikka sen mukainen, rock rock :)

Onneksi älysin soitella kavereille ja kysellä monelta keikka alkaa, 23:30, oli pyllähtää meikäpoika niinsanotusti bärsseelleen kun kuulin tuon ajan. Odotan innolla sitä päivää kun viimeisessä junassa ja viimeisessä vaunussa, viimeisellä penkkirivillä saapuu viesti Rovaniemen ravintolamaailmaan; On bisneksen kannalta tuottoisampaa jos keikat alkava aikaisemmin. Mutta se siintä rutinasta.

Ruotomieli oli ihan perushyvää kamaa, enimmäkseen harmiton. Ei ne uudestaan pyörää ole keksineet, vähän vain pimpanneet "retrolla" pikkasen liikaa. Jotenkin se oma tyyli on jäänyt pimppaus huumassa taka-alalle. No mulla meni oikeastaan se keikka niin että bongailin niitä vaikutteita, eräs tapa sekin nautiskella keikasta. Jostain kumman syystä näitä bändejä on alkanut sikiämään Oulu-Tornio-Rovaniemi akselilla ehkä jopa enemmän kuin laki sallii. MC5,hellacopters, Neil Young, Bruce Bringsteen (niin just?),etc... mitä nyt sattuu olemaan sen hetkellä kuuminta. Kaikki vaikutteet vedetään sen kummempia seulontoja tekemättä sammioon ja pikahiivalla käyntiin, nopea kypsyminen. Tarjoilukoodit voi helposti ja nopeasti päivittää netistä, ilman sosiaalista hikoilua, päälle vielä ikäänkuin koristeeksi nippu vanhoja kliseitä niin avot. Menee läpi kuin väärä raha.

Toivon että Tehosekoitin tulis takaisin, lasauttaen shaibaa muutamien bändien puntteihin.

Tupakkamiehille ja -naisille

Piti laittaa mesitsii tästä jo aiemmin, mutta vielä ehkä ehtii. Eli jos on körssit loppu, niin täältä saa lisempää.
Ekan körden voi imaista tämän tahdissa ja jatko on yhtä pappadadaa... Ja muistakaa, että tupakointi on ruma tapa, mutta olkaa kilttejä toisillenne!

Tulevan kiertueen solisti :)

Agentsit ovat löytäneet tulevalle kiertueelle solistin. Toivottavasti Haajan Vesku pääsee myös levytyksiä tekemään bändin kanssa. Viimeisen vuoden sisällä Agenteillahan on ollut aikamoinen vaihtuvuus laulajien kanssa mutta mutta.... tässä vois olla sellanen yhdistelmä että jumalauta oksat pois :)
Musavisa kymysys (saa googlata, jopa pitää)
1. laulajan syntymävuosi
2. laulajan pitkäikäisimmän bändin kotikaupunki.

Kaislikossa suhisee.

Eilen perjantaina oli Lordi aukiolla (***tun loordi, Sampo-aukea oli parempi nimi, kiitokset Gardinin jengille) oopperaa, joka kuulemma toimi aika hyvin, toivottavasti jatkoa on tiedossa. 7+7 sooloa, nukketeatteri festarit alkoivat keskiviikkona ja loppuvat sunnuntaina. Eilen iltasella piipahdin katsomassa Intialaiseen vanhaan taruun perustuvan esityksen, Mahabharata. Intialaiset tarinathan ovat tunnetusti e r i t t ä i n tapahtumarikkaita ja värikkäitä, niin oli myös tämäkin "nukketeatteri" esitys. Vaikka jonkunverran tuon maan kulttuuria, historiaa ja uskontoa olen tutkinut niin silti suurin osa meni taas yli hilseen.

Cd soittimeen on kolme päivää sitten jumittunut Gnarls Barkley: the Odd Couple ja mitään kyllästymisen merkkejä ei vielä näy. Käykää katsomassa livepätkiä youtubesta, timmi bändi livenä. Nää veijarithan laittoivat tämän albumin netti jakeluun, oli vedetty koko albumi yhteen pötköön ja vielä väärinpäin. Imuttajat olivat sitten kotikonstein joutuneet kääntelemään albumin ja leikkelemään biisit erilleen, loistava veto.

Tää on niitä klassisia artisteja jotka pongahtaa ylös, ja joka genrestä löytyy diggareita. Vähän niinku Rihannan Umbrella (uh-oh mikä video) hitti vuosi sitten, joka tosi nappasi huikeesti isommalla volyymilla ihmisistä kiinni. Mutta sitä seuraavaa Umbrellaa odotellessa voip Odd Couplea pyöritellä ihan tyytyväisin mielin. Kippurasarvi vois ottaa tän kiikareihin.

Ölympialaiset.

8.8.08. oli hieno päivä mulle, piipahdettiin vaimon kanssa maistraatissa. Samaan aikaan toisaalla, käynnistyivät Olympiialaiset juhlavasti ja pikkasen lähempänä taasen Venäjä otti Georgian haltuun näyttävästi. Jotenkin noiden omien juhlien ansiosta jäi Olumpialaiset vähemmälle huomiolle. Mieluusti olisin katsonut naisten rantalentistä sipsipussi sylissä ja kaljatölkkikourassa. Ölumpialaisten päätösjuhlaa katselin sivusilmällä, komiaa oli. Törmäsin tuossa eilen uutiseen joka valottaa noiden kisojen budjettia, huh-huh.....

Häppäringin symposium ja OBC:n levunjulkkarit ++++

Satu ja Ennu. Ennu oli pokannut LappariGrilliltä R.E.M:n basistin jota vaivasi hetkellinen kuurous.



TomppaTomppa ja Mikko. Mikolla tuopillinen "puuroa".


Hehkeä konduktööri Ingrid. Poikakuoron älykkösiipeä.


Marko ja Satu irrottelee. Poikakuoron hevisiipeä.

OBC:n keikan diggailua. Tom tom toromppompon ja Satu 96


Mikko näyttää uusia sormimerkkejä ja Ingrid nautiskelee tuopeistaan. OBC. vatkaa taustalla. Tunnelma on jo varsin hilpeä.

Allekirjoittanut alkaa tässä vaiheessa olla jo ns. jorauskuosissa. Eli siis niinku .......


.........naamat.


Intiaanipäällikkö Käyräsarvi ilakoi, esittäen lähtötanssia tuolissaan hytkyen.

Intiaanipäällikkö Käyräsarven keilaillan tulos sivistyksen parissa. Tyypipuhdas kaato.


Käyräsarvi ja Geronimo hoipertelivat autoja väistellen kohti Geronimon tiipiitä. Tulilientä, Topi Sorsakoskea ja Chuck Berryä nautiskellen kuului aika, aina pikkutunneille asti. Sudet ulvoivat ja kuu pysyi piilossaan.

劉德華中國人

Andy Lau: Zhong Guo Ren

Stemmikset

Tänään poikakuoron stemmaharjotukset syksyn kautta varten. Ottakaa omat nuotit mukaan!

Floydin Pinkiltä bylsittyä.

Sosialistinen realismi vai realistinen sosialimi. Harry Egipt ollut aikamoinen visiönääri, välillä hymyilyttää, toisinaan taas vetää aika hiljaseks.

Spaddutauko.

Ja kymysys kuuluu; minkä brittibändin spektaallimaisesta leffasta löytyy visuaaliseltailmeeltään lähestulkoon samanlaissii elementtei.
1. Bändi?
2. leffa?
+Bonus menthol coolsize superplus ultralight: mikä biisi ko. leffasta kun kyseiset visuaaliset elementit kävelevät verkkokalvosi ohi?

Voittaja saa, jos tahtoo.

Pikapikapalaveri N.Y.T.

Musavisaa! Palaverointia!

Mitä ilmeisimmin olisi siis aika alkaa pohtimaan musavisan syyskauden aloitusta. Pikapalaverin paikka olis nyt pidettävä, mikäli haluamme musavisan mukaan Kauppayhtiön tapahtumakalenteriin. Kyseinen läpyskä julkaistaan tässä lähiaikoina, eli visan alkamis- ja päättymisajat pitäisi olla tiedossa tiistaihin mennessä.

Ehdotankin nyt seuraavaa:

Ensi lauantaina 23.8. Kauppayhtiöllä ennen OBC:n levynjulkkaripileiden alkua, vaikkapa klo 20. Käsittääkseni moni musavisalainen sinne itsensä raahaa muutenkin, niin siellä jos sitten sovittaisiin asiat näin pääpiirteissään.

Tulukaapa paikalle!

Maailman parasta jäätelöä?

Jäätelöauton pitäisi uudistaa paitsi tuotevalikoimansa, myös tunnusmelodian. Ei kestäisi kauan, kun pihakadun suloiset keijoannikit rallattaisivat leikeissään vaikkapa Truckinin letkeitä säveliä. GD + jäde - toimii!

Ai niin, terveysruoasta tulikin mieleen, että suuri rakastaja, säveltäjä, laulaja ja kokki on poissa.

080809

Jerome John "Jerry" Garcia (August 1, 1942 – August 9, 1995)

Shakedown Street - 28/3/81 Essen, Germany
Death Don't Have No Mercy 09/10/1989

080808

"Koska sydän sanoi niin"
Poikakuoro onnittelee Suurta Geronimoa ja Kaunista Pocahontasta!

男儿当自强 成龙

Huomista odoteltaessa.

Devendra Banhart -Carmensita-

Mainiolta kantri/psykedelia/rekee/härö albumilta Smokey Rolls Down Thunder Canyon repäisty Carmensita.
Viteo duunattu ala' old-school Bollywood, loistavaa.
Täst mie tykkään, ai pirskatti.

Kokoontuminen.

Ilmassa on jo syksyn soundeja mukavasti. Jonkinlainen kokoontuminen olisi ehkä järkättävä jos aiotaan osallistua musavisaan ja yleensäkin musavisakokous ja säännöt ja blaa blaa blaa....
Jonkinlaista uutta muodostelmaa pitäis kehitellä joukkueeseen kun Ingrid&Satu perusti oman joikkueen.
Aletaan hakemaan muodostelmaa Jonze ja Macanna???

Gotham City 2008.

Yön Ritarista on tullut leffateattereihin tämän kesän hittileffa, eli niinku taajamassa tai haja-asutusalueella asuvat sanoisi "vetonaula". Tietenkin vannoutuneena Batman diggarina alkoi epäilys kalvata kun kuulin leffan kovasta sukseesta, normaalia skeptismiä. Kelailin jonkusen minuutin : "pitäiskö venata kun leffa tulee dvd:lle?", "ja paskat, kaikki aiemmatkin Batmanit nähty leffateatterissa ja eihän lippu maksa kuin parin tuopin verran", eikun leffaan. Heti alkuminuuteista lähtien, silmämunat kovana, tapitin leffaa kuin vain kunnon Batman-fani voi ja hyvinhän se voi, kaks ja puol tuntia kesti intensiivinen sankaritrippi. Christian Bale antoi jo edellisessä Batmanissa esimakua kyvyistään luoda uutta mustaa nahkaa Batmanin harteille, tuoden huumoria ennen niin tosikkomaiseen Bruce Wayne:n hahmoon. Morgan Freeman:n läsnäolo on aina hienoa katseltavaa (ja kuunneltavaa), eikä mies petä tässäkään rainassa. Gary Oldman, jolle yleensä on langennut leffaroolijaoissa jonkinasteisen mulkeron esittäminen, loisti nyt ns. hyvänä tyyppinä ja hyvin loistikin. Jokerina pohjalla tietenkin Heath Ledger. Eipä turhaan ole kehuttu miehen roolisuoritusta ja ehdoteltu Oskareita, aivan klassikko vetoja. Oikeastaan voisin lyödä vanhoista linttaanastutuista tennareista vetoa että koko leffa nousee klassikkojen sarjaan.
Soundtrackista en vielä tiedä mitään, paras Batman soundtrack löytyy toistaiseksi Batman Forever leffasta.

Ugabuga, Gotham Cityssa kaikki okei, kattokaa ite tai vetäkää foliohattu päähän.

Syntymäpäiviä tänään

Jerry Garcia 1.8.1942-9.8.1995

Scarlet > Fire 27.4.1977

Kumihuuli täytti vuosia.

Äijä sais eläkettäkin. Toivottavast jaksaa kuitenkin painaa vielä päivätöissä ja tehdä uusia aluevaltauksia.

18.7.2008

Raportti on tulossa...

Mark Lanegan

Lanegan vetelee komeesti, soundi kuin haudan takaa, huh. Ilman tän miehen panosta ois QOTSA:n Song for ...... albumi jäänny aika erilaiseksi ja moni muukin albumi jossa jamppa hyörinyt "taustalla". Muistaakseni ens kuun alussa Lanegan&Dulli Tavastialla Gutter Twins nimellä. Siellä myöhäisheränneet joraa nivuset vaahdossa, mut hyvä niin, parempi myöhään kun ei laisinkaan tai jotain sinnepäin tai ihan päin helvettiä.

Vasta ensi kesänä.

Voi vain arvailla kuinka n o p e a s t i nämä liput myydään loppuun. Pitäisköhän alkaa jo säästämään rahoja lippuun, voivat olla aikans arvokkaatkin.

Girlicious - Stupid Shit (Full Music Video)

Girlicious - Stupid Shit (Full Music Video)
Video sent by Videozz

Todellakin nimensä veroinen veto.

Hard to handle * 4

Kaikkihan tämän tietävät, mutta kuitenkin:

21.6.1971
6.8.1971
(ehdottomasti yksi maailman parhaita konserttinauhoitteita)
4.2.1970
31.12.1982

Bonuksena hieman Smokey Robinsonia

Bruce Lee 李小龍 27.11.1940 - 20.7.1973

Syntymäpäiviä tänään

Nelson Mandela

Haastattelu

Miten aloitit musavisaurasi?

Minut kutsuttiin Poikakuoron edeltäjään, silloisiin Skoptilaisiin, syksyllä 2003. En tuntenut ketään joukkueesta aiemmin, mutta Marko tiesi minut nettimaailmasta ja että asun Rovaniemellä. Jälkimmäisestä varmaan seuraa niin ilmiselvästi, että olin pitkästynyt, että hän tiesi että tulisin mielelläni.

Millaista visailu oli silloin?

Tietenkin oikeanlaista. Ihmisillä on taipumus nähdä tilanne missä ovat aloittaneet ainoana oikeana. Minulle Karhu-galleria on aina ollut ainoa oikea musavisabaari. Voin keksiä sille perusteitakin. Henkilökunta ja kantajuopot olivat piristävä lisä, ja toisaalta pidin siitä, että siellä järjestettiin myös niin paljon kulttuuritapahtumia. Nämä kaksi puolta täydensivät toisiaan. 

Toisaalta en koskaan käynyt vanhassa Karhussa. Jos olisin käynyt, pitäisin varmaan sitä ainoana oikeana.

Keitä joukkueessa oli?

Minun lisäkseni, mikäli nyt oikein muistan, Marko, Pekka, James ja Olli. Viimeksimainittu taisi opiskella silloin Oulussa ja meillä oli vaihtojäseniä, ei kyllä kauhean paljoa. Joukkueen kokoonpano ei kummemmin vaihtunut.

Seuraavana keväänä sitten nimi muutettiin Poikakuoroksi. Oikeastaan sen piti olla Poikakerho sen takia, että luuhasimme musiikkiosastolla. J. muisti kuitenkin nimen väärin ja kun me kaikki muut olimme myöhässä, päättelimme että olimme ansainneet väärän nimen. Sillä sitten ollaan pärjäilty.

Olitko visaillut ennen?

En koskaan musavisaa. Tavallisissa baarivisoissa olin tietenkin käynyt jo Tampereella. Ainoa missä muistan käyneeni useamman kerran oli Kultainen apina Hervannassa. Sinne mentiin joskus peli-iltojen päätteeksi. 

Pärjäsittekö hyvin?

Aika hyvin, mutta vastustakin oli. En juurikaan mennyt oikeisiin vakiintuneisiin visoihin, joissa taso olisi ollut kovempi. Kerran muistan voittaneeni yhden visan käytännössä yksinäni. Tai oikeastaan meitä oli kaksi, mutta saatoin olla silloin herrasmies, ja tarjota kerrankin tuopin seuralaiselle pätemiseni päätteeksi.

Missä se oli?

Kalevassa Teiskontiellä. Välillä sen nimi oli kai Pedro. En muista mikä se oli silloin ja mikä se on nyt. Vanhat asukkaat kutsuvat sitä edelleen Pohjan akaksi.

Karhun aika oli siis sitten parasta musavisa-aikaa.

Niinkin voi sanoa, mutta taas toisaalta. Alku oli hienoa, mutta sitten jotenkin lässähti. Se näkyi siinä, ettei järjestetty enää etkoja. Etkot otettiin sitten uudelleen käyttöön myöhemmin, en muista vuotta, ja minusta niiden myötä alkoi taas uusi kukoistus.

Oli tietenkin muitakin tekijöitä. Rovaniemi ei ollut kovinkaan stimuloiva paikka elää poikamiehenä kun niin kovin harvoin tapahtui mitään ja tuntui, että entiset tututkin alkoivat hyljeksiä. Tämä tietenkin näkyi myös siinä, paljonko visailusta nautti.

Karhussa oli kyllä aivan ehdoton miljöönsä. Karu vanha pankkisali (en kyllä koskaan oppinut mikä pankki siinä oli ollut), nurkassa mölisevä kanta-asiakkaiden Hupakot-joukkue ja seiniä koristavat vaihtelevat hippien itseilmaisutaulut. 

Ja Tupsu oli sitten huonompi?

Ehdottomasti. Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, Karhussa oli jotenkin tosi siistiä. Katto oli korkealla ja pöydät jotenkin järjestyksessä. Muistan kun mentiin ensimmäistä kertaa Tupsuun. Katto oli matalalla, pöydät kasoissa ja jostain ahtaista väleistä piti ryömiä paikalleen. Lisäksi se tupakansavu oli aivan kammottava. Onneksi siitä ollaan jo päästy.

Lisäksi kun Karhun juopot olivat hauskoja, nämä uudet olivat jotenkin outoja ja aggressiivisia. Tosin pian sen jälkeen kun tiistai vakiintui musavisaillaksi, kantikset alkoivat pysyä sieltä silloin poissa. 

En kyllä koskaan oppinut pitämään Tupsusta yhtä paljoa kuin Karhusta. Kauppayhtiön aikaan olinkin jo sitten muuttanut pois Rovaniemeltä.

Miten suhtauduit muihin muutoksiin joukkueessa?

Ne olivat melkein aina positiivisia. Pari ikävämpää tapausta tietenkin sattui mukaan, mutta niitä tapahtuu aina, eikä varmaan kukaan enää jaksa murehtia niistä. Sitäpaitsi ne olivat kyllä nyt ajateltuna äärettömän miedossa määrin ikäviä. Eivät mitään suuria tragedioita tosiaankaan.

Merkittävimmät muutokset olivat tietenkin - Tupsuun muuton ohella - Jonzen ja Sadun liittymiset. Jonze liittyi keväällä 2004 ja huudettiin melkein heti joukkueen varakapteeniksi. Nyt Poikakuoroa olisi vaikea kuvitella ilman häntä.

Satu taas tuli vähän myöhemmin, siirtyi meille komeettamaisesti loistaneesta Ässät-joukkueesta. Hän taisi olla joukkueen ensimmäinen vakituinen naisjäsen, ja toi mukaan lisää hauskanpitoa ja riehakkuutta. Joukkueellamme oli vähän taipumusta turhaan hartauteen ja tasapaksuuteen.

Tärkeintä oli tietenkin se, että kun meillä oli peräti tyttö pöydässä, se sai skarppaamaan emmekä vajonneet pitkäpiimäisyyteen aivan yhtä herkästi.

Kolmanneksi kyllä panisin sen, kun alettiin taas pitää etkoja. Idea saatiin muistaakseni Sadun tupareissa, en muista enää päivämäärää. Etkot olivat poikkeuksetta hauskoja, vaikka niiden järjestämisessä oli aina vaivansa. Noin puolet joukkueesta piti kysyä ja kutsua joka ikinen kerta erikseen paikalle. 

Jossain vaiheessa etkot alkoivat urautua, mikä antoi niille vielä lisää tenhoa. Visailta aloitettiin aina Sadun kämpiltä ja kävelin sinne robottimaisesti aina hautausmaan laitaa Lidlistä haettu Schwabenbräu-siksari käsissä. Ainakin minulle se tuotti jonkinlaista autistista tyydytystä.

Missä muualla niitä pidettiin?

Muistaakseni aluksi ne olivat yleensä minun luonani. Voi olla, että on järjestetty myös muiden luona, mutta sitä en mene vannomaan. 

Miksi nimenomaan etkot eivätkä vaikkapa jatkot tai itse bileet?

Olen moneen kertaan itsekseni ja seurassa filosofoinut, että etkojen hienous perustui siihen, että niillä oli ankara ja edeltämäärätty loppupiste. Jonzen bluesmobiili vei meidät visaan japanilaisella täsmällisyydellä. Se sai jotenkin ottamaan kaiken irti ajasta mikä oli käsillä. 

Etkoissa oltiin myös vielä pirteitä ja jos humalassa, niin puhtaasti nousuhumalassa. 

Mikä musavisakulttuurissa oli huonointa?

Tuon aiemmin mainitsemani Rovaniemen hiljaisuuden ohella - joka ei tietenkään ollut mitenkään itse visan vika tai ominaisuus - itse en koskaan jaksanut kiinnostua sääntö- ja organisaatiokeskusteluista ja -kiistoista. Ne vaikuttivat minusta turhilta ja loputtomilta. Tietenkin nekin hommat piti tehdä, mutta itse olin kyllä sitä mieltä, että olennaista on visailu ja hauskanpito ja kaikki muu on sitten sivuasioita.

Kutsuin tätä erään Deep Purple -dokumentin mukaan Richie Blackmore -asenteekseni. Toisaalta myös siksi, että olen välillä tiimityöskentelijänä itsekin Richien tasoa. Joka tapauksessa se jauhaminen oli välillä vähän puuduttavaa.

Siihen myös liittyi se, että koko ajan joku tuntui vinkuvan että lopettaa visailun. Milloin mistäkin höpöhöpösyystä. Aivan kuin Roviksessa olisi jotenkin liikaa tekemistä ja näkemistä. Sama tietenkin toistui koko visan tasolla, eli joka kauden jälkeen puhuttiin, että nyt se visailu varmaan loppuu kun se ja se muuttaa pois tai sitä tai tätä. 

Se on tietenkin aivan universaali ilmiö. Jokainen organisaatio kehittää itselleen ongelmia joita voi sitten märehtiä. Normaalia byrokraattista olemassaolon turvaamista. Siksi nämäkään nyt eivät olleet mitenkään suuria miinuksia tai tuskanaiheita. 

Poistuit Poikakuoron riveistä syksyllä 2006. Millaista se oli?

Siinä oli vähän samaa kiihottavaa lopun tuntua kuin etkoissakin. Aivan viimeiset lokakuun visat ovat varmaan kaikkein parhaat musavisamuistoni, en muista että edes yksikään Karhun visa tulisi lähellekään niitä. 

Kävin aika nostalgiseksi, otin valokuvia ja kirjoitin tarkkoja raportteja visoista. En kertonut kenellekään muutostani kuin vasta viime hetkellä, että kaikki pysyisi mahdollisimman aitona ja luonnollisena. 

Sitten vain muutin ja kaikki meni eteenpäin omalla painollaan.

Mitä ajattelet muutoksista sen jälkeen kun lähdit?

En ole sen koommin visaillut Rovaniemellä, olisi hauska tietenkin joskus kokeilla, joten en tiedä millaista se on, mutta sain jotenkin kauhean hyvän kuvan siitä, että ottivat Jahin tilalleni. Ainakin blogista päätellen hän on antanut aivan uutta potkua ja suuntaa joukkueelle.

Sama varmaan tuo Kauppayhtiö. Olen ajatellut, että se olisi minulle liian hienosteleva paikka, mutta toisaalta muutokset virkistävät ja nyt kai visassa on ollut tasaisesti enemmän osanottajia kuin koskaan.

Yleisesti oli hauska huomata, että pärjäävät paremmin ilman minua. Se oli jotenkin hauskaa ja helpottavaa, sanoisinpa aikuista. Ei ole hauska ajatella itseään joukon petturina, ja saatoin jättää joukkueen luottavaisesti. Itsestäni tietenkin tuntuu, etten antanut joukkueelle mitään, mutta itse on tietenkin hankala arvioida näitä asioita.

Oletko jatkanut visailua Tampereella?

Jossain määrin kyllä. Aloin lähteä mukaan työpaikan porukan kanssa visailemaan Semaforiin, ja sitä ollaan jatkettu, joskin hyvin harvakseltaan. Joskus jopa Poikakuoron nimellä.

Miksi näin?

Joukkueemme keskushahmo poistui riveistä. Luullakseni hän alkoi seurustella ja myöhemmin vaihtoi myös työpaikkaa. Sitten eräs porukka vaihtoi suosikkikapakkansa toiseksi. Lisäksi yksi hahmo on toistuvasti sortunut pitkiin raittiuskausiin. Monta syytä. 

Oletko yrittänyt koota muuta joukkuetta?

Ei ole oikein ollut hyvää lähtökohtaa sellaiselle. Kun Marko on käynyt täällä, olemme muutaman kerran visailleet. Olen myös pari kertaa kerännyt ex-tempore -joukkueen lähipubin visaan, mutten ole kohdannut porukkaa, josta saisi säännöllisesti visaavaa joukkuetta kasaan.

Toisaalta taas niissä paikoissa, joissa on säännöllinen visa, taso on minulle aivan liian kova. Voitto ei tietenkään ole tärkeintä, mutta rehellisesti sanoen siihen tuli totuttua ehkä liikaakin. Rovaniemellä ja sitten Semaforissa. Tosin aivan tässä viikko pari sitten olimme Semaforissa isolla perinteisellä joukkueella, emmekä päässeet edes kärkikolmikkoon. Eli katoavaista on mainen kunnia.

Sitten jos vielä haluaisin visailla, alan uskoa, että kallistun jo enemmän yleistietovisan puolelle. Puhtaasti siksi, etten tunne musiikkia tarpeeksi hyvin. Katsoin tässä juuri jonkin festarin mainosta ja tajusin, etten muistanut kuulleeni yhtään kappaletta yhdeltäkään siinä mainostetulta yhtyeeltä. 

Mitä visailu antoi sinulle?

Varmaan ennen kaikkea rytmityksen viikkoon. On hyvä, että jokin hauskakin asia on säännöllistä. Rovaniemellä se oli tietenkin yksinäisyyteni takia kovinkin arvokasta. 

Lisäksi siellä tutustui ihmisiin, vaikkei kyllä kovinkaan paljoa. Tätä mietittiin joskus ja joku sanoi, että pieni epäsosiaalisuus oli eräs visakulttuurin pikantteja piirteitä. Nyt se on kai muuttunut, mikä on sekin hyvä. Eteenpäin ei voi mennä muuttumatta. 

Ja kyllä visailu on jollain tavalla hauskempaa kuin pelkkä tavallinen pubi-ilta. Tai eivät ne edes sulje toisiaan pois, mutta visailu on vain yksinkertaisesti hauskaa. 

Mitä vinkkejä antaisit toisille visailijoille tai visailijaksi haluaville?

En ole mitenkään sellaisessa asemassa, että voisin neuvoa toisia. Visailu on helppoa hommaa, sen kun vain menee visaan, ottaa vastauspaperin ja alkaa kilpailla. Varmaan jos olisi, se olisi juuri tämä, eli että visailussa on visailu pääasia. Visailu ja hauskanpito. Ne kannattaa myös pitää pääasioina eikä sotkeutua liikaa sivuseikkoihin eikä ottaa liian vakavasti asioita, jotka ovat ja jotka on tarkoitettukin huviksi ja joutavaksi ajanvietteeksi.

Entä terveisiä nykyiselle Poikakuorolle?

Sellaisia, että jatkakaa vain kirjoittamista. Näitä on hauska lukea, eikä tarvitse ujostella.

Erityisesti haluaisin nähdä täällä kuvia visoista, paikoista ja Rovaniemeltä yleensäkin. Pari kertaa kun on tullut visakuvia, niitä on ollut tavattoman kiintoisaa katsella. Visassa kävijä ei välttämättä tajua, miten avartavaa täältä kaukaa on nähdä Rovaniemen maisemia tai esimerkiksi sitä, millaisissa vaatteissa joukkue visaa. Se on kaikki sellaista arkipäivän dokumentaatiota, jota ei osaa arvostaa läheltä mutta joka etäämpää on melkein kaikkein mielenkiintoisinta. On sitten apuvälineitä mitä kiikkustuolissa muistella.

John Anthony Genzale, Jr.

Juhlis tääkin synttäreitä jos vaan olis hengissä. Otan ehkä silti pienet moukut tänään hänelle, suurimpia musiikillisia vaikuttajiani.

Tunnelmia viikon takaa

Viikko on kulunut kotikaupungin rokkijuhlien päättymisestä. Kuvia on kasattu koneelle ja koettua muisteltu. Hyinen sää ja peruutukset eivät pilanneet tunnelmaa, vaan muistoihin jäi useita hienoja musiikkiesityksiä. Seuraavassa hieman poimintoja nähdystä ja kuullusta. Paikalla olleet toiset Poikakuoron agentit ovat tervetulleita täydentämään tunnelmia vaikka kommenttiosastolle.

Perjantain oivallisiin esityksiin kuului alkuillasta soittanut Ismo Alanko Teholla. Setti sisälsi materiaalia pitkin ja poikin Alangon pitkää uraa. Pienet mikrofoniongelmatkaan eivät latistaneet esitystä. Jotenkin saattaisin kuitenkin itse digata duosta enemmän vaikka klubitiloissa, mutta mainio keikka kumminkin.

Ismon jälkeen naapurilavalle nousi Klamydia. Vaikka en bändiä aktiivisesti kuuntelekaan, toimii humoristinen junttipunkki festarioloissa erinomaisesti. Reippaasti rullaavaa soittoa ja hauskoja sanoituksia. Maistuu mulle, kiitos.

Teinibändi Uniklubin skippasin ja kävin tankkaamassa lämmintä juomaa jaksaakseni katsella vielä päivän pääesiintyjän. Ennen Hanoi Rocksia kuuntelin pätkän Kotiteollisuutta. Ihan ok, mikäs se siinä. Suomalaiskansallinen äijämetalli ja Hynysen jutut tuntuivat uppoavan yleisöön mukavasti. Pian oli kuitenkin aika suunnistaa päälavan äärelle.

Hanoi Rocksin kunnon olin todennut viimeksi Motörheadin keikalla joulukuussa. Tämä olisi nyt kolmas kerta vuoden sisällä, kun näen bändin. Ei ollut tässäkään keikassa kauheasti valittamista. Energiaa riitti, kuten ennenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan yhtä ekstaattinen tykkikeikka, kuin viime vuonna samassa paikassa. Vaisuksi ei esitystä voi millään kutsua, mutta se viimeinen puristus jäi vain puuttumaan.

Lauantaista jäi hieman sekava maku suuhun. Stalingrad Cowgirls soitti energisen keikan alkuillasta. Hyväntuulinen tyttömäinen jytäpoppi toimi ja encorena kuultiin bändin ässäversio Ramonesin Blitzkrieg Bopista.

Finnairin tekniset ongelmat sotkivat lauantai-illan aikataulut pahemman kerran ja lukujärjestyksessäni ollut Stam1na jäi kokonaan saapumatta.
Teinien iloksi Negative saapui kuitenkin, mutta itseäni kiinnosti eniten pikkulavalla esiintynyt Terveet Kädet. Sitä ennen lavalle nousi norjalainen P.O.B. Itselleni täysin tuntematon bändi soitti hitusen nu-metallin- ja punkinsekaista tavaraa. Ihan mukava tuttavuus noin äkkiseltään kuultuna.

Terveet Kädet aloitti myös huomattavan myöhässä, mutta odotus palkittiin veret seisauttavalla hc-räkäisyllä. Veret eivät kuitenkaan tainneet seisahtua nuorisolla, joka pogosi antaumuksella lavan äärellä. Bändi soitti uudempia ja vanhempia ralleja sekä pari slovaria. Biisejä en juurikaan tunnistanut, mutta Läjän syvästi eläytyvä lavaesiintyminen vakuutti. Hieno päätös lauantai-illalle.

Sunnuntaina laiskottelin ja menin paikalle vasta alkuillasta. Tsekkasin toisen norjalaisvieraan Malice In Wonderlandin. Päälavalla pienehkölle yleisölle soittanut poppoo olisi hyvinkin saattanut vedota Negativen kohderyhmään, jos heitä olisi eksynyt paikalle. Toimivaa, joskaan ei kauhean tarttuvaa glam rockia. Coverina vedetty Cultin Rain kuulosti kyllä komealta.

Festivaalini huipentui kolmeen viimeiseen esiintyjään. Niistä ensimmäisenä päälavalla soitti The 69 Eyes. Hienon keikan soittivatkin. Tuttuja kappaleita jytisi tiukasti soitettuina koko tunnin ajan. Soundit olivat mainiot ja yleisö hyvin mukana.

Seuraavaksi suunnistin naapurilavalle seuraamaan Pelle Miljoona Unabomberin esitystä. Trio veti reippaan setin, mutta tunnelmaa latistivat kehnot soundit. Tututkin kappaleet muuttuivat muodottomaksi puuroksi. Niinpä kokemus jäi vain varjoksi siitä, mitä se olisi saattanut olla.

Viikonloppu päättyi Sonata Arctican keikkaan päälavalla. Siirryin paikalle jo hyvissä ajoin ja missasin Pellen encoret. Seurailin rauhassa kentän täyttymistä ja täsmälleen ajallaan alkoi alkunauha soida. Naapurikaupungin poikien ilmaannuttua lavalle seurasikin tunti timanttista powermetallia höystettynä pommeilla, liekeillä ja ilotulitteilla. Viikonloppu ei olisi varmaan voinut päättyä paremmin. Bändin tuotanto on ollut minulle suhteellisen tuntematonta, mutta siltikin upean melodiset biisit ja loistavan tarkka soitto iskivät kuin miljoona volttia. Laulaja Tony Kakko muisti välispiikeissä myös Lordia pyytäen tehosteosastolta muutamat ylimääräiset leimahdukset heidän kunniakseen.

Kaikki hyvä loppuu yleensä liiankin nopeasti ja niin kävi myös Sonata Arctican keikalle. Tunti viiletti kuin siivillä ja viimeisenkin kappaleen soitua oli aika lähteä vaeltamaan kohti kotia ja uutta arkiviikkoa. Festareista jäi kotiin viemisiksi nippu kuvia, karkean sorakentän kipeyttämät jalat ja hyvä fiilis. Toivottavasti jatkoa seuraa ensi vuonna!

Sunnuntai, illan satoa.

Eilen oli samperin kylmä ilma, liian kylmä. 69 eyes on muuten elämänsä kuosissa, bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Väsyttää, suussa maistuu halpa/ilmainen kalja, kamerassa ja päässäni epämääräisiä kuvia illasta. Sateenkaaria, pinkkiä auringonkajoa, naurua, hymyjä, sössöttäjiä.........

Jutajaiset 2008

Kaukana on ne ajat kun käytiin Jutajaisissa Sodankylässä katsomassa kansantanhuja. Nyt ollaan lapin pääkaupungissa ja ohjelmistossa pääasiassa viihdemusiikkia, kuten koko kansan Jari Sillanpää, Semmarit, Mattilat ja muut ah-ihanat-esiintyjät. Mutta ajat muuttuu, ja hyvähän se niin. Oli Jutajaisissa nytkin myös kansanmusiikkia, ja erittäin tasokasta sellaista.
Tässä minun lista Jutajaisista.
1. Vilddas ja Wimme Saari 2. Kaiku 3. Mordens.

Ja tässä tulee raportti tuosta ykkösestä.
Erityisesti mieleen jäi siis Vilda Vuoigna – Villi henki –konsertti, jossa esiintyivät Vilddas ja Wimme Saari, tämän päivän merkittävimmät joikumusiikin tekijät täällä Suomessa. Oli keskiviikkoilta ja ilima ku morsian, kaunis ja yhtä kylymä. Silti Jutajaisareena oli täynnä kansaa. Keikkaa odotellessa meinas vähän kärsivällisyys loppua, kun nimittäin lämmittelymusiikkina tuli kaiuttimista Paula Koivuniemeä. Ehkä minulla on asenneongelma. Kyselin vieruskaverilta, että pitäskö mennä sanomaan miksaajille että voisko ne ehkä laittaa sen musan pois. Paulahan on hieno artisti, ei siinä mitään, mutta tähän yhteyteen se ei minusta sopinu. Vilddaksen muusikoita se ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Anna Näkkäläjärvi testaili tyynesti intialaisia urkujaan, Pekko Käppi viritteli jouhikkoa, Marko Jouste näppäilu ud-luuttuaan, Ari Isotalo laitteli rumpuja kohilleen ja Risto Blomster kiinnitti piuhoja bassoonsa. Ja yleisö siis kuunteli siinä Paula Koivuniemeä. Keikka alkoi, Paulan ääni katosi, bändi rupesi soittelemaan hiljakseen ja laulusolisti Annukka Hirvasvuopio-Laiti asteli lavalle ja sillä samalla sekunnilla otti karismallaan tilanteen haltuun.

Vilddaksen musisointi oli lumoavaa. Ilmeisesti he improvisoivat aika paljon keikan aikana, ja hienosti sen tekivät. Ihan kuin olisivat lukeneet toistensa ajatuksia. Kaikki olivat keskittyneitä ja jotenkin samaan aikaan jossain ihan muualla mutta silti läsnä. Kun Annukka huomasi, että on viritystauon paikka, hän joikasi yksin niin, että muut sai sillä aikaa säätää soittimiaan, ja yleisö oli ihan polvillaan siitä joiusta. Yksiääninen joiku on jotenkin pyhää suorastaan. Se ei ole viihdettä eikä se ole taidetta, vaan se on totta. Kun sitä kuulee, niin siihen ei voi sanoa muutaku aamen. Tet etelän ihmiset oletta tietenki eri mieltä, mutta olokaa.

Kuten kulttuuritoimittaja Seija Lappalainen Lapin Kansassa (27.6.08) kirjoitti, ”Annukan muuntautumiskykyinen laulajan ääni venyi taas uskomattomiin mittoihin”. Seija selosti sitten kyllä jotain noitanaiseksi muuntautumisesta… Siis mitä, kysyn minä. Eikö näistä yksinkertaistuksista, lapinromantiikasta ja naisten vertaamisesta noitiin ois jo aika luopua? Saamelaiset on varmasti jo ihan tarpeeksi kärsineet siitä, että joiku liitetään automaattisesti noituuteen.

Mutta takaisin keikalle. Jossain vaiheessa Wimme Saari ihan yllättäen asteli lavalle, otti kiinni bändin soittamista sävelistä ja rupes joikaamaan, pidellen ensin kättä korvan päällä ja silmiä kiinni. Hänkin oli keskittynyt ja jotenkin ilmeetön, mutta silti täynnä karismaa, ei mitään staran elkeitä, mutta vangitsi silti olemuksellaan yleisön. Wimme joikas ihmisistä, luonnosta ja eläimistä. Ennenkaikkea elämistä, mikä on varmaankin saamelaisille erityisen luontaista, siis kunnioitus eläimiä kohtaan. Erityisesti vaikutuksen teki joiku koirille. Sen Wimme oli tehnyt elämänsä parhaille koirille. Olin ihan liikuttunut. Se ei ollut mikään regressiivinen lastenlaulu, vaan oikeaa musiikkia. Joiku kehittyi kuin sinfonia ikään, ja melkein pystyi näkemään kun Wimmen koirat iloisina juoksivat jostain peräkanaa isäntänsä luokse.