Miten aloitit musavisaurasi?
Minut kutsuttiin Poikakuoron edeltäjään, silloisiin Skoptilaisiin, syksyllä 2003. En tuntenut ketään joukkueesta aiemmin, mutta Marko tiesi minut nettimaailmasta ja että asun Rovaniemellä. Jälkimmäisestä varmaan seuraa niin ilmiselvästi, että olin pitkästynyt, että hän tiesi että tulisin mielelläni.
Millaista visailu oli silloin?
Tietenkin oikeanlaista. Ihmisillä on taipumus nähdä tilanne missä ovat aloittaneet ainoana oikeana. Minulle Karhu-galleria on aina ollut ainoa oikea musavisabaari. Voin keksiä sille perusteitakin. Henkilökunta ja kantajuopot olivat piristävä lisä, ja toisaalta pidin siitä, että siellä järjestettiin myös niin paljon kulttuuritapahtumia. Nämä kaksi puolta täydensivät toisiaan.
Toisaalta en koskaan käynyt vanhassa Karhussa. Jos olisin käynyt, pitäisin varmaan sitä ainoana oikeana.
Keitä joukkueessa oli?
Minun lisäkseni, mikäli nyt oikein muistan, Marko, Pekka, James ja Olli. Viimeksimainittu taisi opiskella silloin Oulussa ja meillä oli vaihtojäseniä, ei kyllä kauhean paljoa. Joukkueen kokoonpano ei kummemmin vaihtunut.
Seuraavana keväänä sitten nimi muutettiin Poikakuoroksi. Oikeastaan sen piti olla Poikakerho sen takia, että luuhasimme musiikkiosastolla. J. muisti kuitenkin nimen väärin ja kun me kaikki muut olimme myöhässä, päättelimme että olimme ansainneet väärän nimen. Sillä sitten ollaan pärjäilty.
Olitko visaillut ennen?
En koskaan musavisaa. Tavallisissa baarivisoissa olin tietenkin käynyt jo Tampereella. Ainoa missä muistan käyneeni useamman kerran oli Kultainen apina Hervannassa. Sinne mentiin joskus peli-iltojen päätteeksi.
Pärjäsittekö hyvin?
Aika hyvin, mutta vastustakin oli. En juurikaan mennyt oikeisiin vakiintuneisiin visoihin, joissa taso olisi ollut kovempi. Kerran muistan voittaneeni yhden visan käytännössä yksinäni. Tai oikeastaan meitä oli kaksi, mutta saatoin olla silloin herrasmies, ja tarjota kerrankin tuopin seuralaiselle pätemiseni päätteeksi.
Missä se oli?
Kalevassa Teiskontiellä. Välillä sen nimi oli kai Pedro. En muista mikä se oli silloin ja mikä se on nyt. Vanhat asukkaat kutsuvat sitä edelleen Pohjan akaksi.
Karhun aika oli siis sitten parasta musavisa-aikaa.
Niinkin voi sanoa, mutta taas toisaalta. Alku oli hienoa, mutta sitten jotenkin lässähti. Se näkyi siinä, ettei järjestetty enää etkoja. Etkot otettiin sitten uudelleen käyttöön myöhemmin, en muista vuotta, ja minusta niiden myötä alkoi taas uusi kukoistus.
Oli tietenkin muitakin tekijöitä. Rovaniemi ei ollut kovinkaan stimuloiva paikka elää poikamiehenä kun niin kovin harvoin tapahtui mitään ja tuntui, että entiset tututkin alkoivat hyljeksiä. Tämä tietenkin näkyi myös siinä, paljonko visailusta nautti.
Karhussa oli kyllä aivan ehdoton miljöönsä. Karu vanha pankkisali (en kyllä koskaan oppinut mikä pankki siinä oli ollut), nurkassa mölisevä kanta-asiakkaiden Hupakot-joukkue ja seiniä koristavat vaihtelevat hippien itseilmaisutaulut.
Ja Tupsu oli sitten huonompi?
Ehdottomasti. Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, Karhussa oli jotenkin tosi siistiä. Katto oli korkealla ja pöydät jotenkin järjestyksessä. Muistan kun mentiin ensimmäistä kertaa Tupsuun. Katto oli matalalla, pöydät kasoissa ja jostain ahtaista väleistä piti ryömiä paikalleen. Lisäksi se tupakansavu oli aivan kammottava. Onneksi siitä ollaan jo päästy.
Lisäksi kun Karhun juopot olivat hauskoja, nämä uudet olivat jotenkin outoja ja aggressiivisia. Tosin pian sen jälkeen kun tiistai vakiintui musavisaillaksi, kantikset alkoivat pysyä sieltä silloin poissa.
En kyllä koskaan oppinut pitämään Tupsusta yhtä paljoa kuin Karhusta. Kauppayhtiön aikaan olinkin jo sitten muuttanut pois Rovaniemeltä.
Miten suhtauduit muihin muutoksiin joukkueessa?
Ne olivat melkein aina positiivisia. Pari ikävämpää tapausta tietenkin sattui mukaan, mutta niitä tapahtuu aina, eikä varmaan kukaan enää jaksa murehtia niistä. Sitäpaitsi ne olivat kyllä nyt ajateltuna äärettömän miedossa määrin ikäviä. Eivät mitään suuria tragedioita tosiaankaan.
Merkittävimmät muutokset olivat tietenkin - Tupsuun muuton ohella - Jonzen ja Sadun liittymiset. Jonze liittyi keväällä 2004 ja huudettiin melkein heti joukkueen varakapteeniksi. Nyt Poikakuoroa olisi vaikea kuvitella ilman häntä.
Satu taas tuli vähän myöhemmin, siirtyi meille komeettamaisesti loistaneesta Ässät-joukkueesta. Hän taisi olla joukkueen ensimmäinen vakituinen naisjäsen, ja toi mukaan lisää hauskanpitoa ja riehakkuutta. Joukkueellamme oli vähän taipumusta turhaan hartauteen ja tasapaksuuteen.
Tärkeintä oli tietenkin se, että kun meillä oli peräti tyttö pöydässä, se sai skarppaamaan emmekä vajonneet pitkäpiimäisyyteen aivan yhtä herkästi.
Kolmanneksi kyllä panisin sen, kun alettiin taas pitää etkoja. Idea saatiin muistaakseni Sadun tupareissa, en muista enää päivämäärää. Etkot olivat poikkeuksetta hauskoja, vaikka niiden järjestämisessä oli aina vaivansa. Noin puolet joukkueesta piti kysyä ja kutsua joka ikinen kerta erikseen paikalle.
Jossain vaiheessa etkot alkoivat urautua, mikä antoi niille vielä lisää tenhoa. Visailta aloitettiin aina Sadun kämpiltä ja kävelin sinne robottimaisesti aina hautausmaan laitaa Lidlistä haettu Schwabenbräu-siksari käsissä. Ainakin minulle se tuotti jonkinlaista autistista tyydytystä.
Missä muualla niitä pidettiin?
Muistaakseni aluksi ne olivat yleensä minun luonani. Voi olla, että on järjestetty myös muiden luona, mutta sitä en mene vannomaan.
Miksi nimenomaan etkot eivätkä vaikkapa jatkot tai itse bileet?
Olen moneen kertaan itsekseni ja seurassa filosofoinut, että etkojen hienous perustui siihen, että niillä oli ankara ja edeltämäärätty loppupiste. Jonzen bluesmobiili vei meidät visaan japanilaisella täsmällisyydellä. Se sai jotenkin ottamaan kaiken irti ajasta mikä oli käsillä.
Etkoissa oltiin myös vielä pirteitä ja jos humalassa, niin puhtaasti nousuhumalassa.
Mikä musavisakulttuurissa oli huonointa?
Tuon aiemmin mainitsemani Rovaniemen hiljaisuuden ohella - joka ei tietenkään ollut mitenkään itse visan vika tai ominaisuus - itse en koskaan jaksanut kiinnostua sääntö- ja organisaatiokeskusteluista ja -kiistoista. Ne vaikuttivat minusta turhilta ja loputtomilta. Tietenkin nekin hommat piti tehdä, mutta itse olin kyllä sitä mieltä, että olennaista on visailu ja hauskanpito ja kaikki muu on sitten sivuasioita.
Kutsuin tätä erään Deep Purple -dokumentin mukaan Richie Blackmore -asenteekseni. Toisaalta myös siksi, että olen välillä tiimityöskentelijänä itsekin Richien tasoa. Joka tapauksessa se jauhaminen oli välillä vähän puuduttavaa.
Siihen myös liittyi se, että koko ajan joku tuntui vinkuvan että lopettaa visailun. Milloin mistäkin höpöhöpösyystä. Aivan kuin Roviksessa olisi jotenkin liikaa tekemistä ja näkemistä. Sama tietenkin toistui koko visan tasolla, eli joka kauden jälkeen puhuttiin, että nyt se visailu varmaan loppuu kun se ja se muuttaa pois tai sitä tai tätä.
Se on tietenkin aivan universaali ilmiö. Jokainen organisaatio kehittää itselleen ongelmia joita voi sitten märehtiä. Normaalia byrokraattista olemassaolon turvaamista. Siksi nämäkään nyt eivät olleet mitenkään suuria miinuksia tai tuskanaiheita.
Poistuit Poikakuoron riveistä syksyllä 2006. Millaista se oli?
Siinä oli vähän samaa kiihottavaa lopun tuntua kuin etkoissakin. Aivan viimeiset lokakuun visat ovat varmaan kaikkein parhaat musavisamuistoni, en muista että edes yksikään Karhun visa tulisi lähellekään niitä.
Kävin aika nostalgiseksi, otin valokuvia ja kirjoitin tarkkoja raportteja visoista. En kertonut kenellekään muutostani kuin vasta viime hetkellä, että kaikki pysyisi mahdollisimman aitona ja luonnollisena.
Sitten vain muutin ja kaikki meni eteenpäin omalla painollaan.
Mitä ajattelet muutoksista sen jälkeen kun lähdit?
En ole sen koommin visaillut Rovaniemellä, olisi hauska tietenkin joskus kokeilla, joten en tiedä millaista se on, mutta sain jotenkin kauhean hyvän kuvan siitä, että ottivat Jahin tilalleni. Ainakin blogista päätellen hän on antanut aivan uutta potkua ja suuntaa joukkueelle.
Sama varmaan tuo Kauppayhtiö. Olen ajatellut, että se olisi minulle liian hienosteleva paikka, mutta toisaalta muutokset virkistävät ja nyt kai visassa on ollut tasaisesti enemmän osanottajia kuin koskaan.
Yleisesti oli hauska huomata, että pärjäävät paremmin ilman minua. Se oli jotenkin hauskaa ja helpottavaa, sanoisinpa aikuista. Ei ole hauska ajatella itseään joukon petturina, ja saatoin jättää joukkueen luottavaisesti. Itsestäni tietenkin tuntuu, etten antanut joukkueelle mitään, mutta itse on tietenkin hankala arvioida näitä asioita.
Oletko jatkanut visailua Tampereella?
Jossain määrin kyllä. Aloin lähteä mukaan työpaikan porukan kanssa visailemaan Semaforiin, ja sitä ollaan jatkettu, joskin hyvin harvakseltaan. Joskus jopa Poikakuoron nimellä.
Miksi näin?
Joukkueemme keskushahmo poistui riveistä. Luullakseni hän alkoi seurustella ja myöhemmin vaihtoi myös työpaikkaa. Sitten eräs porukka vaihtoi suosikkikapakkansa toiseksi. Lisäksi yksi hahmo on toistuvasti sortunut pitkiin raittiuskausiin. Monta syytä.
Oletko yrittänyt koota muuta joukkuetta?
Ei ole oikein ollut hyvää lähtökohtaa sellaiselle. Kun Marko on käynyt täällä, olemme muutaman kerran visailleet. Olen myös pari kertaa kerännyt ex-tempore -joukkueen lähipubin visaan, mutten ole kohdannut porukkaa, josta saisi säännöllisesti visaavaa joukkuetta kasaan.
Toisaalta taas niissä paikoissa, joissa on säännöllinen visa, taso on minulle aivan liian kova. Voitto ei tietenkään ole tärkeintä, mutta rehellisesti sanoen siihen tuli totuttua ehkä liikaakin. Rovaniemellä ja sitten Semaforissa. Tosin aivan tässä viikko pari sitten olimme Semaforissa isolla perinteisellä joukkueella, emmekä päässeet edes kärkikolmikkoon. Eli katoavaista on mainen kunnia.
Sitten jos vielä haluaisin visailla, alan uskoa, että kallistun jo enemmän yleistietovisan puolelle. Puhtaasti siksi, etten tunne musiikkia tarpeeksi hyvin. Katsoin tässä juuri jonkin festarin mainosta ja tajusin, etten muistanut kuulleeni yhtään kappaletta yhdeltäkään siinä mainostetulta yhtyeeltä.
Mitä visailu antoi sinulle?
Varmaan ennen kaikkea rytmityksen viikkoon. On hyvä, että jokin hauskakin asia on säännöllistä. Rovaniemellä se oli tietenkin yksinäisyyteni takia kovinkin arvokasta.
Lisäksi siellä tutustui ihmisiin, vaikkei kyllä kovinkaan paljoa. Tätä mietittiin joskus ja joku sanoi, että pieni epäsosiaalisuus oli eräs visakulttuurin pikantteja piirteitä. Nyt se on kai muuttunut, mikä on sekin hyvä. Eteenpäin ei voi mennä muuttumatta.
Ja kyllä visailu on jollain tavalla hauskempaa kuin pelkkä tavallinen pubi-ilta. Tai eivät ne edes sulje toisiaan pois, mutta visailu on vain yksinkertaisesti hauskaa.
Mitä vinkkejä antaisit toisille visailijoille tai visailijaksi haluaville?
En ole mitenkään sellaisessa asemassa, että voisin neuvoa toisia. Visailu on helppoa hommaa, sen kun vain menee visaan, ottaa vastauspaperin ja alkaa kilpailla. Varmaan jos olisi, se olisi juuri tämä, eli että visailussa on visailu pääasia. Visailu ja hauskanpito. Ne kannattaa myös pitää pääasioina eikä sotkeutua liikaa sivuseikkoihin eikä ottaa liian vakavasti asioita, jotka ovat ja jotka on tarkoitettukin huviksi ja joutavaksi ajanvietteeksi.
Entä terveisiä nykyiselle Poikakuorolle?
Sellaisia, että jatkakaa vain kirjoittamista. Näitä on hauska lukea, eikä tarvitse ujostella.
Erityisesti haluaisin nähdä täällä kuvia visoista, paikoista ja Rovaniemeltä yleensäkin. Pari kertaa kun on tullut visakuvia, niitä on ollut tavattoman kiintoisaa katsella. Visassa kävijä ei välttämättä tajua, miten avartavaa täältä kaukaa on nähdä Rovaniemen maisemia tai esimerkiksi sitä, millaisissa vaatteissa joukkue visaa. Se on kaikki sellaista arkipäivän dokumentaatiota, jota ei osaa arvostaa läheltä mutta joka etäämpää on melkein kaikkein mielenkiintoisinta. On sitten apuvälineitä mitä kiikkustuolissa muistella.
Erja Lyytinen heitti pari keikkaa täällä pohjoisessa viime viikonloppuna. Kyse oli Ruska Swingeistä. Ja ei ollut muuten minun puolivuotissuunnitelma lähteä juuri tälle keikalle, mutta kun satuin oleen niil huudeil, niin ajattelin että täytyy käydä kattoon, ku siitä niin kovasti puhutaan. Yleissivistyksen vuoksi siis. Mutta ei, yleissivistykset sikseen, hetikättelyssä. Aivan mahtava keikka! Ja ennen Lyytistä Pyhätunturin hotellilla esiinnyi sellainen bändi kuin Pentti Lasanen & Big Swing. Älkääkä naurako. Soittivat viimesen päälle, sellasta vanhan hyvän ajan kunnon musiikkia. Ja ne saksofonisoolot! Oikeita muusikkoja, jotka oli miettiny asiaa moista kuin dynamiikan vaihtelu. Huomasin etten ole kuullut aikoihin keikoilla, että soitettais välillä hiljaa ja sitten välillä kovaa, siis balanssissa. Aika tasasta mattoa eli mättöä tuppaa olemaan.
